Suomalaisilla on mainioita sananlaskuja melkein kaikesta, myös kateudesta. ”Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä”, kuuluu vanha viisaus. Vielä paljastavampi on murteellinen tunnustus: ”Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois.” Siinä on ihmisluonnosta aika paljon sanottuna. Eikä tarvittu pitkää tutkimusta, asiantuntijapaneelia eikä edes Facebookin kommenttiketjua.
Edellisessä kirjoituksessa pohdiskelin ylpeyttä. Kateus sopii sen jatkoksi oikein hyvin, sillä nämä kaksi tuntuvat viihtyvän samoissa seurapiireissä. Ylpeys vakuuttaa, että minun pitäisi olla muita ylempänä. Kateus huomauttaa, että joku toinen näyttää kaikesta huolimatta olevan. Siitähän se harmi sitten alkaa.
Kateudessa ei ole kysymys vain siitä, että haluaisin jotakin samaa hyvää kuin toisella on. Toisen taitoja voi ihailla, hänen esimerkistään voi innostua ja itsekin saa tavoitella parempaa elämää. Ikävämmäksi asia muuttuu silloin, kun toisen hyvä alkaa tuntua omalta tappiolta. En ehkä tarvitse hänen matkakohdettaan, palkintoaan tai uutta autoaan. Mutta tarvitsisiko hänenkään niitä saada?
Some ei keksinyt kateutta, mutta antoi sille hyvän työpöydän
Ennen vertailtiin naapurin peltoja, lehmiä ja lasten koulutodistuksia. Nyt vertailtavaa riittää aamukahvista iltamyöhään, eikä tarvitse edes kurkistaa verhojen raosta. Puhelin tuo toisten matkat, onnistumiset, kauniit kodit, ihanat lastenlapset ja hyvin kohonneet pullat suoraan omaan käteen.
Joku lähtee matkalle. Toinen saa tunnustusta työstään. Kolmas kertoo olevansa onnellinen. Siinä voi huomata ajattelevansa, että pitäisiköhän minunkin äkkiä julkaista jotakin. Kyllä minäkin olen matkustanut, osannut ja saanut aikaiseksi. Jos en muuta, niin ainakin minun kahvini oli parempaa.
Kaikki ilon jakaminen ei tietenkään ole kerskailua. Ihmisellä saa olla hyvä päivä, ja siitä saa kertoa muillekin. Ei jokaista lomakuvaa tarvitse julkaista katumusharjoituksen ja kolmen vaatimattomuuslauseen saattelemana. Joskus kuva auringonlaskusta on vain kuva auringonlaskusta, eikä huolellisesti suunniteltu hyökkäys minun harmaata tiistaitani vastaan.
Ongelma syntyy helposti siitä, että vertaan omaa kokonaista arkeani toisen valikoituihin hetkiin. Minä tiedän omat huoleni, laskuni ja kolotukseni. Hänestä näen onnistuneen valokuvan. Kuvan ulkopuolelle ovat voineet jäädä riita, yksinäisyys ja matkalaukku, joka matkusti aivan eri maahan kuin omistajansa.
Silti mieli tekee vertailun ja julistaa minut hävinneeksi. Varsin tehokasta toimintaa, kun kukaan muu ei edes tiennyt kilpailun alkaneen.
Kateuden tunnistaa helpoimmin toisessa
Itsekin olen varmasti syyllistynyt kateuteen. Ihminen kun olen, eikä eläkeläisyyskään näytä tuoneen tähän asiaan täydellistä vapautusta. Aikaa pohtimiseen on ehkä tullut lisää, mutta luonne ei ole siirtynyt eläkkeelle.
Olen myös kokenut vähättelyä, ilkeilyä, kylmyyttä ja sellaista mitätöintiä, jonka taustalla olen epäillyt olevan kateutta. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat oikein kunnolla. Tavallisena suomalaisena miehenä olen välillä ihmetellyt, mitä kadehdittavaa minussa nyt niin paljon olisi. Mutta eihän kateuden kohteeksi tarvitse päätyä koko elämäntilanteellaan. Yhdelle riittää jokin onnistuminen, toiselle näkyvyys, kolmannelle se, että joku ylipäätään tekee jotakin.
Tässä kohtaa täytyy kuitenkin ottaa itseäänkin hieman niskasta kiinni. Minä tiedän, miltä toisen käytös minusta tuntuu. Hänen sisäisiä vaikuttimiaan en tiedä yhtä varmasti. Kaikki arvostelu ei ole kateutta, eikä jokainen eri mieltä oleva ihminen ole salaa katkera minun saavutuksistani. Joskus hänellä voi olla ihan aiheellinen huomautus. Se on tietysti kiusallinen mahdollisuus, mutta otetaan sekin huomioon.
On kovin houkuttelevaa selittää toisen ikävä käytös kateudella. Silloin minä saan olla menestynyt ja väärinymmärretty, hän puolestaan pikkumainen. Edellisen kirjoituksen ylpeys saattaa siinä jo siirrellä tuoliaan lähemmäksi.
Vanha lohdutukseni, ”ei kastunut vettä pelekee”, auttaa joskus. Mutta kyllä kastunutkin voi palella. Ei kaikkea tarvitse kuitata sillä, että olenhan minä ennenkin kestänyt.
Kehuminen ei ole salattu rikos
Vanhaa tekstiäni lukiessa huomaan epäilleeni jopa sitä, mitä toisten kauneuden, kodin tai lasten kehumisen takana mahtaa piillä. Olisiko siinä kateutta, vastakehun odottamista tai hyväksynnän kerjäämistä?
Voi joskus ollakin. Mutta kylläpä minä olisin taitava ihmistuntija, jos osaisin päätellä sen yhdestä ”oletpa ihana” -kommentista.
Ystävällisyyttäkin on olemassa. Ihminen voi pitää toista kauniina, iloita hänen onnistumisestaan ja sanoa sen ääneen ilman taka-ajatusta. Eikä tarve kuulla joskus jotakin hyvää itsestään ole mikään erityinen luonnevika. Meillä miehilläkään ei tietääkseni ole siihen synnynnäistä vastustuskykyä. Kehun kohteena saattaa vain olla kampauksen sijasta halkopino, kalansaalis tai onnistunut peruutus peräkärryn kanssa.
Sama varovaisuus koskee somehiljaisuutta. Jos joku ei tykkää kuvastani, hän ei välttämättä kadehdi minua. Hän ei ehkä ole nähnyt sitä. Jos hän vähentää yhteydenpitoa, syynä voi olla oma väsymys tai elämäntilanne. Kaverilistan muutoksistakaan ei voi lukea ihmisen sieluntilaa kuin sähkölaskua.
Kateus on todellinen asia, mutta sitä ei kannata käyttää kaikkien ihmissuhdevaikeuksien yleisavaimena. Sillä avaimella voi lopulta lukita itsensäkin aika yksinäiseen huoneeseen.
Kateus osaa myös kirkon kielen
Kirkollinen ympäristö ei tee ihmisestä kateudelle immuunia. Siellä vertailtavina eivät välttämättä ole autot ja lomamatkat, vaan tehtävät, huomionosoitukset, luottamus ja se, kenen ajatuksia kuunnellaan.
Miksi juuri hänet pyydettiin puhumaan? Miksi hänen kirjoitustaan kiitettiin? Miksi tuo sai tunnustusta, vaikka minä olen tehnyt tätä paljon kauemmin?
Kysymyksissä voi olla aihettakin. Epäoikeudenmukaisuutta pitää voida arvostella, eikä huonoa päätöstä tarvitse hyväksyä vain siksi, että joku saattaa nimittää arvostelua kateudeksi. Mutta omalta itseltään kannattaa silti kysyä, mikä asiassa varsinaisesti kirpaisee. Jäikö yhteinen hyvä toteutumatta vai jäinkö minä huomaamatta?
Kateus saattaa pukeutua huoleksi oikeasta järjestyksestä. Toisen aloite voidaan torjua periaatteellisena kysymyksenä, vaikka periaate löytyi vasta sillä hetkellä, kun idea tuli väärältä ihmiseltä. Jos olisin itse ehdottanut samaa, se olisi ehkä ollut kauan kaivattu uudistus.
Tämä kysymys koskee myös meitä, jotka kirjoitamme kirkosta ja sen elämästä. Jos tarkoituksena on tehdä jotakin hyvää, pitäisi kai osata iloita siitäkin, että joku toinen onnistuu. Vaikka hän ei olisi ensin kysynyt minulta lupaa.
Rakkaus ei pidä kirjaa toisen eduista
Paavali kirjoittaa lyhyesti: ”Rakkaus ei kadehdi” (1. Kor. 13:4). Siinä olisi ohjelmaa pidemmäksikin aikaa. Lauseen osaa ulkoa nopeasti. Sen mukaan eläminen on hitaampi toimitus.
Ajattelen, että kateuden hengellinen vaara näkyy siinä, miten se muuttaa katsettani. En enää näe toisessa ihmistä, vaan vertailukohteen. Hänen lahjansa alkavat tuntua syytökseltä minun puutteitani vastaan. Hänen ilonsa häiritsee minun rauhaani. Pahimmillaan huomaan ilahtuvani, kun hän epäonnistuu. Silloin olisi jo hyvä pysähtyä. Toisen vastoinkäymisestä saatu mielihyvä ei ole kovin ravitseva eväs omalle elämälle.
Tässä sarjassa käytän tuttua kuolemansyntien nimitystä, mutta en halua tehdä siitä seitsemän ihmistyypin luetteloa. Tuossa ylpeä, tuossa kateellinen, ja minä tässä arvioimassa muita. Hyödyllisempää olisi huomata, mitä omassa mielessä tapahtuu ja mihin suuntaan olen sitä ruokkimassa.
Ensimmäinen kateuden pistos voi tulla pyytämättä. Sen jälkeen voin kuitenkin vaikuttaa siihen, jäänkö hautomaan sitä, ryhdynkö vähättelemään toista vai yritänkö ymmärtää omaa reaktiotani. Mitä minä oikeastaan kaipaan? Arvostusta, seuraa, mielekästä tekemistä vai tunnetta siitä, etten ole jäänyt kokonaan sivuun?
Silloin kateuden takaa saattaa löytyä jotakin sellaista, jonka voi sanoa ääneen ilman hyökkäystä. ”Minäkin toivoisin, että työni huomattaisiin” on jo aivan eri keskustelunavaus kuin ”ei tuonkaan saavutuksessa mitään ihmeellistä ollut”.
Ystävyyttä kannattaa puolustaa, itseäänkin saa
Muistan keskustelleeni tuttuni kanssa ystävyydestä, jota hänen kokemansa kateus rasitti. Hän harkitsi pitkän ystävyyssuhteen päättämistä. Minä puolustin ystävyyttä. Oikeita, pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa ja osaavat työntää ylämäessä sekä jarruttaa alamäessä, ei kasva joka oksalla.
Ajattelen yhä, ettei sellaista suhdetta kannata heittää menemään ensimmäisen loukkaantumisen vuoksi. Vaikeistakin asioista pitäisi yrittää puhua. Mieluummin siitä, mitä tapahtui ja miltä se tuntui, kuin aloittamalla keskustelu diagnoosilla: sinä olet minulle kateellinen. Jälkimmäisestä voi tulla vilkas keskustelu, mutta ei välttämättä kovin hedelmällinen.
Vanhan tekstini ehdottomuutta kuitenkin korjaisin. Ystävyydestä ei tarvitse pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä. Pitkä yhteinen historia ei anna kummallekaan pysyvää oikeutta nöyryyttää, käyttää hyväksi tai loukata toista. Jos puhe ei auta ja sama käytös jatkuu, etäisyyden ottaminen voi olla tarpeen. Anteeksiantaminenkaan ei tarkoita, että kaiken pitäisi jatkua entisellään.
Parhaassa tapauksessa puhuminen avaa jotakin. Toisen onnistumisen takaa löytyy vuosien työ, jota en ollut nähnyt. Oman ärtymyksen takaa löytyy ulkopuolisuuden tunne, jota en ollut osannut sanoittaa. Silloin voidaan ehkä huomata, ettei ilonaihe olekaan vain toisen omaisuutta. Siihen mahtuu ystäväkin mukaan.
Myötäilo vaatii joskus harjoittelua
Paavali kehottaa myös: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15). Jälkimmäinen saattaa joskus onnistua meiltä helpommin. Surullista ystävää on luontevaa lohduttaa. Menestyvän ystävän rinnalla joutuu ehkä samalla kohtaamaan oman pettymyksensä.
Myötäiloa voi silti harjoitella. Voi onnitella ilman perään liimattua vähättelyä. Voi antaa tunnustuksen sille, jolle se kuuluu. Voi jättää oman vastaavan saavutuksensa kertomatta juuri sillä hetkellä. Jos ystävä kertoo onnistumisestaan, keskustelun ei tarvitse välittömästi muuttua minun muistelmatilaisuudekseni.
Kiitollisuuttakin kannattaa opetella, kunhan siitä ei tee keinoa vähätellä omia vaikeuksiaan. Kaikki ei ole hyvin vain sillä perusteella, että jollakin toisella on vielä huonommin. Mutta omassa elämässä oleva hyvä jää helposti huomaamatta, jos katse on jatkuvasti toisen puolella aitaa.
Rukouskin voi olla tässä varsin koruton: Jumala, auta minua iloitsemaan hänen puolestaan. Ja auta ymmärtämään, miksi se on nyt niin vaikeaa. Siinä ei tarvitse esittää yhtään hurskaampaa kuin on.
Minäkin saan toisinaan tarpeekseni ja olen jättämässä näitä tai noita hommia. Silloin tekee mieli sulkea tietokone, panna puhelin pois ja ryhtyä erakoksi. Tauko voi olla oikein hyvä ajatus. Erakoksi muuttamista kannattaa ehkä harkita vasta kahvin jälkeen. Oma mieli kun tulee yleensä mukaan, vaikka muuttaisi kuinka syrjään.
Vanha sanonta ”em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois” naurattaa edelleen. Mutta ehkä sen rinnalle voisi opetella toisenkin ajatuksen: suotakoon nyt hänellekin.
Alkuun vaikka vähän hampaat irvessä. Kunhan ei tarvitse joka kerta purra yhtä kovaa.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti