22.10.26

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 3: Laiskuus – voiko kiireinenkin olla laiska

Mies, tietokone ja imuri - siinäpä pulma.
(HAP)

Nyt tuli työn alle sellainen ”kuolemansynti”, josta minun – laiskurin – pitäisi olla helppo puhua. Tai sitten ei. Kun asiaa vähän pohtii, huomaa pian, että laiskuutta on monenlaista. Joissakin asioissa olen hidas aloittamaan ja varsin taitava lykkäämään. Toisissa taas innostun niin, ettei tekemiselle tahdo löytyä loppua. Olenko siis laiska vai ahkera? Riippuu ilmeisesti siitä, kysytäänkö asiaa tietokoneeltani vai pölynimuriltani.

Tein ansiotyötä noin neljäkymmentä vuotta, monenlaisissa tehtävissä. Sen perusteella voisin julistaa itseni ahkeraksi. Toisaalta en ole tainnut pariin vuosikymmeneen siivota kotiani perusteellisesti, koska sen tekee palkattu siivooja. Sen perusteella voisin julistaa itseni laiskaksi. Tosin siivoojan mielestä järjestelyssä ei välttämättä ole mitään korjattavaa.

Ehkä ihmisen kelvollisuutta ei sittenkään ratkaista sillä, kuka hänen lattiansa pesee. Avun ostaminen tai vastaanottaminen ei itsessään kerro laiskuudesta. Joskus se kertoo ihan vain järkevästä työnjaosta.

Pyjama ei vielä todista mitään

Jospa laiskuus hengellisenä paheena ei tarkoitakaan sitä, että työpäivän päätyttyä retkahdin sohvalle ja katselin kattoa. Eikä välttämättä sitäkään, että nykyisin tällaisena valtion elättinä pyjama saattaa viihtyä päällä tavallista pidempään. Jääkaapissa on ruokaa, ulkona sataa, eikä kalenterikaan esitä vastalauseita. Pyjamalla on siinä tilanteessa varsin vahva neuvotteluasema.

Lepo kuuluu elämään. Ihmisen ei tarvitse ansaita olemassaoloaan olemalla jatkuvasti hyödyllinen. Eläkeläisenkään ei tarvitse perustaa yhdistystä, opetella kolmea kieltä ja kävellä kymmentätuhatta askelta päivässä todistaakseen, ettei elä turhaan.

Tässä kohtaa on syytä korjata myös yhtä oman vanhan tekstini ajatusta. Kirjoitin laiskuudesta ikään kuin se voisi olla masennukselle periksi antamista. Se oli huonosti sanottu. Masentunutta tai uupunutta ihmistä ei pidä leimata laiskaksi. Ulkopuolinen ei muutenkaan näe, kuinka paljon voimia jokin aivan tavallinen asia toiselta vaatii. Se, mikä yhdelle on päivän pieni askare, voi toiselle olla päivän suurin ponnistus.

”En jaksa” ja ”ei minua kiinnosta” eivät tarkoita samaa. Eikä niiden eroa voi päätellä siitä, onko ihminen vielä puoliltapäivin yöpaidassa.

Kun välittäminen alkaa tuntua vaivalloiselta

Kristillisessä hengellisessä perinteessä laiskuuden yhteydessä puhutaan myös akediasta. Sana on arkista laiskuutta laajempi: siihen voi liittyä hengellistä turtumista, levottomuutta ja halua paeta sitä elämää ja niitä tehtäviä, jotka ovat juuri nyt omalla vastuulla. Silloin ongelma ei välttämättä ole tekemisen vähyys. Ihminen voi myös etsiä jatkuvasti uutta tekemistä välttääkseen pysähtymisen olennaisen äärelle.

Omassa arjessani kysyisin ehkä yksinkertaisemmin: olenko alkanut pitää välittämistä liian vaivalloisena?

Tiedän, että joku ilahtuisi soitosta, mutta siirrän sen huomiseen. Huomaan, että toinen haluaisi puhua, mutta en viitsi kuunnella. Anteeksikin pitäisi pyytää, mutta ehkä asia unohtuu itsestään. Vähitellen huominen muuttuu vakituiseksi säilytyspaikaksi kaikelle sellaiselle, mikä vaatisi minulta vähän sydäntä.

Yksittäinen unohtunut puhelu ei tietenkään tee kenestäkään rakkaudetonta. Kaikkien huolia ei kukaan jaksa kantaa, eikä jokaiseen pyyntöön tarvitse suostua. Mutta jos ”ei kuulu minulle” alkaa olla ensimmäinen vastaukseni kaikkeen, olisi ehkä hyvä pysähtyä. Varsinkin jos asia aivan ilmeisesti kuuluu minulle.

Kiirekin voi olla pakopaikka

Tässä asiassa on minusta kiinnostava ristiriita. Ihminen voi raataa päivät töissä, jatkaa kotona, osallistua yhdistyksiin ja harrastuksiin sekä vastata viesteihin vielä yömyöhällä – ja silti vältellä juuri sitä, mikä hänen elämässään kaipaisi eniten huomiota.

Hoidettavien asioiden kanssa on joskus helpompaa kuin ihmisten kanssa. Asialla on alku, loppu ja parhaassa tapauksessa valmis-merkintä. Läheinen ihminen taas saattaa ottaa saman huolen puheeksi huomennakin. Hän ei valmistu, vaikka kuinka tehokkaasti kuuntelisi.

Niinpä voin ryhtyä järjestämään koko maailman asioita samalla, kun omassa lähipiirissäni joku odottaa rauhassa käytyä keskustelua. Ulkopuolelta saan ehkä kiitosta, mutta kotona tarvittaisiin läsnäoloa. Kiitos tuntuu mukavalta. Läsnäolo saattaa vaatia myös sellaisten asioiden kuulemista, joita en erityisesti haluaisi kuulla.

Kaikki kiire ei tietenkään ole pakenemista. Moni tekee paljon työtä siksi, että toimeentulo tai toisista huolehtiminen sitä vaatii. Mutta omalta kohdaltani voin silti kysyä: teenkö nyt sitä, mikä on tarpeen, vai sitä, minkä taakse minun on helpointa piiloutua?

Tietokoneen ääressä tällainen kysymys on hieman kiusallinen. Varsinkin, jos on juuri kirjoittamassa muille viisaita ajatuksia lähimmäisen huomioimisesta.

Ahkeruutta voi olla myös pysähtyminen

Laiskuuden vastakohdaksi tarjotaan ahkeruutta. Hyvä niin, mutta toivottavasti sillä ei tarkoiteta pelkkää loputonta puurtamista. Muuten hengellisen elämän esikuvaksi riittäisi tehokas kodinkone.

Ehkä tarvitaan myös uskollisuutta pienissä asioissa. Sitä, että kuuntelen loppuun. Teen lupaamani asian. Kysyn kuulumisia ja maltan odottaa vastausta. Suostun pyytämään anteeksi, vaikka mieluummin järjestäisin kirjahyllyn. Muistan Jumalaa lyhyellä rukouksella silloinkin, kun mieli ei tarjoile erityisen hartaita tunnelmia.

Kaiken tämän saa tehdä omien voimiensa mukaan. Joskus hyvä teko on avun antamista, joskus sen vastaanottamista. Joskus on noustava sohvalta, joskus taas istuttava siihen toisen viereen ja jätettävä omat tärkeät puuhat hetkeksi kesken.

En siis taida saada tästäkään synnistä aivan yksinkertaista luetteloa, jonka avulla voisin todeta itseni joko syylliseksi tai vapaaksi. Pölynimurin käyttötunnit eivät ratkaise asiaa, eikä täysi kalenteri anna synninpäästöä. Olennaisempaa taitaa olla se, annanko elämässäni tilaa Jumalalle ja toisille ihmisille – vai siirränkö heidät jatkuvasti myöhemmäksi.

Mutta nyt olen jo kertonut neljänkymmenen vuoden työurastani ja selittänyt perusteellisesti, miksi en itse siivoa.

Laiska töitään luettelee, sanoo sananlasku.

Näköjään myös kirjoittaa niistä blogiin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


Ei kommentteja: