Vuosi sitten lausuin tuosta vallankaappauksesta - mitä nimeä silloin käytin - monenlaisia sanoja. Silloin - myös joulupaaston aikaan - olin luvannut olla kirjoittamatta blogijuttuja ja siksi tarinani piti tehdä ns. puhuvina päinä, videoina. Edelleen ne löytyvät yhdestä aiemmasta blogistani, joka oli ja on nimeltään muuten Happy 1 eli HapPy ykkönen, vuoden 2013 marraskuun ja taitaapa jotain olla joulukuunkin kohdalla. Silloin käytin tuosta Valamossa kokoontuneesta kirkolliskokouksesta nimitys "rosvosynodi", ja kerron sen varastaneen mm. demokratian.
Moni eteläsuomalainen tuttuni pitää minua kaiken kirjoitteluni jälkeen lähes vainoharhaisena tai ainakin aika harhaisena, kun yhtenään moitin erään maamme hiippakunnan asioita ja yhteisten asioiden hoitajia. Samalla tietysti kaikki muutkin tekoni lasketaan tuon harhaisuuden piikkiin, teen sitten hyvää tai pahaa. En tiedä, kuinka harhainen olen, mutta se voin sanoa, että kuluvan viikon alussa tuo harhaisuus vai pitäisiköhän minun itseni sanoa se sivistyneemmin: näky tai visio, vaikkapa omasta kirkostamme koki todella kovia.
Siitä olen varma, että eteläsuomalaiset ystäväni eivät tule pitämään sanoistani, mutta enpä minä tuosta ole ennekään välittänyt, jos olen halunnut jotain sanoa. Kotikasvatukseni on kuitenkin sen verran vaikuttanut, etten sano asioita niin, että siitä näkyisi vaikkapa nimi tai selvästi, kuka tietty on kysymyksessä. Sitä ei tarvitse pelätä. Sen saat edelleen arvailla ja osua tai olla osumatta, kun kerron jälleen tämän seuraavan tarinani.
Minua on syytelty vihjailuista ja melkein valehtelustakin tai ainakin konservatiivisista mielipiteistä oman kirkkoni ja siihen liittyvien ihmisten osalta. Hauskaa tässä on ollut se, että nuo sanojat ovat saaneet ja saavat edelleen käyttää tuollaista samanlaista tyyliä, mutta minulta yritetään tukkia suu, etten sanoisi mitään. Jo se osoittaa asetelman: vain joillakin (vallanpitäjillä) on hallussaan totuus, muut (roskasakki, maksajat) vaietkoot!
Minua on syytetty erilaisten salaliittoteorioiden kehittelystä ja kaikesta muusta siihen liittyvästä huuhaasta, mutta samaan aikaan jos jonkinlaiset moderniin ja vapaamieliseen, iloiseen ja "reippaaseen" elämään ja hauskanpitoon keskittyneet viilikerholaiset ovat valinneet toinen toisiaan ja kavereitaan erilaisiin tehtäviin, mitä ihmeellisimmin selän takana käsikirjoitetuin kuvioin ja poksauttaneet pelistä pois kaikki mahdolliset ja mahdottomat jogurtinsyöjät. Suureen ja lähes arvaamattomaan arvoon on kohonnut yllättävä seikka: kummius. Se, jos mikä, on yhdistänyt viilikerholaisia. On syntynyt aivan uusi hierarkia: kummisetä. Eikös niitä muuten ole jossain muussakin organisaatiossa?
Minua on syytetty mustamaalaamisesta ja pahanpuhumisesta ihmisistä, jotka tahtovat yhteiselle asialle vain kaikkein parasta, tosin meidän rahoillamme. He eivät kuitenkaan ole sanoneet, että tuo kaikkein paras on yleensä vain heidän omaa parastaan, ei muiden. He syövät ilmaisia lounaita, matkustavat ympäri ämpäri, hankkivat tarpeettomia koneita ja laitteita - meidän rahoillamme. Ja usein vielä aivan ilman mitään sellaista ideologista syytä, joka edellyttäisi tuollaista matkustelua tai toimintaa ja jolla tätä omaa yhteistä aatettamme - ortodoksista uskoa - saataisiin paremmaksi, saavutettavammaksi tai kaikkien omaisuudeksi. Ei, ei - syyt ovat varsin itsekkäitä, kun niihin tarkemmin paneutuu.
Minua on syytetty suvaitsemattomuudesta, mutta samalla nämä viilikerholaiset eivät suvaitse minun kaltaisiani asioista oikeilla nimillä puhujia tai muita heistä itsestään poikkeavia, niitä jogurtinsyöjiä. Usein heistä vain normaalista, tavanomaisesta ja biologisesti tai muutoin tavallisesta - jopa joskus raamatullisesta, perinteisestä elämästä - poikkeava on se "oikea normaali" ja tällainen minun ideologiani esittämä oikea normaali on "poikkeava". Viittaan Aapelin romaaniin "Siunattu hulluus", kun sanon , että minä, itseni Elmeriksi tunteva, en aina kestä kärryillä mukana Anan ja Vilippuksen kanssa. Se pitää sanoa!
Kun joku tällainen porukka saa sitten riittävästi valtaa, se synnyttää ympärilleen hovin ja kumartelijat, joilla usein on "oma lehmä ojassa" - vai pitäisikö tässäkin käyttää Aapelin tekstiä: "oma lehmä makuuhuoneen sängyssä"- työpaikka, kaveruus, raha, valta, vihreämpi oksa, kellä mikäkin. Ja "tauti" leviää, porukka kasvaa ja vaikutus suurenee. Minun kannalta katsottuna se näyttää joskus toisenlaiselta, ihan kuin jääkausi leviäisi ja tappaisi kaikki kauniit kukat ympäriltään.
Ovelaa tässä kaikessa on se, että nimittämällä vastustajia vaikkapa suvaitsemattomiksi, homofobistisiksi, konservatiiveiksi, asioista tietämättömiksi, nurkkakuntaisiksi, oppimattomiksi yksityisyrittäjiksi, pahansuoviksi, lööperinpuhujiksi ja monella muulla "herttaisella" haukkumanimellä, varsinainen asia, vallankaappaus, peitetään, sen ylle lasketaan sumuverho, jonka turvin voidaan taas edetä seuraavat askelmat. Ja vallankumous etenee vääjäämättömästi. Siihen on silloin olemassa tarvetta, kun on saatu sopiva ja keksitty vihollinen: me.
Kaikesta huolimatta kaikilla vallankumouksellisilla on silti taipumuksena kuolla joskus. Tiettävästi kukaan ei ole jäänyt henkiin. Yhden tosin kerrotaan joskus nousseen kuolleista jossain Lähi-idässä. Tuo kohtalo - siis kuolema - pelottaa nyt jo monia ja siksi nepotismin ja muunlaisin keinoin on turvattava jääkauden jatkuminen, luodun vastakkaisen järjestelmän pysyminen. Pitää sanoa, että kyllä se pelottaisi minuakin - se kuolema - jos toimisin samoin, kuin nuo toimivat ja kun oikeasti muuten uskon siihen, mitä uskon. Mutta ei näytä pelottavan niitä, joiden pitäisi kertoa meille oppimattomille pelosta ja uskosta.
Moni varmaan ihmettelee, mitä se Pyykkönen taas yrittää sanoa? Mitä se oikein vihjailee? No sanon sen vielä kerran: minusta oman kirkkoni tilanne on menossa kohti kauhistuttavaa kaaosta, kohti sellaista uskomusta, oppia ja tapoja, jotka eivät vastaa minun käsitystäni ortodoksisesta, oikeauskoisesta eli oikeaan uskovasta kirkosta ja oikeasta uskosta. Tämän kaaoksen mielessäni ja kenties reaalitodellisuudessakin ovat aiheuttaneet itsekkäät, vallanhimoiset, juonittelevat ja monesti myös - minun mielestäni - melkein harhaoppisia ajatuksia esittävät ihmiset, joiden elämä ja elämäntyyli ja tapa elää ja toimia eivät sovi tuollaisessa asemassa olevalle keulakuvalle tai johtavassa asemassa oleville ihmiselle, kirkonmiehelle tai maallikolle, molemmissa löytyy. Tarkennan vielä: en siis tuomitse kenenkään elämäntyyliä, siitä vastaa uskomukseni mukaan jokainen itse henkilökohtaisesti ja se on jokaisen oma asia. Katson vain, ettei sellainen sovi kirkkoon.
Siksi nyt viikon alussa kokoontunut "hyviä päätöksiä aikaan saanut, sopuisa ja tasapainoinen kirkolliskokous" ei välttämättä ansaitse kaikkia noita mainesanoja. Hymyn ja sopuisuuden takana saattaa useissa tapauksissa olla "ketunhäntä kainalossa" olevia ihmisiä, paljon pahaa, "lehmänkauppoja", valhetta ja kirkolle vieraita elementtejä, jotka saatiin läpi kokouksessa, jossa enemmistö muista - siis suoraan, muista kuin viilikerholaisten vaikutusvallan alla olevista - ei pääsääntöisesti edes ymmärrä, mistä puhutaan, mitä ollaan päättämässä ja miten pitää toimia. Ja siellä kun pitäisi olla se "kerma", paras osa tuota kansanosaa päättämässä yhteistä - Huom! yhteisistä - asioista, ei vain yhden viilikerhon asioista. Nyt muut valitsivat toisille johtajan, eivät he, joille se kaikkein eniten ja paljon puhuttua demokratiaa kunnioittaen olisi kuulunut. Ei sen alueen ihmisillä ollut paljokaan sananvaltaa asiassa, joka oli "sovun ja rauhan hengessä" päätetty jo muualla, mutta jolla on merkitystä eniten juuri heille. Valinnan kriteerit tulivat muualta, ei tarpeesta, ei oikeudenmukaisuudesta eikä pätevyydestä ja aikaisemmasta toiminnasta, kirjallisista töistä, akateemisesta osaamisesta, hengellisestä elämästä, kirkollisuudesta, eikä etenkään kirkon omaksumasta vanhasta perinteestä. Ei - vaan maallisista asioista, kummiudesta, kaveruudesta, mukavuudesta ja monista lähes sekularistiksiksi asioiksi luokiteltavista syistä. Siksi annoin tuolle tapahtumalle nimen: hymyilevä vallankumous.
Tässä tilanteessa lohduttaudun kuitenkin - jälleen - kovasti pitämäni kirjailijan, Simo Puupposen eli Aapelin sanoin, kun hän toteaa kollegani Vilhelm Horsman suuhun pannuin sanoin tuossa maanmainiossa teoksessaan "Siunattu hulluus" varsin osuvasti: "Hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti