Viime päivät ovat olleet minulle melko vaikeita päiviä. Olen mitä ilmeisimmin aiemmassa (työ)elämässäni allergisoitunut politiikalle ja poliitikoille, etenkin juuri eräänlaisille paikallisille pikkupoliitikoille, joiden tarkoitusperät politiikassa eivät ainakaan minulle ole oikein koskaan ihan täysin avautuneet.
Työskentelin noin neljäkymmentä vuotta työpaikoissa, jossa kollegiaalisena esimiehenäni oli poliittinen lautakunta, siis poliittisin perustein ja meriitein valittu toimielin. Lautakunnathan ovat usein kunnallispolitiikassa paikkoja, joista nämä ns. nurkkakunnan pikkupoliitikot pyrkivät eteenpäin poliittisella urallaan. Ja silloin usein voi vain valittaen todeta, että työn jälki näkyi ja tuntui aivan eritavalla, kuin sen kenties on ollut tarkoitus.
Maamme historiassa politiikkaan laitettiin aikanaan ihmisiä omalta paikkakunnalta periaatteella ”mene sinä, kun olet niin hyvä mies/nainen”. Valinnalla oli siis suuret kvalitatiiviset kriteerit, vain paras kelpasi toisten ihmisten edustajaksi. Nykyisin kukaan ei enää huuda laadun perään vaan sananmukaisesti huutamisen, äänekkyyden, näkyvyyden ja kovaäänisyyden perään. Kukaan ei enää kyseenalaista, osaako valittava asiansa – kunnallisten, kirkollisten tai valtiollisten – asioiden hoitamisen edustamansa ryhmän puolesta ja etua ajatellen.
Kun katselee par’aikaa menossa olevia kunnallisvaaleja, listoilla on monenkirjavaa sakkia. Median paljastusten mukaan aina erilaisiin rikoksiin tai rikkomuksiin syyllistyneistä alkaen hyvä ettei lähes lukutaidottomiin – jos ei nyt ihan kirjaimellisesti, niin ainakin sivistyksellisesti. Muistan joskus lukeneeni jostain "tutkimuksesta", joka ei antanut mitenkään hyvää kuvaa niistä ihmisistä, jotka haluavat valtaan kunnissa. Heidän "sosiaalinen älykkyytensä" – tai mikä se sitten olikaan – sijoittui siihen matalimpaan viidennekseen maamme populaatiosta. Osaavat ja asian hallitsevat eivät valitettavasti noihin tehtäviin hakeutuneet.
Kun samaan aikaa toisaalla harmitellaan ns. sivistymättömien maalaisten oloa listoilla, toisaalla sinne laitetaan täysin oikeasta elämästä vieraantuneita kupla-asukkaita. Monesti nämä "maalaiset tollot” – jollaisina nuo "kuplaihmiset" näitä toisia pitävät – ovat tosin enemmän jalat maassa kuin vastaavasti nuo omissa kuplissaan elävät. Mutta maamme on vapaa demokraattinen maa ja täällä saa olla ehdokkaina ja äänestää melkein kuka vain.
Muistan, kun nuoruudessani oli ihmisiä, jotka olivat ihan aikuisia, mutta he eivät voineet äänestää. Heiltä oli viety oikeudessa ns. kansalaisluottamus ja sitä myötä mm. äänestysoikeus. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi (1–15 vuodeksi) menettämään myös kansalaisluottamuksensa.
Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.
Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin, ja se oli merkittävä myös virkatodistukseen. Melkoista menoa oli silloin. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969 ja todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna1953.
Tänä päivänä tuota oikeutta äänestää ei voida poistaa äänestysikäisiltä kansalaisilta, mutta oikeutta olla vaaleissa ehdokkaana on rajoitettu joittenkin ammattien osalta. Usein nämä rajoitukset eivät ole laissa ja yhteiskunnan muissa julkisissa säädöksissä, vaan ne ovat organisaation omia säädöksiä. Aiemmin rajoitettiin melkoisesti mm. upseerien osallistumista puoluepolitiikkaan ja sitä tietä vaaleihin ja myös kirkolla on ollut kielteisiä kannanottoja asian suhteen. Viimeisin konkreettinen esimerkki lienee isä Mitro Revon tapaus, kun hän pyrki ja pääsi EU:n parlamenttiin. Häneltä otettiin väliaikaisesti pois mahdollisuus esiintyä ja toimia pappina eli hänet asetettiin ns. toimituskieltoon poliittisen toiminnan, so. meppinä olon, ajaksi.
Ortodoksinen kirkko on siis edelleen toiminut niin, etteivät politiikka ja kirkko sovi oikein ”saman katon alle”. Ihminen saa osallistua, mutta silloin pitää valita, kumpaa ”herraa” haluaa palvella. Kantaansa kirkko ei ole muuttanut noiden isä Mitron tapausten jälkeenkään. Luterilaisen kirkon käytäntöjä en tarkemmin tunne, mutta muistelen niissäkin olleen jonkinlaisia ”ryppyjä rakkaudessa”, kun luterilainen piispa Ilkka Kantola erosi piispan tehtävästään ja sittemmin meni mukaan politiikkaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, pappien ja muiden kirkon työntekijöiden kohdalla kanta ei luterilaisessa kirkossa ole yhtä tiukka kuin ortodokseille, joilla sen sanotaan perustuvan kirkon omaan ”lainsäädäntöön”, kanoneihin.
Viime päivinä olen jälleen ajatellut noita asioita, kun olen seurannut elämää maassamme ja etenkin molempien kirkkojen pappien toimintaa melko poliittisin mielipitein ja poliittisissa tapahtumissa. Viimeisin melkoinen ylilyönti tapahtui kummankin kirkon pappien osalta mm. viimepäivien maastakarkoituksien yhteydessä olleissa mielenosoituksissa, jotka sittemmin ovat osoittautuneet jonkun tai joidenkin poliittisten ryhmittymien järjestämiksi ja masinoimiksi. Siis poliittiseksi toiminnaksi.
Tällaisena mihinkään poliittiseen ryhmittymään kuulumattomana ja kuten jo edellä mainitsin, jollakin tavalla puoluepolitiikkaan allergisoituneena ihmisenä, äskettäiset tapahtumat näyttivät tosi oudoilta. En ota enää kantaa siihen, toimivatko viranomaiset oikein tai väärin, koska oletus on, että heidän pitää tällaisessa demokraattisessa valtiossa toimia oikein. Jos eivät toimi, oikeusistuimet ratkaisevat asiat sen jälkeen.
En myöskään ota tällä sanomisellani kantaa siihen, onko joku maa turvallinen tai turvaton kyseisen maan omille asukkaille palata maahansa. Senkin asian hoitavat viralliset tahot virkavastuulla. Itse en näe maassaolon perusteita aina ihan samalla tavalla, kuin nämä ns. "kukkahattutädit" sen näkevät. Oikeita syitä on, mutta esimerkiksi paremman elintason saaminen ei ole mielestäni yksin oikea syy. Syyn pitää tavalla tai toisella oikeasti liittyä vainoon ja kuolemanpelkoon, jonka arvioiminen ei varmasti ole helppo tehtävä, koska ”vainottujen” tarinat saattavat olla jotain täydestä valheesta karmaisevaan totuuteen ja arvioijien työtä vaikeuttaa omalla tavallaan myös maan oma taloudellinen ja osin myös varmaan poliittinen tilanne. Siinä joutuu toimimaan kieli keskellä suuta, varmistamaan varmistuksen perään ja tekemään myös kielteisiä päätöksiä.
Minusta on todella väärin, että tällaisista ihmisistä sitten tehdään poliittisen pelin nappuloita, missä pelissä kenelläkään ei oikein ole ”puhtaat jauhot pussissa”. Sen osoitti tässäkin viimeisessä pelissä mm. Vihreiden puheenjohtaja, joka sortui puhumaan näitä viime aikoina kohuttuja "vaihtoehtoisia totuuksia", "vaihtoehtoisten faktojen" perusteella ja jopa niin, että syötti näitä vaihtoehtoisia faktoja julkisuudessa median kautta "hyväuskoisille hölmöille".
Suuri joukko näitä hyväuskoisia hölmöjä – tai mitä he sitten oikeasti olivatkaan – löytyi eteläsuomalaisten seurakuntien papistosta, jotka osin ilmeisesti työaikanaan ja ”virkapuvussa” edustivat kirkkoaan ja seurakuntaansa asioissa, jotka olivat selkeästi vastoin lakeja ja jotka jollakin tavalla rikkoivat yhteiskuntarauhaa ja asettivat laillisten viranomaisten toiminnalle vaikeuksia mm. kaikkien virkatehtävien hoitamisessa.
Ylin poliisi, poliisiylijohtaja, Seppo Kolehmainen, kysyikin ihan aiheellisesti, kuka olisi ottanut vastuun, jos jossain tapauksessa, jota poliisit olivat menossa hoitamaan, olisi syntynyt viivytysten ja haitanteon vuoksi kuolleita. Kuka silloin olisi ottanut vastuun tapahtuneesta? Mielenosoituksen masinoijat? Vai mielenosoitukseen osallistuneet? Olen samaa mieltä Kolehmaisen kanssa, että tapahtunut oli vastuutonta riehumista, johon ei minun mielestäni kirkon pappien pitäisi osallistua.
Jos itse olisin kyseisen seurakunnan jäsen, tekisin asiasta kyselyn ensin seurakunnalle, mutta myös hiippakunnan piispalle ja tarvittaessa vaikka oman kirkon piispainkokoukselle, jotta asiaan saataisiin laajempi ja kattava kannanotto. Jos isä Mitrolta kiellettiin esiintyminen pappina (papin puvussa) poliittisessa toiminnassa, miksi jotkut saavat silti esiintyä ja vieläpä papin asussa niin, että heidät selvästi tunnistaa papeiksi ja he antavat sitten vielä lausuntoja sosiaaliseen mediaan.
En tällä kirjoittamisella halua ottaa voimakasta kielteistä kantaa turvapaikanhakijoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa maassamme. Minulla ei riitä tietämys eikä osaaminen siihen eikä sitä puutetta voi oikein humanismilla paikata. Olen ollut mukana omassa seurakunnassani edesauttamassa heidän sopeutumistaan maahamme, mutta arviot laajemmalti oikeudesta, perusteista ja mahdollisuuksista jäädä maahamme, jätän niille, joiden tehtäviin ne virkavastuulla kuuluvat. Ihmisten elämä tässäkään mielessä ei ole poliittisten intohimojen kohde, jonka joku puolue voi kaapata itselleen poliittisten toimiensa ja valtaan pääsemisensa tueksi.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
EDIT 5.4. klo 20 (täsmennys, kiitos Risto Voipio):Ilkka Kantola erosi piispan virasta eikä eroaminen liitynyt politiikkaan ja vasta jonkin aikaa eron jälkeen lähti mukaan puoluepolitiikkaan.
Työskentelin noin neljäkymmentä vuotta työpaikoissa, jossa kollegiaalisena esimiehenäni oli poliittinen lautakunta, siis poliittisin perustein ja meriitein valittu toimielin. Lautakunnathan ovat usein kunnallispolitiikassa paikkoja, joista nämä ns. nurkkakunnan pikkupoliitikot pyrkivät eteenpäin poliittisella urallaan. Ja silloin usein voi vain valittaen todeta, että työn jälki näkyi ja tuntui aivan eritavalla, kuin sen kenties on ollut tarkoitus.
Maamme historiassa politiikkaan laitettiin aikanaan ihmisiä omalta paikkakunnalta periaatteella ”mene sinä, kun olet niin hyvä mies/nainen”. Valinnalla oli siis suuret kvalitatiiviset kriteerit, vain paras kelpasi toisten ihmisten edustajaksi. Nykyisin kukaan ei enää huuda laadun perään vaan sananmukaisesti huutamisen, äänekkyyden, näkyvyyden ja kovaäänisyyden perään. Kukaan ei enää kyseenalaista, osaako valittava asiansa – kunnallisten, kirkollisten tai valtiollisten – asioiden hoitamisen edustamansa ryhmän puolesta ja etua ajatellen.
Kun katselee par’aikaa menossa olevia kunnallisvaaleja, listoilla on monenkirjavaa sakkia. Median paljastusten mukaan aina erilaisiin rikoksiin tai rikkomuksiin syyllistyneistä alkaen hyvä ettei lähes lukutaidottomiin – jos ei nyt ihan kirjaimellisesti, niin ainakin sivistyksellisesti. Muistan joskus lukeneeni jostain "tutkimuksesta", joka ei antanut mitenkään hyvää kuvaa niistä ihmisistä, jotka haluavat valtaan kunnissa. Heidän "sosiaalinen älykkyytensä" – tai mikä se sitten olikaan – sijoittui siihen matalimpaan viidennekseen maamme populaatiosta. Osaavat ja asian hallitsevat eivät valitettavasti noihin tehtäviin hakeutuneet.
Kun samaan aikaa toisaalla harmitellaan ns. sivistymättömien maalaisten oloa listoilla, toisaalla sinne laitetaan täysin oikeasta elämästä vieraantuneita kupla-asukkaita. Monesti nämä "maalaiset tollot” – jollaisina nuo "kuplaihmiset" näitä toisia pitävät – ovat tosin enemmän jalat maassa kuin vastaavasti nuo omissa kuplissaan elävät. Mutta maamme on vapaa demokraattinen maa ja täällä saa olla ehdokkaina ja äänestää melkein kuka vain.
Muistan, kun nuoruudessani oli ihmisiä, jotka olivat ihan aikuisia, mutta he eivät voineet äänestää. Heiltä oli viety oikeudessa ns. kansalaisluottamus ja sitä myötä mm. äänestysoikeus. Vuoden 1889 rikoslain nojalla rikoksiin syyllistynyt, joka tuomittiin kuritushuone- tai vankeusrangaistuksiin, oli useissa tapauksissa sen lisäksi tuomittava lisärangaistuksena ainiaaksi tai määräajaksi (1–15 vuodeksi) menettämään myös kansalaisluottamuksensa.
Kansalaisluottamuksen menettänyt henkilö ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi henkilö, joka oli menettänyt kansalaisluottamuksensa, ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.
Kansalaisluottamuksen menettäminen merkittiin myös kirkonkirjoihin, ja se oli merkittävä myös virkatodistukseen. Melkoista menoa oli silloin. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin eräiden muiden lisärangaistusten (mm. maan palvelukseen kelpaamattomuuden) ohella Suomen rangaistusjärjestelmästä vuonna 1969 ja todistajaksi kelpaamattomuus jo vuonna1953.
Tänä päivänä tuota oikeutta äänestää ei voida poistaa äänestysikäisiltä kansalaisilta, mutta oikeutta olla vaaleissa ehdokkaana on rajoitettu joittenkin ammattien osalta. Usein nämä rajoitukset eivät ole laissa ja yhteiskunnan muissa julkisissa säädöksissä, vaan ne ovat organisaation omia säädöksiä. Aiemmin rajoitettiin melkoisesti mm. upseerien osallistumista puoluepolitiikkaan ja sitä tietä vaaleihin ja myös kirkolla on ollut kielteisiä kannanottoja asian suhteen. Viimeisin konkreettinen esimerkki lienee isä Mitro Revon tapaus, kun hän pyrki ja pääsi EU:n parlamenttiin. Häneltä otettiin väliaikaisesti pois mahdollisuus esiintyä ja toimia pappina eli hänet asetettiin ns. toimituskieltoon poliittisen toiminnan, so. meppinä olon, ajaksi.
Ortodoksinen kirkko on siis edelleen toiminut niin, etteivät politiikka ja kirkko sovi oikein ”saman katon alle”. Ihminen saa osallistua, mutta silloin pitää valita, kumpaa ”herraa” haluaa palvella. Kantaansa kirkko ei ole muuttanut noiden isä Mitron tapausten jälkeenkään. Luterilaisen kirkon käytäntöjä en tarkemmin tunne, mutta muistelen niissäkin olleen jonkinlaisia ”ryppyjä rakkaudessa”, kun luterilainen piispa Ilkka Kantola erosi piispan tehtävästään ja sittemmin meni mukaan politiikkaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, pappien ja muiden kirkon työntekijöiden kohdalla kanta ei luterilaisessa kirkossa ole yhtä tiukka kuin ortodokseille, joilla sen sanotaan perustuvan kirkon omaan ”lainsäädäntöön”, kanoneihin.
Viime päivinä olen jälleen ajatellut noita asioita, kun olen seurannut elämää maassamme ja etenkin molempien kirkkojen pappien toimintaa melko poliittisin mielipitein ja poliittisissa tapahtumissa. Viimeisin melkoinen ylilyönti tapahtui kummankin kirkon pappien osalta mm. viimepäivien maastakarkoituksien yhteydessä olleissa mielenosoituksissa, jotka sittemmin ovat osoittautuneet jonkun tai joidenkin poliittisten ryhmittymien järjestämiksi ja masinoimiksi. Siis poliittiseksi toiminnaksi.
Tällaisena mihinkään poliittiseen ryhmittymään kuulumattomana ja kuten jo edellä mainitsin, jollakin tavalla puoluepolitiikkaan allergisoituneena ihmisenä, äskettäiset tapahtumat näyttivät tosi oudoilta. En ota enää kantaa siihen, toimivatko viranomaiset oikein tai väärin, koska oletus on, että heidän pitää tällaisessa demokraattisessa valtiossa toimia oikein. Jos eivät toimi, oikeusistuimet ratkaisevat asiat sen jälkeen.
En myöskään ota tällä sanomisellani kantaa siihen, onko joku maa turvallinen tai turvaton kyseisen maan omille asukkaille palata maahansa. Senkin asian hoitavat viralliset tahot virkavastuulla. Itse en näe maassaolon perusteita aina ihan samalla tavalla, kuin nämä ns. "kukkahattutädit" sen näkevät. Oikeita syitä on, mutta esimerkiksi paremman elintason saaminen ei ole mielestäni yksin oikea syy. Syyn pitää tavalla tai toisella oikeasti liittyä vainoon ja kuolemanpelkoon, jonka arvioiminen ei varmasti ole helppo tehtävä, koska ”vainottujen” tarinat saattavat olla jotain täydestä valheesta karmaisevaan totuuteen ja arvioijien työtä vaikeuttaa omalla tavallaan myös maan oma taloudellinen ja osin myös varmaan poliittinen tilanne. Siinä joutuu toimimaan kieli keskellä suuta, varmistamaan varmistuksen perään ja tekemään myös kielteisiä päätöksiä.
Minusta on todella väärin, että tällaisista ihmisistä sitten tehdään poliittisen pelin nappuloita, missä pelissä kenelläkään ei oikein ole ”puhtaat jauhot pussissa”. Sen osoitti tässäkin viimeisessä pelissä mm. Vihreiden puheenjohtaja, joka sortui puhumaan näitä viime aikoina kohuttuja "vaihtoehtoisia totuuksia", "vaihtoehtoisten faktojen" perusteella ja jopa niin, että syötti näitä vaihtoehtoisia faktoja julkisuudessa median kautta "hyväuskoisille hölmöille".
Suuri joukko näitä hyväuskoisia hölmöjä – tai mitä he sitten oikeasti olivatkaan – löytyi eteläsuomalaisten seurakuntien papistosta, jotka osin ilmeisesti työaikanaan ja ”virkapuvussa” edustivat kirkkoaan ja seurakuntaansa asioissa, jotka olivat selkeästi vastoin lakeja ja jotka jollakin tavalla rikkoivat yhteiskuntarauhaa ja asettivat laillisten viranomaisten toiminnalle vaikeuksia mm. kaikkien virkatehtävien hoitamisessa.
Ylin poliisi, poliisiylijohtaja, Seppo Kolehmainen, kysyikin ihan aiheellisesti, kuka olisi ottanut vastuun, jos jossain tapauksessa, jota poliisit olivat menossa hoitamaan, olisi syntynyt viivytysten ja haitanteon vuoksi kuolleita. Kuka silloin olisi ottanut vastuun tapahtuneesta? Mielenosoituksen masinoijat? Vai mielenosoitukseen osallistuneet? Olen samaa mieltä Kolehmaisen kanssa, että tapahtunut oli vastuutonta riehumista, johon ei minun mielestäni kirkon pappien pitäisi osallistua.
Jos itse olisin kyseisen seurakunnan jäsen, tekisin asiasta kyselyn ensin seurakunnalle, mutta myös hiippakunnan piispalle ja tarvittaessa vaikka oman kirkon piispainkokoukselle, jotta asiaan saataisiin laajempi ja kattava kannanotto. Jos isä Mitrolta kiellettiin esiintyminen pappina (papin puvussa) poliittisessa toiminnassa, miksi jotkut saavat silti esiintyä ja vieläpä papin asussa niin, että heidät selvästi tunnistaa papeiksi ja he antavat sitten vielä lausuntoja sosiaaliseen mediaan.
En tällä kirjoittamisella halua ottaa voimakasta kielteistä kantaa turvapaikanhakijoihin ja heidän mahdollisuuksiinsa maassamme. Minulla ei riitä tietämys eikä osaaminen siihen eikä sitä puutetta voi oikein humanismilla paikata. Olen ollut mukana omassa seurakunnassani edesauttamassa heidän sopeutumistaan maahamme, mutta arviot laajemmalti oikeudesta, perusteista ja mahdollisuuksista jäädä maahamme, jätän niille, joiden tehtäviin ne virkavastuulla kuuluvat. Ihmisten elämä tässäkään mielessä ei ole poliittisten intohimojen kohde, jonka joku puolue voi kaapata itselleen poliittisten toimiensa ja valtaan pääsemisensa tueksi.
nettihoukka@gmail.com
EDIT 5.4. klo 20 (täsmennys, kiitos Risto Voipio):Ilkka Kantola erosi piispan virasta eikä eroaminen liitynyt politiikkaan ja vasta jonkin aikaa eron jälkeen lähti mukaan puoluepolitiikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti