Aivoton keveys

Luin jokin aika sitten YLEn uutissivulta jutun "ysärimusiikista". Tällä termillä tarkoitettiin näemmä jotain 90-luvun musiikkia. Opin siis taas uuden musiikkitermin pianissimon oheen. Tuon jutun yhteydessä kerrottiin tuota ysärimusiikkia soittavan tiskijukan - erään DJ:n - tanssittavan yleisöä "We love the 90's" -festivaalilla ja tuo DJ käytti soittamastaan musiikista hauskaa termiä, "aivoton keveys", joka hänen mielestään oli parasta juuri tuossa 90-luvun tanssimusiikissa ja joka saa edelleen yleisön sekoamaan tanssilavalla. Mielenkiintoista.

Minusta tuo termi - aivoton keveys - sopisi todella moneen nykyajan ilmiöön. Monesta muustakin asiasta, ilmiöstä, tapahtumasta, telkkariohjelmasta ja jopa julkisuudessa vilisevistä henkilöistä, eikä pelkästään tuosta tietystä 90-luvun musiikista, voitaisiin aivan hyvällä syyllä sanoa sen olevan "aivottoman kevyttä". Joku voisi pitää myös tätä blogijuttua sellaisena. Miksipäs ei!

Etenkin useat televiso-ohjelmat ovat - hyvä ettei ilta illan jälkeen - täynnä tuota aivotonta keveyttä. Kukkasena kaiken keskellä on varmaankin ohjelma, jota en ihan aikuisen oikeasti vapaaehtoisesti edes suostuisi katsomaan. Joskus kanavaa vaihtaessani olen vahingossa joutunut hämmentyneenä ko. kanavalle kyseistä ohjelmaa ihmettelemään, mutta en onneksi kauaksi aikaa. Tuo ohjelma on kaikkien aivottoman kevyeiden turhakkeiden ikioma ohjelma BB eli Big Brother.

Tuollaiseen persoonaan, ihmiseen sisältyvään aivottomaan keveyteen kuuluu minusta juuri tuon tyyppinen käyttäytyminen kuin tuossa ohjelmassa markkinoidaan ja siellä esiintyvät tuovat tykö: aggressiivinen esille ja julkisuuteen pyrkiminen keinoilla millä tahansa, kaikki omat arvot voidaan heittää romukoppaan. Sivistyksen pintakuorrutus - jos sitä nyt alkuaan kaikilla on edes ollutkaan - karistellaan roskikseen ja annetaan mennä ja lujaa. Kuvitellaan kuuluisuuden tai paremminkin kaiketi tässä tapauksessa tökerön julkisuuden tuovan jotain aivan käsittämättömän ihanaa. Ja kuitenkin melko pian huomataan, ettei näin ollutkaan ja eväät useimmilla näillä aivottoman keveillä eivät vain sitten useinkaan riitä tuon raa'an julkisuuden järkevään hallintaan ja sillä rahan tai uran - mikä se sitten olisikaan - tekemiseen.

Silti meillä on vino pino tuollaisia turhia julkkiksia. Mistähän sekin kertoo? Osa heistä on kunnostautunut useimmiten jollain muulla saralla - ja on saattanut olla jopa aivan maailmanluokan osaaja omassa lajissaan - mutta tähden sammuttua sortunut tusinaiskelmälaulajaksi tai joksikin muuksi julkisuushakuiseksi turhakkeeksi, josta sensaatiolehdet suoltavat sitten juttuja painopaperille ja kansa ostaa, lukee tai ilmeisesti jopa ahmii niitä. Aivan kuten kai tekevät noiden BB-tyyppienkin kanssa. On niin mukavaa katsoa, kun toinen mokaa julkisesti telkkarissa ja sitä voi sitten ilkkua ja julkisesti kritisoida tyhmäksi, typeräksi ja vaikka miksi oman "huippu-superälykkyyden" vimmalla. Omat vastaavat tapahtumat ja mokailut kummasti laimenevat niitä katsellessa. Tai mistä se mahtaakaan sitten johtuakaan, mene ja tiedä häntä sitten!

Joillekin on kaiketi hauskaa lukea lehdestä tai usein nykyään netistä, kun vähäpukeinen tukevassa lihassa oleva paklattu naisihminen hakkaa nykyisen - tai itse asiassa melko pian entisen - aviopuolisonsa  varsin pian häiden jälkeen kännipäissään lehden maksamassa lukusushuoneistossa sairaalakuntoon. Tai entinen supermies - huippu-urheilija - eroaa ja menee naimisiin ja eroaa ja menee naimisiin ja eroaa ja ... Siinä kaiketi sitten unohtuu lukijan tai katselijan oma tylsä elämä ja  avioliittokin ja toisen mokailuista ja tirkistelystä saa kummasti elvyttävää elinvoimaa jatkaa edes hiukan taas eteenpäin tuossa jatkuvassa upottavassa suossa, siis omassa elämässään. Ihan oikeasti en minä tätäkään asiaa tiedä, miten se sitten ihan oikeasti onkaan! Mutta näin nyt arvelen joutessani.

Kauhistuttavaa on myös huomata, että tuollainen aivoton keveys on vallannut jo melkoisen suuren osan omista poliitikoistammekin. Onhan meillä jo vuosia ollut omia erilaisia asioita, kuten vaikkapa "huonompaa ainesta" parjaavia tai muita kosken kuohuja tai erilaisia sammakoita, mustissa paidoissaan esitteleviä nuorisopoliitikkoja tai jopa omia pitkälle päässeitä "entisiä nuorisopoliitikkoja". Erilaisia pia-metri nappula-kutreja huikeine ajatuksineen taikka arja meilauksia avoautoineen. Mutta silti hieman kauhistuttaa ajatella tai jopa kauhuskenaariomaisesti katsella jotain oman puolueensa kultturelliksi tekemää ministeriä lentopallokatsomossa ihan pallo hukassa kaunita silmiä trendisilmälasien takana pyörittämässä taikka koko kansan perusteellista edustajaa Helvetin enkelien kanssa puku päällä ja kravatti kaulassa kaljoilla rönyämässä. Sellainenkin esimerkkejä lienee kai nyky-Suomessa tukuttain saatavilla ja tyrkyllä erilaisiin vastuullisiin tehtäviin. Tietenkin vastuullisten puolueiden tuella.

Hieman tuntuu siltäkin, että tuo aivoton keveys on saanut aivan liian valtaisan sijan nykyisin perinteisessä viestinnässä ja nyt se on jo jonkin aikaa levinnyt myös sosiaaliseen mediaaan. Tavat ja keinot ovat itse asiassa melko samoja sovellettuina vain tällaiseen nykyaikaiseen ja nopeaan "soft-seksikkäämpään" mediaan kuten vaikka Facebookiin, jossa nyt ei voi kuitenkaan ihan mitä vain julkaista, vaikka mieli tekisi.

Mutta paljon siellä julkaistaan ja lisäksi melko usein aivan kökköä asiaa omasta elämästä ja muidenkin. Nostetaan itseä jalustalle. Yritetään tehdä itsestä "tees-se-itse-julkkis" tai joku sellainen. Näin sitten muokataan tällä modernilla "jokamiehen kansanmedialla" itsestä parempaa ja siloteltua kuvaa muille kanssaihmisille. Viisaasta, taitavasta, kauniista, rikkaasta, hyvässä avioliitossa elävästä, kauniit ja huippuälykkäät lapset omaavasta ja heidät hyviin ammatteihin ohjaavista / ohjanneista ihmisistä, jotka asuvat tiilitalossa ja omistavat kesämökin, veneen ja ajavat Volvolla. Siis aivan ilmiselvää kuvaa minusta, sinusta ja hänestä.


Hannu Pyykkönen  nettihoukka@gmail.com

Rauhoittamista vai rajoittamista

Ortodoksinen näkökulma.
Kuvan alkuperäisaihe löytyy Lauri Järvilehdon kirjasta "Monenkirjavia kuvitelmia".

Tässä männä viikolla oli netissä mielenkiintoinen uutinen, johon ortodoksisen kirkon tiedottajalta oli päässyt - kuten joku sen sanoi jollain somen sivuilla - freudilainen lipsahdus. Kirkon uutinen kertoi siitä, kun eräs äskettäin perustettu ortodoksinen verkkolehti oli anonut rahaa toimintansa pyörittämiseen ja kirkollishallitus vastasi kahdelle henkilölle - siis ei verkkolehdelle itselleen, koska sitä kai ei kirkollishallituksen mielestä ole olemassakaan. Kirkon nettisivuilla julkaistussa ko. asiasta kertovassa uutisessa luki jonkin aikaa: "Vuoden 2014 talousarviossa ei ole varausta ulkoisten viestintäprojektien rajoittamiseen." Päätöksessä lehden toimittaminen ja sen tukeminen  ja apurahan anominen oli pyörähtänyt viestintäprojektiksi, kuten verkkolehdessä myöhemmin kirjoitettiin ja samalla apurahan hakija personoitu lehden sijasta henkilöihin.

No - jonkin ajan kuluttua, kun joku - siis joku mahdollisesti sellainen henkilö, joka lukee tätä tavallisen kansan suosimaa ortodoksista somesivua - oli todennäköisesti kertonut tiedottajallekin, että eräällä somesivulla ko. typosta kirjoitettiin ja hän muutti uutisessa olevan J-kirjaimen H-kirjaimeksi.

Keskustelu asiasta on toki jatkunut netissä. Minusta itse asiassa tuo kirjaimen muutos olisi voinut jäädä tekemättäkin. Näin uutinen olisi ollut tiedottavampi ja kertonut mahdollisesti ko. asiasta sen oikealla nimellä. Rajoittamisesta siis.

Viime päivinä on saatu oikein roppakaupalla lukea erilaisia ortodoksisen kirkon piirissä tapahtuneita rajoittamisuutisia. Tuon verkkolehtiuutisen lisäksi mediassa on kerrottu piispan rajoittamistoimista erään seurakunnan papin toimeen haluavien esikarsinnassa. Piispalle ei kelvannut eräs seurakunnassa jo työskentelevä ja monen mielestä ansioitunut hakija. Sen sijaan hän antoi julkisuuteen melko tylyn - minunkin mielestäni lähes herjaavan arvion kyseisestä papista - eikä hän asettanut pappia ehdokassijalle, josta sitten pappi vapaana olevaan toimeen kansanvaalilla valitaan. Ei tehnyt sitä toisellakaan kierroksella, kun lähes 300 seurakuntalaista pyysi sitä piispalta allekirjoittamalla hakemuksen, että tämä oman seurakunnan pappi laitettaisiin listalle ylimääräisenä ehdokkaana.

Mielenkiintoisia ovat olleet kommentit, joita asian tiimoilta on netissä näkynyt. Kaikista niistä välittyi sama viesti: piispalle ei kelpaa ehdokas, jonka seurakuntalaiset haluaisivat. Ketä varten pappi, seurakunnan paimen, valitaan? Piispaa varten vai seurakuntalaisia varten? Siinä ei auta modernissa, länsimaista demokratiaa toteuttavassa Suomessa suuremmin vertailla tilannetta vaikka teokraattisiin Kreikkaan tai Venäjään, joissa maissa piispa suvereenisti ja despoottina - kuten kirkkolaulussa häntä nimitetään - valitsee itse, yksin pappinsa hiippakuntaansa. Tuollainenkin menettely saattaa kaiken lisäksi helposti johtaa pahoihin vääristymiin, kuten esimerkiksi eräässä tuoreessa EU-maassa, jossa sama järjestelmä toimii ja nimittäjä saattaa rahastaa nimityksillä hieman ekstraa hakijoilta. Jos maksat paljon, pääset papiksi, jos et, et pääse. Tyly linja. Näin pahat kielet kertovat sieltä. Mikä lie sitten totuus niin siellä kuin Suomessakin? Mitä on asioiden takana?

Omasta mielestäni tämän asian tekee vielä kiusallisemmaksi kyseiselle piispalle ja hänen kauttaan koko kirkolle, kun luin asiasta käydyt keskustelut piispan ja hakemuksen jättäneiden, aivan fiksuilta vaikuttaneiden ihmisten välillä. En millään voinut välttyä ajatukselta, että joku puhuu nyt omiaan ja paksua puppua, koska ainakin noiden asiansa edestä puhuneiden mielestä moni asia, joka oli eväämisen perusteena, ilmenikin sitten varmistamisen jälkeen puppupuheeksi. Väkisin nousi mieleeni kysymyksiä: miksi, miksi, miksi? Monenlaisia tarinoita on kuultu ja kukaan ei tiedä takuuvarmasti perimmäisiä syitä. Voidaan vain arvailla aikaisempien tapahtumien ja tekojen valossa. Niin - ja kauhistella siinä ohessa. Hyvää mainosta tämä ei kuitenkaan kirkolle ole. Liekö se jälleen tämänkin offensiivin tarkoitus.

Jospa vielä palaisin tuohon viestinnän rajoittamiseen. Itselläni on useamman vuoden kokemus ortodoksisesta "viestinnästä". Laitan sen varmuudeksi lainausmerkkeihin, etteivät ainakin pari ihmistä - toinen idässä ja toinen etelässä - hermostuisi turhaan (jos nyt kuitenkin sattuvat lukemaan tämän jutun). Heidän mielestään kun noilla sivuillamme esitetty viestintä ei ole ollut mitään oikeaa viestintää, se on vain mielipiteiden kertomista. No niinhän se toki onkin. Ei sitä ole koskaan yritetty piilottaakaan minkään neutraalin, maailmoja syleilevän hömpsönpömpsön oheen. Se on yksiselitteisesti ollut ortodoksista viestintää, koska sitä tehtiin ortodoksisella sivustolla, suomalaisen etnisen vähemmistöryhmän sivustolla, jota suuri enemmistökin lukee. Tehtiin ja tehdään omasta ortodoksisesta näkökulmasta katsoen.

Sitäkään jo vuosia toiminutta ortodoksista mediaa ei kirkon päättäjät ole oikeastaan koskaan katsoneet todelliseksi ortodoksiseksi sivustoksi - aivan kuten nyt kävi tuolle uudelle ortodoksiselle verkkolehdelle. Ei sitäkään heidän mielestään oikeasti ole olemassakaan. Toreilla ja turuilla kerrotun kaupunkilegendan mukaan eräs aiemmin ilmeisesti pääasiassa konkurssiasioita hoitanut kirkon työntekijä olikin kysellyt joitain aikoja sitten kahvipöydässä, että liekö niillä (siis meillä) oikeuttakaan käyttää sivustossamme ortodoksi-sanaa. Hänen mielestään sanan tekijänoikeus on mahdollisesti kirkolla itsellään. Sitä legenda ei kuitenkaan kerro, onko kyseinen työntekijä jo lähestynyt asiassa myös ortodoksijuutalaisia ja vaatinut heiltä korvauksia sanan väärinkäytöstä.

Tuosta olemassa olemattomuudesta on muuten ihan aihetodisteitakin. Kirkko ei ole lähettänyt ainuttakaan lehdistötiedotetta ko. sivustolle. Tai sitten kirkko ei tee lehdistötiedotteita. Mene ja tiedä! Ko. sivuston artikkeleita ei ole pahemmin siteerattu tai lainattu kirkon sivuille. Mieluummin on aina tehty oma juttu, jonka lähde usein on paljastunut kuitenkin kovin lähelle. Kun sivusto on kertonut jostain ortodoksisesta asiasta ensimmäisenä, kirkko muutaman päivän päästä tekee oman juttunsa omille sivuilleen - ihan kuin uutena ja ennen kuulumattomana.

Seurakunnista joku on kyllä lainannut artikkeleja useinkin, muttei keskushallinto ja kirkon virallinen tiedotus. Saa nyt sitten nähdä rajoittaako kirkko vai ainoastaan rahoittaa ja rauhoittaa seurakuntien viestintää ja loppuuko tämän jälkeen seurakuntien lainailu, kun tämän lukevat (jos lukevat).


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Pikaunohtamisen torjuntaa

Lappeenrannan ortodoksisen hautausmaan muistelupaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muistan joskus hymyilleeni ihmisille, jotka kävelivät hautausmaalla hautoja katsellen. Nyt teen sitä jo täyttä päätä itsekin - siis kävelen hautausmaalla ja toki hymyilenkin yhä. Sielläkin.

Hautausmaa kertoo minulle aina jotain kyseisen paikan - joko kylän tai kaupungin - kulttuurista. Sieltä näkee yllättävän paljon asioita ihmisistä. Elävistäkin.

Hovineuvoksetarkin oli kuollut.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kävelin jälleen yhdellä tai itse asiassa kahdella hautausmaalla, sillä en ensin löytänyt sitä oikeaa ja menin "väärälle hautausmaalle". Olin käymässä vunukoitteni luona pikavierailulla Lappeenrannassa ja ajattelin samalla tiellä käydä kuvaamassa ortodoksisen hautausmaan erikoista tuohusten sytyttämispaikkaa. Pientä kirkkotornin muotoista rakennusta hautausmaan keskellä.

... ja lentomestari, jonka hautamuistomerkissä oli vanha suomalainen symboli, jota ei saa sekoittaa Natsi-Saksan symboliin. Tämä merkki oli vuosina 1918-1945 Suomen ilmavoimien koneen tunnuksena ja vasta toisen maailmansodan jälkeen sen merkitys natsien vuoksi pilattiin. Aiemmin se on hyvin vanha onnen vertauskuva, jota on käytetty onnen tunnuksena monissa eri kulttuureissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tapasin samalla reissulla ihania ihmisiä, jotka ystävällisesti opastivat oikealle hautausmaalle. Lähtivät jopa autolla näyttämään paikan. Tämän eläkkeellä olevan avioparin "harrastuksena" oli kunnostaa omien sukulaistensa unohdettuja hautoja. Rouva oli tutkinut sukuaan, josta oma äiti oli eläessään vaiennut tyystin ja nyt hän oli löytänyt lukuisia "uusia" sukulaisia - niin eläviä kuin kuolleitakin - joista hänellä ei ollut aiemmin mitään tietoa.

Juttelimme tavatessamme hautausmaiden siisteydestä, niiden luonnontilaisuudesta kontra sliippausuudesta ja hautamuistomerkkien säilyttämisestä. Pitkälti olimme samaa mieltä siitä, että silloin kun haudalla ei enää käy kukaan sitä hoitamassa, sen voisi varmaan ottaa "uusiokäyttöön" - haudata siihen siis uusi vainaja.

Tosin tuollakin hautausmaalla huomasi eron rikkaan ja vähemmän rikkaan kohdalla. Rikkaiden haudat olivat hoidettuja, vaikka kuolemasta oli kulunut todella paljon. Sitten oli hautoja, jotka olivat aivan hoitamattomia, vaikka kuolema oli ollut "vasta" 1980-luvulla. Toisilla oli siis varaa maksaa pitkästä haudan hoidosta, toisilla ei. Tai sitten kyse on periaatteesta. Tarvitseeko vainajaa muistella haudalla vuosikymmeniä? Milloin haudasta tulee kulttuurimuistomerkki?

Muistutus katoavaisuudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Itse edustan hieman sellaista ajattelutapaa, joka voisi olla perua vaikka ortodoksisuudesta. Kun haudalla oleva puuristi happanee ja kaatuu, on aika haudata siihen uusi vainaja. Haudalle ei pitäisi laittaa järkälemäisiä hautamuistomerkkejä, kivisiä kauhistuksia, jotka hiljalleen sammaloituvat ja harmaantuvat, mutta pysyvät pystyssä varmaan vaikka satoja vuosia, jos on tarvis. Jossain vaiheessa vainajastakin pitää "päästää irti". Se ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että hänet unohdetaan kokonaan.

Ortodoksisessa perinteessä on erilaisia tapoja muistaa omaa kuollutta läheistään. Haudalla tai myös usein kirkossa voidaan toimittaa vaikka panihida, vainajan muistopalvelus, ja muistella näin omaa sukulaistaan vaikka hänen syntymäpäivänään tai vaikka sitten kuolinpäivänään. Slaaveilla ja sitä myötä myös karjalaisilla oli omat mielenkiintoiset tapansa muistella vainajia. He ottivat eväät mukaan haudalle ja siellä sitten muisteltiin oikein kunnolla tätä kuollutta sukulaista ottamalla jopa vodkaryyppy hänen muistokseen ja usein vielä kaadettiin haudallekin oma ryyppynsä myös vainajalle itselleen.

Grobu Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ortodoksiselle haudalle on joskus rakennettu pieni "maja", jota nimitetään grobuksi. Grobussa saattaa olla etuikkunan luukkuna pieni kääntyvä taso, johon sitten laitetaan ruokaa ja juomaa vainajallekin vainajien muistelupäivinä. Aiemmin tuo oli käytännössä hyvin hienovarainen tapa hoitaa sosiaalista köyhäinhoitoa, sillä eihän toki vainaja tuota evästä syönyt. Sen söivät hautausmaalle myöhemmin tulevat elämän murjomat ihmiset, mikäli nyt oravilta ja muilta eläimiltä ennättivät. Oravatkin saattoivat myös täydentää varastojaan noilla eväillä.

Paljon on tyyli muuttunut nykypäivinä. Enää harvemmin näkee eväiden syöjiä haudoilla. Eipä siellä näy ihmisiä oikein muutenkaan enää montaakaan. Unohdus on nykyisin huomattavasti pikaisempaa kuin ennen. Siksi kai minäkin kävin hautausmaalla, jotten unohtaisi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Taas rannekepäivä - ei kuitenkaan huvipuistossa

Sairaalan päivystyksen hoitoaluetta.

Kirjoittelin jokin aika sitten melko ylistävääkin tekstiä toisessa blogissani suomalaisesta ja erikoisesti mikkeliläisestä terveydenhuollosta tai oikeammin kai sairaanhoidosta (kts. "Sisaret hennot valkoiset"). Edelleenkin voin yhtyä moniin tekstissä mainittuihin asioihin ja voin ihan hyvällä syyllä todeta, että meillä on todella hyviäkin ammattilaisia palveluksessamme huolehtimassa meistä.

Mutta on toki monia ongelmiakin. Ja en ole ihan varma johtuvatko ongelmat aina rahan ja resurssien puutteesta vai systeemin heikkoudesta ja organisaation kankeudesta.

Tässä kuluvalla viikolla tuli nimittäin jälleen "huviretkipäivä" ja sain taas rannekkeen, jolla pääsi moniin laitteisiin. Ei tosin huvittelemaan, mutta kuitenkin samalla maksulla useampiin laitteisiin. Viimeksi kehuin tuossa aikaisemmassa jutussani naislääkärejä, mutta kyllä voin nyt ihan hyvällä syyllä kehua mieslääkäreitäkin. Tapasin heistä kaksi - molemmat nuoria miehiä, mutta asiallisia ja nuoruudestaan huolimatta melko ammattitaitoisiakin. Erikoisplussana voinen sanoa, että suoraan kysymykseen: "Mikä minua vaivaa?" Sain yhdeltä heistä suoran vastauksen, en arvailuja: "En tiedä." Niin - ja tuossa vastauksessa ei ollut rahtuakaan välinpitämättömyyttä tai tilanteen aliarvioimista tai ammattitaidottomuutta, vaan suuri määrä realismia ja oikeaa tilanteentajua. Hoito määriteltiinkin sitten pitkälti blokkaamalla pois erilaisia sairauksia sekä sen jälkeen hypoteesien perusteella, kahden lääkärin arviona, mutta ainakin omasta mielestä aivan oikein. Tulos nähtäneen piakkoin.

Mutta vielä tuosta systeemistä. Viimeksi kehuin hoitajia, "sisaria hentoja valkoisia", joista attribuuteista tosin ei enää ole mitään jäljellä - ei pelkkiä "sisaria", vaan myös miehiä, "veljiä", ei enää pelkästään hentoja ja työasukaan ei enää ole valkoinen. Nyt pitänee sanoa jokunen kielteinenkin sana noista "hennoista". Voi olla - ja oletettavasti niin onkin - heillä on nykyään huomattavasti parempi koulutus, kuin aikaisempina vuosina. Heillä on käytössään monenlaista nykytekniikkaa, mitä ei ollut aikaisempina vuosina. Työskentelyolosuhteet ovat varmasti myös parantuneet aikaisemmista huomattavastikin. Mutta, mutta ... Asenne työhön on aivan toinen kuin aikaisemmin usealla nuorella miehellä ja myös naisella. Käytävillä kuljetaan älypuhelimia näppäillen, huolta tarvitsevia potilaita ei tarkkailla samoin kuin ennen ja monta muuta pientä yksityiskohtaa havaitsin tällä vierailullani. Monesti välittyi tunne, että he ovat vain töissä ja odottivat, kunhan nyt saisi nämä pirskatin tunnit kulumaan, että pääsisi pois tästä hullunmyllystä.

Hoitohuone C-1.

Maatessani päivystyksen poliklinikalla käytävällä olevassa "hoitohuoneessani" noin kymmenen muun potilaan kanssa puolitoista metriä korkean sermin takana, täysin äänieristämättömässä paikassa tarkkaillessa itseäni, muita potilaita ja hoitohenkilökuntaa, en voinut välttyä ajatukselta, ettei homma ollut oikein hallussa. Hoitajia palloili käytävillä runsaasti - heistä ei tosin maallikkona aina oikein selvinnyt kuka oli sairaanhoitaja, kuka perushoitaja ja kuka potilaskuljettaja - ja ei se näköjään selvinnyt muillekaan potilaille. He saattoivat pyytää apua joltakin, joka ilmoitti olevansa potilaskuljettaja ja mitään ei tapahtunut. Omalla kohdallanikin, kun pyysin apua tällaiselta - jonka siis sain kiinni käytävältä - mitään ei tapahtunut, kun pyysin häntä hakemaan hoitajan. No joo - hän olikin POTILASkuljettaja, ei hoitajakuljettaja. Seinustalla oleva, aivohalvauksen kokenut vanha nainen, sai viimein käyttöönsä piipparin, jolla voi kutsua hoitajan. Ei sillä mitään merkitystä ollut, kun painamisen jälkeen ei kukaan tullut moneen minuuttiin. Eipä siinä kaiketi vanhuksella ole muita vaihtoehtoja kuin paskoa tai kusta housuihinsa.

Varmaankin on myös niin, ettei tuollainen päivystyspoliklinikka ole niitä parhaita työpaikkoja tuomaan henkilökunnalle ammattimaista  hyvänolontunnetta. Enemmän se stimuloi juuri näkemääni käyttäytymiseen.

Yksi syykin moiseen huonoon kohteluun selvisi ja varoituksen sana kaikille sairaalaan meneville: älkää ikinä menkö päivystykseen silloin, kun henkilökunnalla on juuri työvuoronvaihto. Tiput silloin ihan varmasti "mustaan aukkoon" ja sinusta tulee melkein "persona non grata" vai onko se sittenkin "aeger non grata". Ohje, pyyntö tai toivomus, jonka olet esittänyt hoitohenkilökunnalle, ei välttämättä välity uuteen työvuoroon tulevalle uudelle henkilölle, joka ei edes vielä ole nähnyt sinua ja toive ei siksi ikinä toteudu. Sama lainalaisuus koskee niin hoitajia kuin lääkäreitä.

Viimeksi esitin blogissani tällaisille hoitoon tuleville potilaille jonkinlaista vastuuhenkilöä, joka vastaisi siitä, että hänen asiansa etenisi tuossa "hoitoputkessa" edes jonkinmoisella aikataululla. Nyt putkessa mennään vajaalla teholla, satunnaisesti, osin toimimattomastikin. Jos verikoe, sen tuloksien odottelu (n. 2 h), röntgen, lääkärin puhuttelu kestää kokonaisuudessaan kuusi tuntia, siinä ei ole mitään järkeä.

Jos potilas on sen verran huonokuntoinen, vanhuuden höperö tai muutoin vajaatoiminen tai ilmaisukyvyltään huono, kestoaika on pitempi, hänet unohdetaan, hänelle ei anneta ruokaa eikä juomaa koko päivän aikana. Ei homman pitäisi noin mennä.

Päivystyspoliklinikan yhdistetty lounas/päivällinen

Itse sain ruokaa ja juomaa, kun pyysin - tai vaadin sitä. Itse lähdin pois poliklinikalta, kun en katsonut sen olevan enää tarpeellista. Sovin asiasta kuitenkin lääkärin kanssa ja hänkin oli lopulta samaa mieltä kanssani, vaikka olisi ottanut minut sisään sairaalaan. Kyseli vielä varmuudeksi, että osaanhan tulla sairaalaan, jos on tarvis. Osasin jo kerran, siis osaan varmaankin jatkossakin.

Miten tuollainen tilanne on päässyt syntymään? Varmaankin osasyy on säästäminen, resurssien vähentäminen ja vähentyminen. Mutta melkoisesti on syytä myös organisaatiossa ja valitettavasti myös korvien välissä. Asenne kuntoon, työnteko kunniaan, turhat toimet pois hoitajilta ja heille se perustyö, joka heille kuuluu. Puhelimet pois työaikana. Ja kaikille vastuuta enemmän siitä, että he tarkkailevat kaikkia potilaita ja huolehtivat heistä. Lääkäreitä on jalkautettava enemmän potilaiden pariin ja turha ylimielisyys ja "puolijumaluus" on karsittava pois. Hierarkkisuuden aiheuttamaa särmikkyyttä ja jopa ristiriitaisuutta on hiottava ja toimintaa saatava sujuvammaksi. Kun meille on nyt saatu aikaiseksi jonkinlainen hoitotakuu, olisi hyvä jos se ulottuisi myös hoitoon menemiseen niin, että ihminen hoidettaisiin siellä jonkinlaisessa inhimillisessä aikataulussa.

Nyt tuo aikataulu "kusee kintuille" jo alusta alkaen: odota puhelimessa 40 minuuttia, ennen kuin henkilö, joka varaa sinulle ajan lääkäriin, vastaa. Odota päivystyksessä muutama tunti, ennen kuin pääset lääkärin luo. Ja vietä koko päivä hoidossa, jonka pystyisi tekemään huomattavasti nopeammin ja tehokkaammin ja samalla rahaa säästävämmin, kunhan se tehtäisiin paremmin organisoidusti ja turhaa odottelua välttäen. En tiedä, olisiko tuo mahdollista, muuta näin toki uskon.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ortodoksisen median vaikea taival

Olen mielenkiinnolla seurannut uuden ortodoksisen verkkolehden taivalta Internetin kivikkoisella ja mutkaisella polulla. Jotenkin vaikuttaa moni sen kohtaamista asioista ihan sellaiselta, kuin olisin sen nähnyt joskus aikaisemmin ja jopa varsin läheltä. Ihan vieläpä itse koettuina.

Verkkolehti otti alun alkaen melko räväkän lähdön ja puhui asioista niiden oikealla nimellä, kiertelemättä. Siihen ei vieläkään ole totuttu meillä, ei ainakaan Suomen ortodoksisen kirkon piirissä. Eihän meillä vieläkään saa sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. Asia, jota kritisoidaan siksi, että se on hoidettu huonosti kirkkomme piirissä, muuttuu muualla pian aivan muuksi, usein vieläpä hyveeksi tai positiivisuudeksi. Viimeisin muunnos näkyi eräässä lukemassani some-tekstissä, jossa eräs tällainen huonosti kirkkomme piirissä hoidettu asia muuttui siihen kantaa ottavan kirjoituksessa viisaiden päättäjien tekemäksi kauaskantoiseksi ratkaisuksi, jota meidän tavallisten seurakuntalaisten ei isommin tarvitsekaan ymmärtää eikä edes hyväksyä. Kaikki kun on meidän parhaaksi. Meille riittää, kunhan vain käymme kirkossa. Niin ja maksamme nurisematta veromme.

Itse olen ollut mukana tekemässä tätä "harrastuksen pohjalta kumpuavaa" ortodoksista mediaa kohta kymmenen vuotta. Selkään taputtajia on riittänyt yllin kyllin. Tosin ne suurimmaksi osaksi ovat olleet ns. tavallisia seurakuntalaisia, jotka ovat olleet tyytyväisiä tarjottuun ortodoksiseen laajaan ja oikeaan tietoon. Kirkkomme päättäjiä mediamme - kuten oikeastaan koko nykyaikainen media yleensäkään - ei ole suuremmin koko sivustomme elinaikana kiinnostanut tai kirkon johdolta ei ole kiitosta saatu. Varsinkaan sen jälkeen, kun yksi ylläpitäjistä ryhtyi kritisoimaan kirkkoa - taisi olla muuten jossain omassa blogissaan. Mutta edetty sivustolla silti on, tosin oman kukkaron avulla ja rakkaudella omaa kirkkoamme kohtaan. Kirkkomme ei tässä työssämme suuremmin ole halunnut olla mukana kuin vain ajoittain.

Toinen kompastuskivi on ollut se, ettei sivustomme täytä joidenkin mielestä kaikkia akateemisen osaamisen ja ammattimaisen tiedonjakamisen kriteerejä. Hiekkaa ja kapuloita on heitetty monessa otteessa rattaisiin. Monesti heittäjällä itsellään on ollut joku sidos kirkon hallintoon tai työntekoon kirkon hallinnossa. Joskus heittäjä on vain muuten meihin tuskastunut, kun esimerkiksi ei ole saanut tekstejään ja ajatuksiaan riittävästi esille sivuillemme. Mieleeni on jäänyt erään aikanaan vaikutusvaltaisen ortodoksin lausahdus sivustomme alkutaipaleella, kun laitoimme silloin sinne muistini mukaan noin 5000 sivua kirkkomme liturgisia, ennen julkaisemattomia, suomenkielisiä Minea-tekstejä. Ne piti ensin sivu sivulta käsityönä moneen kertaan avata, käsitellä ja jatkojalostaa, ennen kuin ne voitiin julkaista. Saimme sitä varten avustustakin muuten ihan omalta kirkoltamme noin kymmenen settiä julkaistulta sivulta (eli noin 3 senttiä per nenä, koska meitä tekijöitä tuossa projektissa oli silloin kolme) eli kokonaista 500 euroa. Niin palatakseni asiaan - tämä arvovaltainen vaikuttaja lähetti minulle yöllä noin yhden maissa viestin, jossa hän kyseli ihmetellen: "Mitä ihmettä te oikein puuhastelette sen Minean kanssa? Ja kenen luvalla?" - No mehän "puuhastelimme" sen kanssa sekä kirkon että kääntäjän luvalla. Laillisesti, kuten aina teemme.

Toivotan kaikesta huolimatta onnea uudelle ortodoksiselle verkkolehdelle Simeonille ja Hannalle, joka nyt onkin sopivasti ja kuin tilauksesta alkanut toimia silläkin saralla, jolla tuo toinen media - jossa itse toimin - on alkanut turhautumisesta, väsymyksestä ja monesta muusta - mm. ihan potutuksestakin - johtuen vähentää toimintaansa. Toiminta toki jatkuu. Se kun ei ole onneksi yhdestä ylläpitäjästä kiinni. Samalla sivusto uudistuu, muuttuu ja saa aivan uusia uria. Näin myös Ortodoksi.net.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Torilla kuultua ja maailmalla koettua

Torikahvila on lähes ehtymätön juttujen hautomo. Siellä istuskelu ei jätä kylmäksi blogikirjoittajaa, jos vain viitsii istua avoimin mielin, silmät ja korvat auki. Tänäänkin sain jutun juurta monesta kuulemastani ja etenkin näkemästäni aihiosta.

Me ihmiset olemme herkkiä valittamaan. Mikään ei kelpaa, ellei se ole jotenkin kaltaisemme, oman elinpiirimme sisällä. Joskus on myös toisin päin: kaltaistamme haukutaan, moititaan, mollataan, koska se saattaa edustaa kertojalleen jotain sellaista, joka häneltä itsellä on huonoissa kantimissa tai ei vain jotenkin pelitä tai saattapa se joskus kokonaan puutuakin ja se harmittaa.

Ei tietysti ole kaikkein kohteliainta kuunnella joidenkin toisten puheita ja sitten kirjoittaa niistä blogissa, mutta minkäs voi, kun puhuvat niin kovalla äänellä viereisessä pöydässä. Tänään nimittäin istuin jälleen suosikkikahvilassani Mikkelin torilla - muuten se sama trubaduurikin oli paikalla, josta kirjoitin äskettäin - ja join kupposen kahvia ja poikkeuksellisesti en ottanutkaan perinteistä kakkupalaa vaan maukkaan sokerisen voisilmäpullan.

Viereissä pöydässä oli aboriginaaleja suomalaisia, joiden keskustelu sivusi matkailua, kielitaitoa ja tietysti politiikkaa. Politiikasta päällimmäisenä oli ajatus, että kyllä se Stubbi on hyvä pääministeri, kun se osaa puhua niin montaa kieltä. Ja käänteisesti: kyllä se Katainen joutaakin sinne Eurooppaan, kun ei osaa kuin englantia. Ja sitten kerrottiin kaupunkilegendoja baarinpitäjästä, joka osasi kolmeatoista eri kieltä ja hänen vaimonsa vielä viittä sen lisäksi.

Sitten puhuttiin matkailusta ja kielitaidosta, jonka lopputoteamana oli, että 45 matkaa on jo sujunut, eikä ole tarvinnut englantia osata. On riittänyt kun on osannut sanoa Bacardi-Cola ja kysynyt joltakin, mitä on olut paikallisella murteella. Sanoi kerran yllättäneen jopa kreikkalaisen tarjoilijan tilaamalla Carillo-Colan, mutta totesi samalla, että meni melko kauan sitä juodessa. Oli sen verran pahan makuista. Kavereidenkin piti auttaa. Mutta oli ylpeä, kun oli osannut sanoa jotain muutakin ja jopa yllättänyt baarimikon tilauksellaan.

Tällaisia me suomalaiset kai joskus olemme. Yksioikoisia, tosikkoja, kielitaidottomia ja joskus jotain muutakin. Silti suomalaisuus on mukava asia. Minusta on mukava olla suomalainen. En tosin yritä olla matkoillanikaan mitään muuta. En snobbaile kielitaidollani, kun en osaa mitään vierasta kieltä kovin hyvin, mutta pärjään silti sillä, mitä osaan. Yritän myös mahdollisuuksieni mukaan nauttia vieraasta kulttuurista ja sen anneista koko ajan ja monipuolisesti. Syön myös paikallisia perinneruokia yrittäessäni kokea maan tunnelmaa ja makuja. Toki joskus petyn ja silloin onkin syöminen tiukassa, kun ruoka maistuu minun suussani oudolta. Silloin joko syön tai jätän suosiolla syömättä.

Elävässä makumuistossani on yhä kerta jolloin söin, vaikka ei olisi ehkä pitänyt. Ystäväni isä Neculai tarjosi minulle perinteistä romanialaista soppaa, jonka maku nyt vain oli hieman erilainen, mihin suuni oli tottunut. Menihän se alas tyylillä yksi osa soppaa toinen osa olutta, mutta tiukkaa se teki. Kerroinkin varmaan jossain matkablogini jutussani, että heidän täällä vieraillessa poikani "kosti" tuon tapahtuman ja tarjosi heille ruokana mämmiä. Hänkin kun oli  ukana silloin tuota soppaa syömässä. Hän tosin luovutti yhden lusikallisen jälkeen. Minä en. Poikani yllätys oli suuri, kun mämmi maistuikin romanialaisille - tai ainakin isä Neculaille.

Mutta tämän kesäisellä reissullamme huomasin jälleen, että kyllä meillä kahdella maalla on erilainen ruokakulttuuri ja erilaiset makutottumukset. Hieno asia joka tapauksessa tuo erilaisuuskin. Hieman hämillisinä he antoivat minulle kerran ruokailun jälkeen ison lasisen kalapurkin, jonka he olivat ostaneet kaupasta ja joka heidän mielestään oli liian makeansuolaista. Kyseessä oli iso purkillinen ravintolafileitä, maukasta silliä, joka maistui minun suussani todella hyvältä. Mutta tämä oli jälleen hyvä muistutus ruokakulttuuriemme eroista.

Matkailu avartaa ja erilaisia asioita pitää kokeilla ja oppia tuntemaan. Erilaisuus on rikkautta. Matkailussakin on hyvä käydä katsomassa erilaisia kohteita ja tutustua mahdollisimman paljon paikalliseen kulttuuriin ja ihmisiin. Näin olen koko ikäni yrittänyt tehdä ja se on laajentanut elämääni suuresti. Niin kokemuksin kuin etenkin uusin ystävin ja ihmissuhtein. Enkä ole pettynyt.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Oikeuttaako vanhuus olemaan epäkohtelias

Istuin tässä päivänä muutamana omassa suosikkikahvilassani Mikkelin torilla. Kuinka ollakaan samaan kahvilaan oli saapunut myös nuori mies akustisen kitaransa kanssa. Kaupungissa oli näet samaan aikaan rokkifestifaalit. Festifaalipaikka oli muuten ihan kotini naapurissani, joten saatoin kuunnella sen konsertteja omalta parvekkeeltani. Mutta siitä myöhemmin.

Nuori kitaristi soitti ihan kohtuullisen hyvin ja hyvää musiikkia, joka oli minulle tosin vierasta, mutta silti se oli melodista ja kaunista kuunnella. Nautin suuresti kahvikupposestani torilla tuota musiikkia kuunnellessani. Olo oli melkein kuin jossain Keski-Euroopassa.

Kohta takavasemmalta saapui vanha nainen rollaattorin kanssa torikäytävää kävellen. Kun hän oli kahvilan kohdalla, hän yhtäkkiä parani - tai ainakin saattoi ottaa kätensä pois rollaattorilta - ja hän laittoi kädet korvilleen ja työnsi vartalollaan rollaattoria eteenpäin. Vanhus osoitti varsin konkreettisella tavalla, ettei hän pitänyt nuorukaisen esittämästä musiikista tai sitten hän vain protestoi esitystapaa - torilla esiintymistä - kohtaan, en tiedä, kumpi.

Hämmästyin ja sitten melkein suutuin. Hyvä, etten mennyt sanomaan tuolle vanhalle naiselle, kuinka epäkohtelias hän oli. Jos hän tulee torille, julkiselle paikalle, kävelemään, hänkin voisi käyttäytyä kohteliaasti ja tahdikkaasti, vaikka on vanhus. Pitipä sitten musiikista tai sitten ei. Ohikulku kesti muutaman sekunnin. Sen ajan voi kestää vaikka millaista musiikkia ilman tuollaisen epäkohteliaisuuden esittämistä.

Jokunen vuosi sitten jouluna oli paikallisessa supermarketissa paljon asiakkaita. Myös autoja oli parkkialueella runsaasti. Yksi naiskuljettaja ei millään päässyt pois omalta parkkisektoriltaan, kun ei uskaltanut mennä yhtenäiseen jatkuvan jonon väliin. Hän odotti ja odotti ja minä hänen takanaan. Aikani odotettuani sanoin pitkätukkaiselle nuorimmaiselleni - pojalleni - mene ja auta tuota naista ja pysäytä tuo jono vähäksi aikaa, jotta hän pääsee kotiin.

Poikani teki pyyntöni mukaan, mutta mitä tapahtuikaan? Jonossa etenevä vanha mies yritti ajaa poikani päälle ottamalla oikein vauhtia ja kiihdyttämällä autoansa, kun poikani nosti kätensä kohteliaasti pystyyn ja näytti naiselle: "Ole hyvä ja aja pois!" Kyllä oli lähellä koko joulumielen häviäminen tuon vanhan miehen vuoksi. Mietin, voiko tuollainen olla totta. Hänhän yritti tappaa poikani. Miksi? Mahdollisesti hänen pitkän tukkansa vuoksi - näin päättelin. Minkäänlaista joulumieltä vanhalla miehellä ei ollut, vain jotain aivan muuta - sappea ja katkeruutta.

Tuolloin ja nyt torilla mietin, mihin karisee iän karttuessa vanhan ihmisen kohteliaisuus, jota heille ihan varmasti on opetettu - kotona tai koulussa. Vai katoaako joitain oleellisia asioita vanhuksilta, kun he vanhenevat ja muisti heikkenee? Jos katoaa, miksi he sitten liikkuvat tai saavat liikkua vapana kaupungilla. Hehän ovat vaarallisia muille ihmisille. Ja kun he - tai ainakin jotkut heistä - kaiken lisäksi vielä kauhistelevat nuorison mukamas epäkohteliasta käyttäytymistä, eivätkä itse huomaa omaa ollenkaan omaa epäkohteliasta käyttäytymistään. Minua ainakin tuollainen ärsyttää.

No itsekin vanhenen tai olen minäkin oikeasti jo vanhus. Mutta Herra varjele minua, ettei minusta koskaan tule tuollaista. Sitä odotellessani kuuntelin parvekkeella, kun HIM soitti minulle varsin tuntematonta musiikkiaan lahden toisella puolella. Eipä vanhuksen tällä kertaa tarvinnut lähteä kotinsa parveketta kauemmaksi rock-konserttia kuuntelemaan. Sai vielä kaupan päälliseksi komean ilotulituksenkin katseltavakseen. Kiitos Jurassic Rock!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com