Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan, joka kertoo erään suvun vaietusta historiasta. Kirjassa toiseen kirkkoon kuuluva suomalainen kertoo suvustaan, joka on ollut ortodoksinen, mutta myös venäläinen. Suvussa on ollut erilaisten poliittisten suuntauksien edustajia ja lopulta suku on ollut merkittävällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, missä tuota suvun taustaa ei oikein ollut soveliasta esitellä julkisuudessa. Näin itse tuon kertomuksen ymmärsin.
Olen viime aikoina pohtinut hieman laajemminkin tuota sukuhistoriasta vaikenemista. Luulen, että sen yleisempää, kuin luulemmekaan. Monella meistä lienee jos jonkinlaisia ”luurankoja” kaapissamme. Kenellä ne liittyvät suvun poliittiseen historiaan, kenellä taloudelliseen asemaan, kenellä seksuaaliseen suuntautumiseen ja kenellä mihinkin. Syitä lienee useita. Joillakin se saattaa olla puhtaasti ”Pokka pitää”-maneereja Hyacinth Bucketin tapaan, yritetään näyttää fiinimmältä kuin todellisuudessa ollaankaan.
Yksi tällainen tausta, josta helposti vaietaan, on juuri politiikka. Viime vuosikymmeninen myllerrykset ja maailman järjestyksien muutokset ovat kaventaneet ennen niin glorifioidun kommunismin ja jyrkän sosialismin suunnilleen marginaaliseksi ryhmäksi, muinaisuudessa eläviin ”muistoesineisiin”. Entisistä taistolaisista on tullut pahimmillaan tai parhaimmillaan – ihan miten vain – ”riistoporvarisimin” ja rahavallan edustajia tai siloposkisia, kaiken kaikesta tietäviä älykkönaisia. Mutta tällaiset varsin nallemaiset muutokset lienevät kuitenkin poikkeuksellisia, mutta kuten sanotaan: ”poikkeus vahvistaa säännön”.
Toinen vaiettu melko yleinen asia on – yllättävää kyllä – ollut uskonto. Viime sotien jälkeen useat suomalaiset, etenkin Karjalasta pois lähtemään joutunet evakot, muuttivat ympäröivän yhteiskunnan ja joskus vahvempienkin voimien painostuksen johdosta uskontoaan ja vaikenivat usein alkuperästään tuossa mielessä täysin. Uskonto ”haittasi” sosiaalista elämää ja sopeutumista, avioitumista, työnsaantia ja montaa muutakin arkisempaa asiaa. Oli helpompaa kuulua enemmistöön, laajaan massaan, kuin erottua joksikin oudoksi, jota ei oikein tunnettu ja joka kaiken lisäksi saattoi monen mielestä liittyä juuri päättyneen sodan toiseen osapuoleen, joita silloin sanottiin usein "ryssiksi".
Kolmas melko yleinen vaikenemisen aihe – ainakin aiemmin – on ollut seksuaalinen suuntautuneisuus. Homoseksualismi ja moni muu seksuaalinen, biologisessa mielessä normaalista poikkeava käyttäytyminen oli pitkän aikaa jopa rikollista toimintaa, josta rankaistiin. Vuoteen 1971 homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos ja vuoteen 1981 asti sairaus. Siksi siitä vaiettiin ja toiminta oli melko ”hämäräperäistä” touhua salaisissa, vain tietyille ihmisille tarkoitetuissa paikoissa. Touhu oli kiellettyä, mutta lähes kaikki tiesivät sen olemassaolosta. Monelle oli ylipääsemätön asia, kun/jos suvusta löytyi tuollainen ihminen. Usein tällainen jäsen kiellettiin, karkotettiin pois kotoa piiloon, vaiennettiin. Monessa maailman maassa se on yhä kiellettyä ja siitä rankaistaan jopa kuolemantuomiolla. Suomessa meillä on – ainakin epävirallisesti – käytössä eräänlainen "kiintiöhomous", monessa paikassa (mm. media, eduskunta, erilaiset julkiset työpaikat, taiteilijat, jne.) pitää olla tavalla tai toisella näkyvissä tietty määrä ko. suuntausta ja "liturgiaan" kuuluu tunnustaa hyväksymisensä ja suvaitsevaisuutensa aiheeseen julkisesti, hieman niin kuin YYA aikanaan. Kukaan ei silti vieläkään taida tosin tietää kyseisen suuntauksen oikeaa esiintymisprosenttia Suomessa ihan oikeasti.
Varmasti on ollut monenlaisia muitakin syitä vaieta omasta suvustaan. Rikollinen toiminta, murha, tappo, ryöstö, varkaus, raiskaus, mikä lie, saattoi olla tällainen syy. Köyhyys, sosiaalisen avun varassa eläminen, saattaisi olla sellainen myös. Meillä ihmisillä on erinomainen kyky tehdä, kehitellä, tällaisia syitä melkein mistä erilaisuudesta tahansa. Vanhan sanonnan mukaan, kyllä sika syitä löytää, milloin on kärsä kipeä, milloin maa roudassa.
Mutta yhtä mielenkiintoista, kun on pohtia noita tapahtumia ja mahdollisia syitä, on tarkastella asioiden etenemistä nykyaikaan. Miten on käynyt nykypäivänä kommunistille, homolle, huutolaisen pojalle, luterilaistuneelle ortodoksille ja muille erilaisille. Jotkut noista ihmisistä ovat edelleen hiljaa, osa lähes sukupuuttoon kuollut, vaikka olisi kykenevä lisääntymäänkin. Osa sen sijaan on nostettu melkein jalustalle, hyvä ettei meille kaikille malliesimerkiksi liikakansoittuvassa maailmassamme.
Entiset ”vainotut” saattavat pahimmillaan olla nyt uusia vainoajia. Hieman samaan tyyliin kuin kristinuskon alkuaikoina 300-luvulla. Silloin, kun kristinuskosta tuli keisari Konsatantinos Suuren aikaan valtionuskonto. Kristityt alkoivat vainota pakanoita, vainoojiaan. Tai toinen esimerkki voisi olla vaikka toisen maailmasodan ajalta, jolloin yksi ismi vainosi toista ismiä, tappoi miljoonittain heitä ja nyt saman tapetun ismin edustajat vainoavat kolmannen ismin edustajia samoin, entisten, aikanaan omakohtaisesti opittujen tapojen ja arvojen mukaisesti ja rakentavat erilaisia muureja toistensa väliin.
Suomalaisessa ”mukamas-sivistyneessä” yhteiskunnassa on syntynyt kaksi – vai olisikohan niitä kolme – ryhmää: suvaitsevaiset, jotka oikeasti eivät suvaitse suvaitsemattomia ja suvaitsemattomat, jotka eivät suvaitse jotain tiettyä asiaa, mutta suvaitsevat noita suvaitsemattomia ja ne muut, joille asia on melko yhdentekevää ja he eivät pidä asioista suurempaa meteliä, vaikenevat. Koulukiusaamisesta saattaisi löytyä löyhä yhteneväisyys noihin ryhmiin. Ensimmäiset olisivat kiusaajia, toiset kiusattuja ja kolmannet sivustaseuraajia. Mutta missä ovatkaan noiden ensiksi mainittujen ryhmien lisäksi ne puolustajat, apologeetit?
Olen joskus joutessani, kun ei ole ollut muutakaan tekemistä, pohtinut erilaisten ihmisten ideologisten ajatusten taustoja. Miksi he toimivat niin, kuin toimivat, vaikka kyse olisi ainakin jollain mittarilla katsottuna melko oudosta, jopa ihmiskunnalle – ainakin jonkinlaisella kehityshistoriallisella luupilla katsottuna – vieraasta, joku voisi jopa väittää vaarallisesta asiasta. Joillakin sen pontimena on varmaan oikeanlainen sisäänrakennettu humaanisuus, hän ihan oikeasti haluaa auttaa kaikkia sorrettuja. Usein sille on annettu laatusanaksi myös kristillisyys.
Mutta joskus tuon aatteen sivutuote, jonkinlainen ylikorostunut, maailmaa syleilevä liberaali humaanisuuskin saattaa mennä – ainakin minun mielestäni pahastikin metsään. Yhdistelmänä ylikorostuneet humanismi ja liberalismi samassa persoonassa ovat – sanoisinko – lähes kauhistuttava voima, joka yhdistettynä älykkyyteen, moni- ja sujuvasanaisuuteen, juohevaan esiintymistaitoon ja -haluun, narsismiin tai itseasiassa moneen muuhunkin ismiin, vaikkapa vain uskontoonkin, saa aikaan mielestäni helposti vain pelkkää tuhoa. Jälkiä sellaisestakin on minusta jo näkyvissä vaikkapa toisessa ns. kansankirkossamme, joka pirstaloituu, ryhmääntyy erilaisiin klikkeihin ja leireihin, jotka hamuavat itselleen keinoja kaihtamatta lisää valtaa ja sananvaltaa hallinnossa ja koko organisaatiossa ja sitä tietä entinen organisaatio kadottaa hiljalleen alkuperäisen ideansa, aatteensa ja samalla suuren joukon jäsenistään.
Tuosta jonkin asteisesta pieleen menosta muualla voisi olla esimerkki vaikkapa viime vuosien maahanmuuttopolitiikka, joissa usein ei ole nähty metsää puilta. Ylilyöntejä on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan puoleen jos toiseen, niin viranomaisten kuin aivan tavallisten kansalaisten toimesta. Ääriryhmät – ovatpa he sitten rasisteja, fasisteja tai mitä tahansa toisia vahingoittamaan pyrkiviä ihmisiä – ovat sitten asia aivan erikseen, inhottavia ja vastenmielisiä.
Mutta tuollaisella ns. tavallisellakin tasolla liian usein kaikki on hyväksytty, suvaittu, apua annettu kyselemättä, ajattelematta ja samalla on unohdettu ne, jotka sitä apua oikeasti olisivat tarvinneet. Vastaanotetaan kaikki – tarvitsivat he oikeasti sitten apua tai ei – ja jätetty vastaanottamatta ne, jotka sitä apua olisivat todella tarvinneet, perheet, lapset ja naiset.
Kun toiminta ja realismi alkavat sitten oikeasti selkiintyä, joskus konkretisoitua karuillakin tavoilla, kukkahattumainen haihattelu hälvetä, kohdataan arkitodellisuus, majapaikat alkavat tyhjentyä muualta tulleista. Mutta silloin niitä – jonkin verran turpiin saaneena, typertyneenä aiemmasta mahdollisesti vääränlaisesta toiminnasta – pidetään edelleen tyhjinä, eikä anneta majapaikkoja ja muuta taloudellista, henkistä ja sosiaalista tukea niitä tarvitseville, joita täällä on entuudestaan jo omasta takaa, kodittomille, köyhille, sairaille, vanhuksille. Tarvitaan skotlantilainen tutkija sanomaan, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita: täällä Suomessa – hänen kuvittelemassaan hyvinvointivaltiossa – onkin leipäjonoja. Enkä nyt oikeasti usko, että siellä jonottaa montakaan maahanmuuttajaa.
En oikeasti – ainakaan omasta mielestäni – ole maahanmuuttovastainen kirjoittaessani näin. Haluaisin siihen toimintaan vain jotain loogisuutta ja järkeä ja tilannetajua olosuhteiden muuttuessa ja asioiden selvitessä ja rauhoittuessa. Kun bisneksen tekijät ovat käärineet rahansa, tässäkin toiminnassa voisi useammin olla mukana myös enemmän armollisuutta, oikeaa kristillisyydestä pulppuavaa lähimmäisenrakkautta.
Jos ajatellaan noita muita erilaisuuden sarkoja, niin oman pojan tai tyttären, oman veljen, siskon tai jonkun muun sukulaisen homoseksuaalisuus, väärä puoluekirja, pummius, alkoholismi, syrjäytyneisyys, sairaus tai mikä lie, ei ehkä aina ole se ainoa oikea syy lähteä parantamaan maailmaa kertomalla kaikille, että alkoholismi parantaa maailman. En kylläkään ihan oikeasti tarkoita tuolla lauseella sitä, mitä kirjoitin, mutta sijoitapa tuon alkoholismin paikalle vaikkapa joku muu sana tuolta ylempää, niin se saattaa vaikka avautuakin. Jos minä tekisin tässä niin, olisin monen mielestä jo sen lisäksi, että olen mukamas maahanmuuttovastainen, olisin lisäksi vielä jälleen kerran suvaitsematonkin ja minut saatettaisiin jopa erottaa jostain Facebook-kaveruudesta tai ainakin bannata niin, etten näkisi jonkun viestejä. Ja sehän on nyky-some-Suomessa melkein Siperiaan karkotuksen veroinen toimi.
Viime päivinä on mm. tuolla somessa keskusteltu voimallisesti, saako poikia nimittää pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. Siitä huolimatta, että koko juttu osoittautui ankaksi ja ilmeisen tahalliseksi provokaatioksi – ihan niin kuin eräs Helsingin luterilaisen hiippakunnan lehdistötiedote hiippakuntaneuvoston päätöksistä – se tai ne omalla tavallaan kertovat maailman menosta Suomessa. Asioita tuodaan tarkoitushakuisesti esille totuuksina, sovittuina, itsestäänselvyyksinä, jokapäiväisten uutisten lomassa ja pian varmaan väitetään niiden olevan kaikkia sitovia, oikeita, ja pian pakollisia. Asioille käy kuin luterilaisten pappien omantunnon vapaudelle eräässä näihinkin asioihin liittyvässä tapauksessa.
Huvittavalta onkin tuntunut, kun viime aikoina on ainakin telkkarissa mainostettu lastenelokuvaa – siis elokuvaa, joka on tarkoitettu lapsille – omasta mielestäni hieman kummallisin argumentein. Olen kuitenkin täysin noiden mainoksien armoilla, sillä en ole katsonut tuota elokuvaa ja on täysin mahdollista, etten ehkä katsokaan. Mutta se kuva, joka kertomalla, videopätkiä näyttämällä, mielikuvia muodostamalla annetaan joko tarkoituksella tai tarkoituksetta, huomaamatta tai tahallaan, todella tai sitten vain oman ”vilkkaan mielikuvitukseni” tuotteena, on minusta joka tapauksessa hieman outo. Elokuvassa kaksi "hieman" oudoksi tehtyä aikuista miestä – heidän suuntautumisestaan minulla ei ole edes arviota – mahdollisesti kuitenkin kaveruksia, seikkailevat suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa lapsen vieraana. Lapsen, jolla ei ole perheessä isää, vaan kaksi äitiä. Siis ainakin noiden ylisuvaitsevaisten mielestä ehkä tulevaisuuden malliperheessä, joskaan ei todennäköisesti eikä toivottavasti ainakaan vielä suomalaista enemmistöä edustavassa perheessä.
Ehkä mainostettaessa ajatellaan, että on olemassa jo tarpeeksi suuri populaatio noita samanlaisia, voisiko vaikka sanoa "piilokohderyhmän" ihmisiä, että katsojaluvut täyttyvät pelkästään heistä ja siinä ohessa vielä "oppiin sisälle pääsemättömät" saavat hieman opetusta kaiken ohessa ja maksavat samalla pääsylipun hinnan. Näin saadaan kokoon riittäävä taloudellinen turva koko filmille, ettei firma kaadu.
Kaupunkilegendojen mukaanhan mm. euroviisut maailmanlaajuisesti ovat kuulemma jonkun erillisryhmän suosiossa ja kun sinne saadaan ryhmän agendaan ja aiheeseen sopiva biisi, menestys on maailmalaajuisesti taattu, kun kaikki samanlaiset muiden ohessa äänestävät sitä. Hieman samoja piirteitä niin ryhmän sisäisen dynamiikan kuin mahdollisesti aatteen levittämisen osalta voisi joku muukin harhainen kuin minä, nähdä vaikka Britannian X-factor-kisassa ja sen medianäkyvyydessä Suomessa. Mutta harhat ovat harhoja ja niihin pitää suhtautua varovaisesti.
Joskus eräässä toisessa blogijutussani etsin todellista vähemmistön edustajaa ja löysin sitä edustamaan varsin etnisen ortodoksin, muistaakseni vasenkätisen ruotsinkielisen koltan. Nyt pitää tuon selvityksen lisäksi sanoa, että jos joku on kommunisti-homo-ortodoksi, ja jonka isoisä on elänyt ruotsinkieltä taitamattomana, lukutaidottomana huutolaisena ruotsinsuomalaisen rikkaan maanviljelijän saunatuvassa, hän on melkein kävelevä reliikki, joka pian pitäisi laittaa mahdollisimman pian reliikkilippaaseen kaikkien katseltavaksi ja malliksi - en nyt kuitenkaan sano esimerkiksi, ehkä enemmän sellaiseksi sirkustaiteilijaksi. Kepulainen ei kuitenkaan tuohon kelpaa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Olen viime aikoina pohtinut hieman laajemminkin tuota sukuhistoriasta vaikenemista. Luulen, että sen yleisempää, kuin luulemmekaan. Monella meistä lienee jos jonkinlaisia ”luurankoja” kaapissamme. Kenellä ne liittyvät suvun poliittiseen historiaan, kenellä taloudelliseen asemaan, kenellä seksuaaliseen suuntautumiseen ja kenellä mihinkin. Syitä lienee useita. Joillakin se saattaa olla puhtaasti ”Pokka pitää”-maneereja Hyacinth Bucketin tapaan, yritetään näyttää fiinimmältä kuin todellisuudessa ollaankaan.
Yksi tällainen tausta, josta helposti vaietaan, on juuri politiikka. Viime vuosikymmeninen myllerrykset ja maailman järjestyksien muutokset ovat kaventaneet ennen niin glorifioidun kommunismin ja jyrkän sosialismin suunnilleen marginaaliseksi ryhmäksi, muinaisuudessa eläviin ”muistoesineisiin”. Entisistä taistolaisista on tullut pahimmillaan tai parhaimmillaan – ihan miten vain – ”riistoporvarisimin” ja rahavallan edustajia tai siloposkisia, kaiken kaikesta tietäviä älykkönaisia. Mutta tällaiset varsin nallemaiset muutokset lienevät kuitenkin poikkeuksellisia, mutta kuten sanotaan: ”poikkeus vahvistaa säännön”.
Toinen vaiettu melko yleinen asia on – yllättävää kyllä – ollut uskonto. Viime sotien jälkeen useat suomalaiset, etenkin Karjalasta pois lähtemään joutunet evakot, muuttivat ympäröivän yhteiskunnan ja joskus vahvempienkin voimien painostuksen johdosta uskontoaan ja vaikenivat usein alkuperästään tuossa mielessä täysin. Uskonto ”haittasi” sosiaalista elämää ja sopeutumista, avioitumista, työnsaantia ja montaa muutakin arkisempaa asiaa. Oli helpompaa kuulua enemmistöön, laajaan massaan, kuin erottua joksikin oudoksi, jota ei oikein tunnettu ja joka kaiken lisäksi saattoi monen mielestä liittyä juuri päättyneen sodan toiseen osapuoleen, joita silloin sanottiin usein "ryssiksi".
Kolmas melko yleinen vaikenemisen aihe – ainakin aiemmin – on ollut seksuaalinen suuntautuneisuus. Homoseksualismi ja moni muu seksuaalinen, biologisessa mielessä normaalista poikkeava käyttäytyminen oli pitkän aikaa jopa rikollista toimintaa, josta rankaistiin. Vuoteen 1971 homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos ja vuoteen 1981 asti sairaus. Siksi siitä vaiettiin ja toiminta oli melko ”hämäräperäistä” touhua salaisissa, vain tietyille ihmisille tarkoitetuissa paikoissa. Touhu oli kiellettyä, mutta lähes kaikki tiesivät sen olemassaolosta. Monelle oli ylipääsemätön asia, kun/jos suvusta löytyi tuollainen ihminen. Usein tällainen jäsen kiellettiin, karkotettiin pois kotoa piiloon, vaiennettiin. Monessa maailman maassa se on yhä kiellettyä ja siitä rankaistaan jopa kuolemantuomiolla. Suomessa meillä on – ainakin epävirallisesti – käytössä eräänlainen "kiintiöhomous", monessa paikassa (mm. media, eduskunta, erilaiset julkiset työpaikat, taiteilijat, jne.) pitää olla tavalla tai toisella näkyvissä tietty määrä ko. suuntausta ja "liturgiaan" kuuluu tunnustaa hyväksymisensä ja suvaitsevaisuutensa aiheeseen julkisesti, hieman niin kuin YYA aikanaan. Kukaan ei silti vieläkään taida tosin tietää kyseisen suuntauksen oikeaa esiintymisprosenttia Suomessa ihan oikeasti.
Varmasti on ollut monenlaisia muitakin syitä vaieta omasta suvustaan. Rikollinen toiminta, murha, tappo, ryöstö, varkaus, raiskaus, mikä lie, saattoi olla tällainen syy. Köyhyys, sosiaalisen avun varassa eläminen, saattaisi olla sellainen myös. Meillä ihmisillä on erinomainen kyky tehdä, kehitellä, tällaisia syitä melkein mistä erilaisuudesta tahansa. Vanhan sanonnan mukaan, kyllä sika syitä löytää, milloin on kärsä kipeä, milloin maa roudassa.
Mutta yhtä mielenkiintoista, kun on pohtia noita tapahtumia ja mahdollisia syitä, on tarkastella asioiden etenemistä nykyaikaan. Miten on käynyt nykypäivänä kommunistille, homolle, huutolaisen pojalle, luterilaistuneelle ortodoksille ja muille erilaisille. Jotkut noista ihmisistä ovat edelleen hiljaa, osa lähes sukupuuttoon kuollut, vaikka olisi kykenevä lisääntymäänkin. Osa sen sijaan on nostettu melkein jalustalle, hyvä ettei meille kaikille malliesimerkiksi liikakansoittuvassa maailmassamme.
Entiset ”vainotut” saattavat pahimmillaan olla nyt uusia vainoajia. Hieman samaan tyyliin kuin kristinuskon alkuaikoina 300-luvulla. Silloin, kun kristinuskosta tuli keisari Konsatantinos Suuren aikaan valtionuskonto. Kristityt alkoivat vainota pakanoita, vainoojiaan. Tai toinen esimerkki voisi olla vaikka toisen maailmasodan ajalta, jolloin yksi ismi vainosi toista ismiä, tappoi miljoonittain heitä ja nyt saman tapetun ismin edustajat vainoavat kolmannen ismin edustajia samoin, entisten, aikanaan omakohtaisesti opittujen tapojen ja arvojen mukaisesti ja rakentavat erilaisia muureja toistensa väliin.
Suomalaisessa ”mukamas-sivistyneessä” yhteiskunnassa on syntynyt kaksi – vai olisikohan niitä kolme – ryhmää: suvaitsevaiset, jotka oikeasti eivät suvaitse suvaitsemattomia ja suvaitsemattomat, jotka eivät suvaitse jotain tiettyä asiaa, mutta suvaitsevat noita suvaitsemattomia ja ne muut, joille asia on melko yhdentekevää ja he eivät pidä asioista suurempaa meteliä, vaikenevat. Koulukiusaamisesta saattaisi löytyä löyhä yhteneväisyys noihin ryhmiin. Ensimmäiset olisivat kiusaajia, toiset kiusattuja ja kolmannet sivustaseuraajia. Mutta missä ovatkaan noiden ensiksi mainittujen ryhmien lisäksi ne puolustajat, apologeetit?
Olen joskus joutessani, kun ei ole ollut muutakaan tekemistä, pohtinut erilaisten ihmisten ideologisten ajatusten taustoja. Miksi he toimivat niin, kuin toimivat, vaikka kyse olisi ainakin jollain mittarilla katsottuna melko oudosta, jopa ihmiskunnalle – ainakin jonkinlaisella kehityshistoriallisella luupilla katsottuna – vieraasta, joku voisi jopa väittää vaarallisesta asiasta. Joillakin sen pontimena on varmaan oikeanlainen sisäänrakennettu humaanisuus, hän ihan oikeasti haluaa auttaa kaikkia sorrettuja. Usein sille on annettu laatusanaksi myös kristillisyys.
Mutta joskus tuon aatteen sivutuote, jonkinlainen ylikorostunut, maailmaa syleilevä liberaali humaanisuuskin saattaa mennä – ainakin minun mielestäni pahastikin metsään. Yhdistelmänä ylikorostuneet humanismi ja liberalismi samassa persoonassa ovat – sanoisinko – lähes kauhistuttava voima, joka yhdistettynä älykkyyteen, moni- ja sujuvasanaisuuteen, juohevaan esiintymistaitoon ja -haluun, narsismiin tai itseasiassa moneen muuhunkin ismiin, vaikkapa vain uskontoonkin, saa aikaan mielestäni helposti vain pelkkää tuhoa. Jälkiä sellaisestakin on minusta jo näkyvissä vaikkapa toisessa ns. kansankirkossamme, joka pirstaloituu, ryhmääntyy erilaisiin klikkeihin ja leireihin, jotka hamuavat itselleen keinoja kaihtamatta lisää valtaa ja sananvaltaa hallinnossa ja koko organisaatiossa ja sitä tietä entinen organisaatio kadottaa hiljalleen alkuperäisen ideansa, aatteensa ja samalla suuren joukon jäsenistään.
Tuosta jonkin asteisesta pieleen menosta muualla voisi olla esimerkki vaikkapa viime vuosien maahanmuuttopolitiikka, joissa usein ei ole nähty metsää puilta. Ylilyöntejä on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan puoleen jos toiseen, niin viranomaisten kuin aivan tavallisten kansalaisten toimesta. Ääriryhmät – ovatpa he sitten rasisteja, fasisteja tai mitä tahansa toisia vahingoittamaan pyrkiviä ihmisiä – ovat sitten asia aivan erikseen, inhottavia ja vastenmielisiä.
Mutta tuollaisella ns. tavallisellakin tasolla liian usein kaikki on hyväksytty, suvaittu, apua annettu kyselemättä, ajattelematta ja samalla on unohdettu ne, jotka sitä apua oikeasti olisivat tarvinneet. Vastaanotetaan kaikki – tarvitsivat he oikeasti sitten apua tai ei – ja jätetty vastaanottamatta ne, jotka sitä apua olisivat todella tarvinneet, perheet, lapset ja naiset.
Kun toiminta ja realismi alkavat sitten oikeasti selkiintyä, joskus konkretisoitua karuillakin tavoilla, kukkahattumainen haihattelu hälvetä, kohdataan arkitodellisuus, majapaikat alkavat tyhjentyä muualta tulleista. Mutta silloin niitä – jonkin verran turpiin saaneena, typertyneenä aiemmasta mahdollisesti vääränlaisesta toiminnasta – pidetään edelleen tyhjinä, eikä anneta majapaikkoja ja muuta taloudellista, henkistä ja sosiaalista tukea niitä tarvitseville, joita täällä on entuudestaan jo omasta takaa, kodittomille, köyhille, sairaille, vanhuksille. Tarvitaan skotlantilainen tutkija sanomaan, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita: täällä Suomessa – hänen kuvittelemassaan hyvinvointivaltiossa – onkin leipäjonoja. Enkä nyt oikeasti usko, että siellä jonottaa montakaan maahanmuuttajaa.
En oikeasti – ainakaan omasta mielestäni – ole maahanmuuttovastainen kirjoittaessani näin. Haluaisin siihen toimintaan vain jotain loogisuutta ja järkeä ja tilannetajua olosuhteiden muuttuessa ja asioiden selvitessä ja rauhoittuessa. Kun bisneksen tekijät ovat käärineet rahansa, tässäkin toiminnassa voisi useammin olla mukana myös enemmän armollisuutta, oikeaa kristillisyydestä pulppuavaa lähimmäisenrakkautta.
Jos ajatellaan noita muita erilaisuuden sarkoja, niin oman pojan tai tyttären, oman veljen, siskon tai jonkun muun sukulaisen homoseksuaalisuus, väärä puoluekirja, pummius, alkoholismi, syrjäytyneisyys, sairaus tai mikä lie, ei ehkä aina ole se ainoa oikea syy lähteä parantamaan maailmaa kertomalla kaikille, että alkoholismi parantaa maailman. En kylläkään ihan oikeasti tarkoita tuolla lauseella sitä, mitä kirjoitin, mutta sijoitapa tuon alkoholismin paikalle vaikkapa joku muu sana tuolta ylempää, niin se saattaa vaikka avautuakin. Jos minä tekisin tässä niin, olisin monen mielestä jo sen lisäksi, että olen mukamas maahanmuuttovastainen, olisin lisäksi vielä jälleen kerran suvaitsematonkin ja minut saatettaisiin jopa erottaa jostain Facebook-kaveruudesta tai ainakin bannata niin, etten näkisi jonkun viestejä. Ja sehän on nyky-some-Suomessa melkein Siperiaan karkotuksen veroinen toimi.
Viime päivinä on mm. tuolla somessa keskusteltu voimallisesti, saako poikia nimittää pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. Siitä huolimatta, että koko juttu osoittautui ankaksi ja ilmeisen tahalliseksi provokaatioksi – ihan niin kuin eräs Helsingin luterilaisen hiippakunnan lehdistötiedote hiippakuntaneuvoston päätöksistä – se tai ne omalla tavallaan kertovat maailman menosta Suomessa. Asioita tuodaan tarkoitushakuisesti esille totuuksina, sovittuina, itsestäänselvyyksinä, jokapäiväisten uutisten lomassa ja pian varmaan väitetään niiden olevan kaikkia sitovia, oikeita, ja pian pakollisia. Asioille käy kuin luterilaisten pappien omantunnon vapaudelle eräässä näihinkin asioihin liittyvässä tapauksessa.
Huvittavalta onkin tuntunut, kun viime aikoina on ainakin telkkarissa mainostettu lastenelokuvaa – siis elokuvaa, joka on tarkoitettu lapsille – omasta mielestäni hieman kummallisin argumentein. Olen kuitenkin täysin noiden mainoksien armoilla, sillä en ole katsonut tuota elokuvaa ja on täysin mahdollista, etten ehkä katsokaan. Mutta se kuva, joka kertomalla, videopätkiä näyttämällä, mielikuvia muodostamalla annetaan joko tarkoituksella tai tarkoituksetta, huomaamatta tai tahallaan, todella tai sitten vain oman ”vilkkaan mielikuvitukseni” tuotteena, on minusta joka tapauksessa hieman outo. Elokuvassa kaksi "hieman" oudoksi tehtyä aikuista miestä – heidän suuntautumisestaan minulla ei ole edes arviota – mahdollisesti kuitenkin kaveruksia, seikkailevat suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa lapsen vieraana. Lapsen, jolla ei ole perheessä isää, vaan kaksi äitiä. Siis ainakin noiden ylisuvaitsevaisten mielestä ehkä tulevaisuuden malliperheessä, joskaan ei todennäköisesti eikä toivottavasti ainakaan vielä suomalaista enemmistöä edustavassa perheessä.
Ehkä mainostettaessa ajatellaan, että on olemassa jo tarpeeksi suuri populaatio noita samanlaisia, voisiko vaikka sanoa "piilokohderyhmän" ihmisiä, että katsojaluvut täyttyvät pelkästään heistä ja siinä ohessa vielä "oppiin sisälle pääsemättömät" saavat hieman opetusta kaiken ohessa ja maksavat samalla pääsylipun hinnan. Näin saadaan kokoon riittäävä taloudellinen turva koko filmille, ettei firma kaadu.
Kaupunkilegendojen mukaanhan mm. euroviisut maailmanlaajuisesti ovat kuulemma jonkun erillisryhmän suosiossa ja kun sinne saadaan ryhmän agendaan ja aiheeseen sopiva biisi, menestys on maailmalaajuisesti taattu, kun kaikki samanlaiset muiden ohessa äänestävät sitä. Hieman samoja piirteitä niin ryhmän sisäisen dynamiikan kuin mahdollisesti aatteen levittämisen osalta voisi joku muukin harhainen kuin minä, nähdä vaikka Britannian X-factor-kisassa ja sen medianäkyvyydessä Suomessa. Mutta harhat ovat harhoja ja niihin pitää suhtautua varovaisesti.
Joskus eräässä toisessa blogijutussani etsin todellista vähemmistön edustajaa ja löysin sitä edustamaan varsin etnisen ortodoksin, muistaakseni vasenkätisen ruotsinkielisen koltan. Nyt pitää tuon selvityksen lisäksi sanoa, että jos joku on kommunisti-homo-ortodoksi, ja jonka isoisä on elänyt ruotsinkieltä taitamattomana, lukutaidottomana huutolaisena ruotsinsuomalaisen rikkaan maanviljelijän saunatuvassa, hän on melkein kävelevä reliikki, joka pian pitäisi laittaa mahdollisimman pian reliikkilippaaseen kaikkien katseltavaksi ja malliksi - en nyt kuitenkaan sano esimerkiksi, ehkä enemmän sellaiseksi sirkustaiteilijaksi. Kepulainen ei kuitenkaan tuohon kelpaa.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti