 |
| Fariseus ja publikaani |
Aloitetaanpa ylpeydestä. Se on siitä kätevä synti, että sen tunnistaa yleensä muista jo kaukaa. Omalla kohdalla näkyvyys on heikompi, vaikka havaintopaikka olisi huomattavasti lähempänä.
Kirjoitin aiemmin seitsemästä kuolemansynnistä, ja nyt on tarkoitus katsella niitä yksi kerrallaan. Ei niinkään laatia lähimmäisille diagnooseja, vaan yrittää ymmärtää, mitä nuo vanhat sanat tarkoittavat tavallisen ihmisen elämässä. Tosin tunnen itseni sen verran hyvin, että välillä katse karkaa naapurin puolelle. Siellä on yleensä parempi valaistus.
Seitsemän asiaa, mutta eri luettelo
Löytyihän Raamatustakin kohta, jossa luetellaan seitsemän pahaa asiaa. Sananlaskujen kirjassa sanotaan näin:
Kuutta asiaa Herra vihaa, seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä, viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia, jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan.(Sananl. 6:16–19, vuoden 1992 suomennos)
Tämä ei kuitenkaan ole sama luettelo kuin myöhemmin tunnetuksi tullut seitsemän kuolemansynnin lista. Jo ylpeät silmät riittävät silti hyvin tämän jutun lähtökohdaksi.
Vanhan tekstini väitettä siitä, ettei ortodoksisuus oikein tunnustaisi kuolemansyntejä, on myös syytä oikaista. Seitsemän synnin luettelo tunnetaan ortodoksisessakin kirjallisuudessa. Olennaisempaa kuin syntien sijoittaminen lokeroihin on kuitenkin se, miten ne vahingoittavat suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin ja miten niistä voidaan katumuksen kautta parantua. Lista ei myöskään tarkoita, että sen ulkopuolelle jäävä olisi automaattisesti harmitonta.
Korjataan samalla toinenkin vanha muistikuvani. Ei ole oikein sanoa, että olisi yksi synti, jota katuvakaan ihminen ei voisi saada anteeksi. Evankeliumin vaikeaa kohtaa Pyhän Hengen pilkasta selitetään ortodoksisessa opetuksessa juuri armon ja katumuksen torjumisena: ongelma ei ole siinä, että Jumala kieltäytyisi antamasta katuvalle anteeksi, vaan siinä, ettei ihminen suostu vastaanottamaan anteeksiantoa.
Mutta palataanpa ylpeyteen, ennen kuin tästä tulee kokonainen synninoppi. Siihen eivät taida tämän kirjoittajan eväät riittää, vaikka ylpeys saattaisi muuta vakuutella.
Sananlaskujen luettelosta mieleeni tuli jo aiemmin Ukraina. Petollinen kieli, viaton veri, ilkeät juonet ja ihmisten yllyttäminen toisiaan vastaan ovat raskasta luettavaa sodan äärellä. Samalla huomaan, miten helposti löydän raamatunkohdalle osoitteen jostakin itseni ulkopuolelta. Maailman vääryydet on nähtävä ja nimettävä, mutta omaan elämäänsäkin tekstiä pitäisi uskaltaa päästää.
Saako lapsistaan olla ylpeä?
Näkeekö ylpeyden silmistä? Ehkä joskus, mutta pelkästä katseesta en lähtisi ihmisen sisintä arvioimaan. Ulospäin ylimieliseltä vaikuttava ihminen saattaa olla ujo, epävarma tai ajatuksissaan. Ylpeyden jäljille pääsee paremmin katsomalla, miten ihminen kohtelee muita. Kuunteleeko hän? Saako hänen kanssaan olla eri mieltä? Onko toisellakin oikeus tietää jotakin?
Kun mietin omaa ylpeyttäni, mieleen tulevat kuitenkin ensimmäisinä aivan mukavat asiat. Olen ollut ylpeä onnistuessani jossakin vaikeassa tehtävässä. Olen ollut ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani, heidän ensimmäisistä sanoistaan, kävelemään oppimisestaan ja myöhemmistä saavutuksistaan. Olen ollut heistä ylpeä ihan muutenkin, ilman erityistä suoritusta tai kunniakirjaa.
Onko sellainen syntiä?
En usko. Mutta vanhan tekstini perustelu kaipaa korjausta. Ei ilo muutu viattomaksi vain siksi, että pidän sen omana tietonani, eikä siitä tule syntiä heti, kun kerron siitä toiselle. Lapsen onnistumisesta saa iloita ääneenkin. Isovanhemmille tämä lienee helpottava tieto, sillä kuvien näyttämiseen on nykyisin huomattavasti paremmat tekniset mahdollisuudet kuin niiden katselusta kieltäytymiseen.
Ratkaisevampaa on, mitä ilo tekee minulle. Saanko iloita läheisestäni sellaisena kuin hän on, vai tarvitsenko hänen onnistumistaan todisteeksi oman perheeni erinomaisuudesta? Näenkö lapsen vai oman kasvatustyöni näyttelyesineen? Ja osaanko olla hänen rinnallaan yhtä lämpimästi silloin, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan?
Raja alkaa tulla vastaan siinä, missä oma ilo tarvitsee polttoaineekseen jonkun toisen huonommuutta.
Kauppiaan lapset ja ylpistymisen vaara
Lapsuudessani vanhemmat varoittivat ylpistymisestä. Ei saanut ylpistyä. En ole varma, ymmärsinkö silloin, mitä sanalla tarkoitettiin, mutta mieleen se jäi. Kasvatuksella on sellainen ominaisuus: osa opetuksista alkaa aueta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun opettajilta ei enää pääse kysymään lisäohjeita.
Olimme kauppiaan lapsia, ja meillä oli monenlaisia leluja ja vempaimia. Sodan jälkeisinä niukkoina vuosina kaikilla ei sellaisia ollut. Ne toivat luontaisetuna leikkikavereitakin. Toivottavasti joku tuli myös meidän itsemme vuoksi.
Ylpistyinkö minä silloin? Pidinkö itseäni muita parempana? Haluaisin vastata, etten pitänyt. Mutta olen tässä asiassa sekä epäilty että puolustusasianajaja, joten todistukseni luotettavuuteen kannattaa suhtautua kohtuullisella varauksella.
Ainakin nyt ymmärrän, ettei lelujen omistaminen tehnyt minusta parempaa lasta. Ne kertoivat perheeni mahdollisuuksista, eivät minun ansioistani. Sama muistutus sopisi aikuisellekin. Koulutus, toimeentulo, asema ja vaikutusvalta eivät synny tyhjiössä, vaikka niihin olisi tarvittu omaakin työtä. Moni on saanut apua, tilaisuuksia ja kannustusta, joita toiselle ei ole annettu.
Niistä voi olla kiitollinen. Niiden varaan on huonompi rakentaa ihmisten arvojärjestystä.
Pää pystyssä ortodoksina
Lapsuuteni ja nuoruuteni elämään vaikutti myös ortodoksisuus. Se oli joissakin ympäristöissä outoa jopa Pohjois-Karjalassa, jossa ortodokseja sentään oli paljon. Oudoksi koettu uskonto tarjosi aiheen pilkkaan. Ryssä, ryssänuskoinen, kuvainkumartaja ja kuvainpalvoja olivat sanoja, joita ei tarvinnut etsiä teologisesta sanakirjasta.
Kansakoulussa asia ei ollut minulle samalla tavalla ongelma, sillä lähes kaikki opettajani olivat ortodokseja. Oppikoulussa tilanne muuttui. Kohtasin myös opettajan, jonka suhtautumisen koin selvästi ortodoksivihamieliseksi. Opettajan omien elämänvaiheiden ja asenteiden selvittäminen ei kuitenkaan kuulu tähän. Lapsen kokemuksen kannalta olennaista oli, että pilkka tuli aikuiselta, jonka olisi pitänyt kohdella oppilaitaan oikeudenmukaisesti.
Silloin päätin olla ylpeä ortodoksisuudestani. En halunnut hävetä sitä, minkä vuoksi minua yritettiin painaa alas. Kannoin päätäni pystyssä.
Oliko se ylpeyden syntiä? En edelleenkään ajattele niin. Oman ihmisarvon ja vakaumuksen puolustaminen ei edellytä muiden halveksimista. Ihmisen ei tarvitse suostua pienennettäväksi todistaakseen olevansa nöyrä.
Mutta tässäkin on mutka. On eri asia ajatella, ettei omaa uskoa tarvitse hävetä, kuin päätellä, että oman uskon vuoksi on muita parempi ihminen. Ensimmäinen auttaa seisomaan omilla jaloillaan. Jälkimmäinen houkuttelee seisomaan toisen varpailla.
Vanhaan juttuuni kutsuin tueksi myös Aristoteleen. Hänen Nikomakhoksen etiikassaan käsittelemänsä suurisieluisuus liittyy oman arvon ja ansioiden oikeaan arvioimiseen, eikä sitä kannata suoraan samastaa ylimielisyyteen. En siis saa häneltäkään yleistä lupakirjaa kopeuteen. Sitä paitsi hän eli ennen Kristusta, joten moite siitä, ettei hän tainnut olla oikea kristitty, olisi hieman kohtuuton.
Ylpeys osaa kirkollisenkin kielen
Tässä vaiheessa huomaan jälleen puolustaneeni ylpeyttä melko pitkään. Piti kirjoittaa synnistä, mutta tulikin lapsenlapsia, lapsuusmuistoja ja oman uskonnon puolustamista. Löytyykö sitä vahingollista ylpeyttä ollenkaan?
Löytyy. Myös kirkosta. Meistä ortodokseistakin.
En osaa sanoa, onko sitä meillä enemmän kuin muilla. Oman kirkon ilmiöt vain tuntee lähempää, ja juuri siksi ne myös harmittavat. Hengellisessä yhteisössä toivoisi voivansa tulla kohdatuksi ilman pääsykoetta.
Koulutus, kulttuurin tuntemus ja teologinen oppineisuus ovat arvokkaita asioita. Ongelma alkaa, jos niitä käytetään toisten pienentämiseen. Jos keskustelun tarkoitus on auttaa muita ymmärtämään, vaikeaakin asiaa pyritään selittämään. Jos tarkoitus on esitellä omaa oppineisuutta, vaikeat sanat voivat palvella aivan toisenlaista tehtävää.
Silloin toisen kirjoitusvirheestä tulee tilaisuus osoittaa omaa sivistystä. Vilpitön kysymys kuitataan huvittuneena. Väärän kirjan lukeminen tai oikean kirjan lukematta jättäminen paljastaa, ettei kysyjä oikein kuulu joukkoon. Keskustelu näyttää avoimelta, mutta osallistumisen ehdot selviävät vasta ensimmäisen erehdyksen jälkeen.
Turhamaisuus puolestaan saa verkosta helposti ruokaa. Omaa erikoisuutta voi esitellä loputtomasti, ja nettitestikin kertoo tarvittaessa, kuinka harvinainen persoonallisuus olen. Harvinaisuudestani ei silti välttämättä ole suurta iloa sille ihmiselle, joka yrittää saada minulta tavallisen ystävällisen vastauksen.
Oppineilla ei kuitenkaan ole ylpeyteen yksinoikeutta. Yhtä hyvin voi ylpeillä sillä, ettei ole kirjoja tarvinnut, ettei mitään herroja kumartele tai että edustaa ainoana oikeaa tavallista kansaa. Sivistymättömyydestäkin saa rakennettua jalustan, jos muuta materiaalia ei ole käsillä.
Kirkossa ylpeys voi pukeutua myös hurskauteen. Minä tunnen oikean tavan, oikean perinteen ja oikeat ihmiset. Minun rukoukseni, paastoni tai kirkkokäsitykseni on sitä alkuperäistä laatua. Muut ovat vähän sinne päin.
Siinä on uskolle ikävä käänne: siitä, minkä pitäisi avata minua Jumalalle ja lähimmäiselle, tuleekin oman erinomaisuuteni todistusaineisto.
Kultapossukerhon ovi
Olen kutsunut tällaisia sulkeutuneita piirejä ortodoksisiksi kultapossukerhoiksi. Sana on tarkoituksella piikikäs, mutta ilmiö ansaitsee tarkastelua. Yhteisö voi olla muodollisesti avoin kaikille ja silti tuntua sisältä suljetulta. Mukaan pääsee, mutta kuulluksi tuleminen edellyttää oikeita tuttavuuksia, sopivaa puhetapaa ja ennen kaikkea kykyä olla häiritsemättä vakiintunutta järjestystä.
Tällaista voi syntyä maallikoiden kesken, papistossa, seurakuntatyössä ja hallinnossa. Ratkaisevaa ei ole ihmisen tehtävänimike vaan toimintatapa. Kuunnellaanko myös sitä, joka puhuu haparoiden? Saako uusi ihminen tuoda mukanaan ajatuksen, jota vanhat jäsenet eivät ole valmiiksi hyväksyneet? Voiko päätöstä arvostella joutumatta itse ongelmaksi?
Kaikki ystäväpiirit eivät tietenkään ole kuppikuntia, eikä asiantuntemuksen käyttäminen ole ylimielisyyttä. Yhteisö tarvitsee sekä luottamusta että osaamista. Mutta niiden nimissä ei pitäisi rakentaa sellaista sisäpiiriä, jonka ulkopuolella seisovalle jää lähinnä maksajan, kuulijan ja hyväksyjän osa.
Nöyryyttäkään ei saa käyttää vaientamisen välineenä. Jos epäkohtaan puuttuvaa kehotetaan ensimmäiseksi nöyrtymään, kannattaa kysyä, suojellaanko siinä yhteistä rauhaa vai jonkun asemaa.
Ja nyt olisi tietysti mukava päättää, että ylpeys löytyi. Tuolta toisista. Jälleen kerran onnistunut tutkimus.
Valitettavasti yksi havainto häiritsee loppupäätelmää: kuppikuntia arvosteleva voi perustaa mielessään oman kuppikuntansa, johon kuuluvat ne harvat, jotka näkevät muiden läpi. Jäsenmäärä voi aluksi olla yksi, mutta puheenjohtaja on sitäkin tyytyväisempi.
Nöyryys ilman kumaraa selkää
Ylpeyden vastakohdaksi tarjotaan kristillisessä perinteessä nöyryyttä. Sana kuulostaa suomalaisessa korvassa joskus alistumiselta, itsensä vähättelyltä tai siltä, että pitäisi seistä ovenpielessä ja pyydellä olemassaoloaan anteeksi. Sitä sen ei tarvitse tarkoittaa. Ortodoksisessa opetuksessa nöyryys liittyy itsensä ja toisten totuudelliseen näkemiseen, ei ihmisarvon mitätöimiseen.
Minulla voi olla taitoja, kokemusta ja jotakin annettavaa. Saan käyttää niitä ja iloita niistä. Minun ei silti tarvitse olla korvaamaton, eikä minun tarvitse saada viimeistä sanaa jokaiseen keskusteluun. Joku toinen saattaa ymmärtää asian paremmin. Vielä kiusallisempaa on, että se joku voi olla ihminen, jota en ole aikaisemmin pitänyt erityisen viisaana.
Ehkä omaa ylpeyttä kannattaisi tutkia juuri tällaisissa pienissä tilanteissa. Miltä tuntuu, kun toinen saa kiitoksen? Pystynkö myöntämään olleeni väärässä ilman pitkää selvitystä siitä, miksi olin oikeastaan melkein oikeassa? Osaanko pyytää anteeksi lisäämättä loppuun sanaa ”mutta”? Kuuntelenko ihmistä myös silloin, kun hänestä ei ole minulle mitään hyötyä?
Näissä kysymyksissä ylpeys muuttuu tutummaksi kuin juhlallisissa syntiluetteloissa. Se voi olla tärkeilyä, muiden ohittamista, oman aseman varjelemista tai sitä, että lähimmäisen arvo riippuu hänen suhtautumisestaan minuun. Elämän jonossa etuilua sillä perusteella, että minulla nyt vain sattuu olemaan tärkeämmät asiat.
Ei siis näytä olevan helppoa olla ihminen. Saa iloita, mutta ei tarvitse vertailla. Saa osata, mutta pitäisi osata kuunnellakin. Saa puolustaa itseään, mutta toista ei pitäisi samalla polkea.
Aion edelleen olla ylpeä lapsistani ja lapsenlapsistani. Ortodoksisuuttanikaan en aio hävetä. Mutta jos näiden hyvien asioiden keskelle alkaa hiipiä ajatus omasta paremmuudestani, olisi hyvä huomata, missä kohtaa kiitollisuus vaihtui kopeudeksi.
Pää saa olla pystyssä. Nenän asentoa kannattaa välillä tarkistaa.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti