 |
| Napoleonin veli Joseph Bonabarte toimi Espanjan kuninkaana 1800-luvun alkupuolella ainoastaan veljensä ansiosta ja tehtävään valitsemana. Muut määreet olisivat kyllä kohdallaan, muttei hänkään tainnut olla ortodoksi. (Kuva: Wikipedia) |
Mikään organisaatio ei liene täysin lobbauksesta vapaa. Kirkon piirissä sitä ja nepotismia on ilmennyt ilmeisesti jo parisen tuhatta vuotta aina apostolien ajoilta saakka. Sitä on siis ollut aina ja tullee ilmeisesti aina olemaan. Joskus sitä tai sen ohessa olevaa toimintaa nimitetään hieman muillakin nimillä, kuten vaikkapa juuri tuoksi nepotismiksi, mutta silloin sillä saattaa olla hieman erilaisia sivumakuja, vaikka tavoite on usein sama: saada oma mies (harvemmin nainen) oikealle paikalle, josta on hyötyä tälle itselleen, hänen lähipiirilleen ja usein myös suvulle.
Nykyinen ortodoksinen kirkkokaan ei ole lobbauksesta vapaata vyöhykettä, enemmänkin päinvastoin. Täällä sitä ja siinä ohessa tuota nepotismia – sukulaisten suosimista – ilmenee jollain tavoin useimmissa valinnoissa ja tärkeissä päätöksissä, mikäli se suinkin on mahdollista ja voidaan ilman seuraamuksia tehdä. Ja useimmiten voidaan. Milloin taustalla on kummius eli hengellinen sukulaisuus, milloin oikea sukulaisuus, mutta tarkoitus on yleensä sama. Ja kirkon piirissä kun ollaan, tarkoitus tai ainakin viimeistään joku papistoon kuuluva pyhittää keinot. Jos ei muuta ole käytössä siihen hätään, käytetään silloin vaikka sakramentteja.
Suomessa nepotismi mahdollistuu ja tarjoaa oivan kasvualustan ortodoksisessa kirkossa ortodoksien pienien piirien vuoksi. Noin viiden miljoonan kansasta vain noin 60 000 on ortodokseja ja heistäkin melkoinen osa maahanmuuttajia ja kirkkoon myöhemmin, aikuisiällä liittyneitä luterilaisia tai muiden kirkkokuntien tai uskonnollisten yhteisöjen jäseniä, joilla ei useinkaan ole mitään jakoa normaalisti näissä nepotistikuvioissa. Paitsi jos on joku julkkis tai maallinen päättäjä, erityisosaaja, älykkö, akateemisesti sivistynyt tai muuten julkisuudessa esillä oleva äänekäs tyyppi, kirkko kyllä kaappaa tällaisen melko pian kuristavaan syleilyynsä ja alkaa pian kertoa, mitä tuon ortodoksina noviisin ihmisen pitää julkisuudessa kirkon eteen tehdä ja kuinka toimia kirkon julkikuvana.
Kun ortodoksisesta populaatiosta kuoritaan päältä nuo edellä mainitut etnisistä syistä lobbaukseen kykenemättömät tai estetyt, jää jäljelle se varsinainen ydinporukka ja siitä vielä erikseen seuloitunut "oikeaopillinen eliitti", joka sitten tuota hommaa pyörittää. Heistä osa kokee ilmeisesti olevansa jonkinlaista ortodoksista nomenklatuuraa, herran (kuka hän sitten kulloinkin lieneekään) tai jopa Herran armosta valtaapitäviä, jotka nauttivat erilaisia etuoikeuksia suhteessa tavalliseen kirkkorahvaaseen. Osa tuosta nomenklatuurasta on nepotismin synnyttämää, osa ihan pelkästään mielistelyn ja vallanhalun tulosta, jota johtoporras ruokkii erilaisin etuoikeuksin.
Ortodoksisen kirkon hierarkia ja siihen liittyvä mieliskely vahvistavat melkoisella tavalla tuotakin toimintaa, varsinkin jos tai kun osaa käyttää sitä oikein ja omiin tarkoituksiinsa. Lopputulos on aika pitkälti samankaltainen kuin aikanaan eräässä naapurimaassamme, jossa nomenklatuuran todellinen asiantuntevuus, organisaation oman aatteen, ydintiedon, osaaminen oli melko heikkoa, sen sijaan ulkoisten rituaalien osaaminen ja suorittaminen sekä henkilöpalvonta huomattavasti vahvempaa. Siksi vahvat johtajat veivät sielläkin organisaatiota sinne, minne haluavat ja lakeijat suorittavat komeita ulkoisia menojaan komeissa juhla-asuissaan ja monenlaisissa Potemkinin kulisseissa.
Meno kirkossamme – ainakaan joissain päin maatamme – ei monestikaan suuresti poikkea lähihistorian esikuvista ja heidän tavoistaan. Ehkä nyt kuitenkin siinä, että me elämme ilmeisen vapaassa maassa verrattuna esikuviin. Ja kenties siinäkin, että nykyiset nomenklaturistit joutuvat toki ottamaan huomioon jonkin verran länsimaisen demokratian sääntöjäkin, vaikka joskus niitä joutuvat ehkä hieman venyttämäänkin.
Naapurissa nomenklatuura sai alkunsa, kun väkivallalla valtaan noussut ryhmittymä korvasi vanhan vallan edustajat ensin uusilla ja myöhemmin tarkkaan valituilla ”omilla” henkilöillä. Siihen ei noustu ilman, että henkilö ei olisi osoittanut johtajalle kyvykkyyttään tehtävään. Kyvykkyys ei useinkaan tarkoittanut asian osaamista, vaan uskollisuutta johtoportaalle, oman aseman pönkittämistä erilaisilla tempuilla ja julkisella johtajan ylistämisellä. Nomenklatuuraan ei päässyt ”oman ryhmän” ulkopuolelta, vaikka olisi ollut kykenevämpi ja parempi valittavaan tehtävään.
Vaikka useimmat entiset ns. Itäblokin maat ovat hajonneet ja muuttuneet erilaisiksi valtioiksi ainakin ulkoisesti, vanha systeemi taitaa olla vallalla useimmissa valtioissa tavalla tai toisella. Esimerkkejä kuulemme mediasta harva se päivä. Valtion päämiehen kuolemasta ei kerrota, ennekuin valta on ”oikein” jaettu. Etuoikeutetuille on varattu omia kaistoja niin kaupungin kaduilla kuin vaikka tullissa maan rajaa ylittäessä. Näin ainakin siis toisin päin, takaisin tullessa asia saattaa olla siinä toisessa, vapaammassa maan tullissa erilailla ja se aiheuttaa joskus jopa kahnauksia niiden keskuudessa, joilta on jo todellisuuden taju kadonnut. Taitaapa jotain tällaista lähes vastaavaa löytyä kirkonkin puolelta.
Suomen ortodoksisessa kirkossakin on tehty erilaisia keikauksia, joista käyttäisin nimitystä ”hiljaisia vallankumouksia”, jossa vanha valta on mitä ilmeisimmin korvattu uusilla, joskus jopa aatteeseen sopimattomilla ns. liberaaleilla ihmisillä. Toisinaan tehtäviin valituilla näyttäisi tärkein kriteeri olevan, että hän on omasta ryhmästä ja ohjailtavissa oleva. Muut organisaation alueet ja niiden ihmiset eivät joidenkin mielestä saa / voi osallistua yhteisten asioiden hoitoon, koska heissä on liikaa epäilyttäviä, mahdollisesti epälojaaleja tyyppejä. Kaikki tämä on saavutettu – aivan kuten aikanaan siellä naapurissa – täällä meilläkin nyt eräänlaisella modernilla, demokratiaan perustuvalla enemmistön diktatuurilla.
Joskus tuntuu, että tuo edellä mainittu todellisuuden taju on kadonnut kirkkommekin päättäjiltä etenkin juuri näissä valintakysymyksissä. Lobbareina ja usein vielä nepotistisina lobbareina saattavat toimia appivanhemmat tai jopa vanhemmat tai usein myös – yllätys, yllätys – ortodoksisessa kirkossa kun toimitaan, kummi, vanhempiakin merkittävämpi hengellinen sukulainen. Vaikka henkilö jäävää itsensä varsinaisesta valintaprosessista, aikaisempi toiminta – se lobbaaminen – näkyy ja tuntuu vahvasti organisaatiossa ja laajemminkin sen ympäristössä, vaikka sitä monin tavoin yritetään peitellä ja jopa kieltää.
Silloin kun tähän valintaan – ortodoksiseen tehtävään pyrkivä – on itse asiaan myös halukas tai riittää kun edes on jollain lailla vallanhaluinen, asia menee ilmeisen sutjakkaasti, sen verran hyvin järjestelmä toimii. Mutta jos kandidaatti ei ole oikein asiaa sisäistänyt tai on muuten hieman haluton asiaan, pahimmillaan se saattaa aiheuttaa hänelle pitkäaikaisia harmeja. On melkoinen riesa olla appiukon tai kummin tai jopa isän tai sitten vaikka tuon oman ryhmittymän johtoportaan valitsema, näin etenkin, jos valittu on tiedoiltaan, taidoiltaan ja osaamiseltaan hyvä. Prosessissa kun helposti käy niin, että ne osaamiset sitten nollataan monen organisaatioon kuuluvan opposition edustajan mielessä hetkessä. Valittu on heidän mielestään valittu tehtävään, ei tietoja ja taitoja korostaen, vaan sukulaissuhteilla. Ja sillä on aina melkoinen merkitys tällaisissa ihmissuhdetöissä, mitä kirkkokin edustaa. Ei siinä aina oikein voi toimia vaikkapa "kaikkien isänä", lauman paimenena, jos laumaan on mennyt "sutena lammasten vaatteissa".
Suomessa on jo jonkin aikaa käyty hieman peitellen ”uskonsotaa”, jossa vastakkain on kaksi erilaista pääryhmää. Niitä voisi ehkä hieman mutkat suoristaen nimittää vaikka nimillä slaavilainen ja kreikkalainen eli bysanttilainen suuntaus, vaikka se ei aina ehkä täysin vastaa todellisuutta. Slaavilaisuus puetaan usein kotikutoiseksi karjalaisuudeksi, koska venäläisyydellä ei ole oikein paras mahdollinen maine suomalaisten keskuudessa. Ja bysanttilaisuus taas jonkinlaiseksi slaavilaisuuden vastavoimaksi tai jopa antislaavilaisuudeksi ja tietysti samalla siksi ainoaksi oikeaksi suunnaksi, jota nationalismi ei ole vielä muka pilannut.
Toisinaan asiaan sekaantuvat vielä täysin ulkopuoliset, maallistuneet liberaalisen maailmankatsomuksen omaavat ja silloin ei taida enää olla väliä slaavilaisuudella eikä bysanttilaisuudellakaan, kun kyseessä ovat modernit kirkkoon ja uskoon kuulumattomat asiat, joita yritetään uittaa lähes väkisin ortodoksiseen kirkkoonkin. Luterilaiseen kirkkoon niitä on jo syötetty melkoisesti ja viimeisin ilmentymä siitä oli, kun luterilaiset piispat omalla laillisella päätöksellään ilmoittivat, että eräs tällainen uskonasia on näin ja sillä siisti, pulinat pois. Ja heti perään ilmestyy laillisesti pappeuden saaneita ja niissä tehtävissä toimivia, jotka ilmoittavat, etteivät he hyväksy päätöstä ja tulevat toimimaan sitä vastaan ja rikkomaan piispojen määräyksiä vaikka salassa. Näin voinee tapahtua vain luterilaisessa kirkossa, vaikka kieltämättä kyllä siitä on jo melkoisen selviä merkkejä ollut ortodoksisessakin kirkossa jonkin aikaa, tosin meillä enemmänkin muualla kuin pappien keskuudessa. Silti se lienee tapahtunut pitkälti varmaan juuri tämän oman maallistuneen ja yliliberalisoituneen suomalais-luterilaisen yhteiskuntamme painostuksesta ja joidenkin omien identiteettikriisistä kärsivien luterilais-ortodoksisen papistomme jäsenten ja toisinaan jopa ortodoksisesti katsottuna varsin eriskummallisten, maailmassa elävien ja samaan erikoiseen ideologis-hierarkiseen taustaan kuuluvien ns. luostariasukkien avustuksella.
Näissä kirkkoihinkin liittyvissä asioissa lobbaaminen on ollut ensiarvoisen tärkeällä sijalla. Valtamedia kutsuu kuultavaksi ja tuo mediassa vahvasti esille oikeamielisyyden ja tasa-arvon nimissä näitä suomalaiskansallisen arvomaailman vastavirtalaisia, ”toisinajattelijoita”, sääntöjen ja ohjeiden rikkojia. Itse voisin aika kornisti verrata tilannetta vaikka siihen, että liikennesääntöjen mukaan suojatien eteen pysähtyneen auton viereen on pysähdyttävä ja YLE pyytäisi haastatteluun niitä, jotka eivät näin halua toimia ja ajavat sen sijaan ihmisten päälle suojatiellä.
Ortodoksisessa koko kirkkoa koskevassa mediassa asiat menevät hieman eri tavalla, koska mediaa ainakin toistaiseksi hallitsee liberaalien vastapooli ja vaikka kuinka tiedotus haluaisi olla "uskollinen" toiselle poolille, se ei liene toistaiseksi mahdollista, halusi sitten tai ei. Alueellisessa tiedotuksessa asiat saattavat ehkä olla toisinkin. Mutta silti varsinainen tosiasioista kertominen näiltä osin on tosin jo vuosia jäänyt median kolmannelle sektorille, omilla varoillaan toimiville, oikean ja aidon aatteen innostamille vapa(aehtois)ille ortodoksisille toimijoille.
Mutta palatakseni asiaan, lobbaus on tullut jäädäkseen ja oikealla tavalla toteutettuna se voisi toki olla oivallinen demokratian jatke, mikäli säätöjä noudatettaisiin – ovat säännöt sitten lobbausta koskevia tai sitten yleisiä normeja, ohjeita, hyviä hallintokäytänteitä koskevia – ja asia olisi avointa, reilua ja eettistä, ja prosessissa oikealla tavalla tuodaan esille lisäinformaatiota, faktoja ja ihmisten taitoja.
Mutta tätä kaikkea odotellessa katsotaan nyt, kun melko nopealla aikataululla tulee auki useita täytettäviä toimia ortodoksisen kirkon piirissä. Miten toimivat piispat, jota asettavat heitä järjestykseen oman mielensä mukaisesti? Miten järjestetään uudelleen tehottomasti ja epätaloudellisesti organisoitunut kirkko, joka tuhlaa rahojaan kaikkeen muuhun kuin kirkollisesti merkittävään ja tehokkaaseen työhön? Onko seurakuntien yhdistämisessä tärkeintä – hieman kärjistäen sanoen – entisen työntekijän työpaikka vai koko seurakunnan etu, tehokas työskentely ja maantieteellinen sijainti? Hallitseeko seurakunnan verovaroja – ja etenkin päättääkö niiden tuhlaamisesta – hiippakunnan pomo vai seurakuntalaista koottu hallintoelin? Miten toimivat lobbarit, jotka ovat jo nyt "haaskalla", vaikka mitään valintaa tai liitosta ei ole vielä edes aloitettu? Miten toimii kansa, se kirkkorahvas, "vaalikarja", joka sitten viime kädessä kaiken maksaa ja siinä ohessa valitsee ne, joille haluaa palkkaa maksaa?
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti