Ihmiseläintarhassa osa 1: Matka tarhaan ja trimmaus

Yksin elävän vanhan miehen rutiininomainen elämä saattaa kuulostaa asioita sen tarkemmin tuntemattomista tylsältä, mutta sitä se ei välttämättä ole. Aika pitkälti itse voit vaikuttaa siihen, millainen se on: tylsä tai ei. Uudenvuoden jälkeisinä päivinä, ennen loppiaista, täytyy sanoa, että ei ollut tylsää elämää, vaikka ei se kyllä samalla ollut myöskään mitenkään mukavaa elämää. Kävin näet tutustumassa ihmiseläintarhaan ja pääsin sinne itsekin.

Kerronpa hieman tarkemmin.

Istuskelin lauantai-iltana kotona rauhallisesti ja ajattelin katsella televisiosta tai joltain suoratoistokanavalta jonkun hyvän elokuvan ja kenties nauttia lasillisen tai jopa pari punaviiniä. Niinpä sitten täytin viinilasiin ja nautin tuon ensimmäisen lasillisen, joka sitten onkin viimeinen asia, joka minulla on muistissa kyseseltä lauantai-illalta.

Heräsin sunnuntaiaamuna sängystäni. Minä en ollut kytkenyt itseäni hengitystä helpottavaan CPAP-laitteeseen, vaan nukuin sängyssäni ilman sitä ja heräsin aamulla tunteeseen, joka ehkä jossakin määrin hyvällä mielikuvituksella saattoi muistuttaa krapulaa. Jatkoin untani vielä jonkin aikaa, koska tunsin olevani väsynyt ja kun nousin ylös, löysin keittiön pöydältä lasillisen punaviiniä, joten en siis ollut juonut kahta lasillista. Ilmeisesti olin juonut korkeintaan yhden lasillisen, liekö sitäkään – en muista. Heh!

Ajatustoimintani ei vielä riittänyt analysoimaan tilannetta riittävästi, mutta sen verran ehkä ymmärsin, että jotain muuta on nyt tapahtumassa kuin krapula ja jatkoin nukkumista. Iltapäivällä olo ei ollut kohentunut, ja kun heräsin, päätin kuitenkin mitata kuumeen, ja jos kuumetta todella löytyy, niin olisi varmasti hyvä hakeutua lääkäriin. Korvamittari näytti kohtuullisia lukemia: toisesta korvasta 39,5 astetta toisesta korvasta 40. Ulkovaatteet päälle. Puhelin ja laturi laukkuun ja muuta tarvittavaa vaatetusta mukaan. Tilaisin taksin ja menin sillä keskussairaalan päivystykseen.

Vanhempi taksinkuljettaja havainnoi vanhan miehen, joka kulki kepin kanssa, auttoi autoon ja sairaalassa auttoi autosta ulos, ja katsoi, että pääsin sisälle lämpimään. Hyvä tuuri jatkui, sillä päivystyksen odotushuoneessa oli ehkä kymmenkunta ihmistä, ehkä vähemmänkin ja ottamani jonotusnumero 153 kutsuttiin heti sisään. Minut kirjattiin sisälle ilmeisesti kiireellisenä kirurgian potilaana, annettiin ranneke kaikkiin sairaalan laitteisiin ja pyydettiin odottamaan sermin takana vähän aikaa, että hoitaja tulee sitten hakemaan.

Ehkä vastaanottovirkailijoiden arviot sairauteni ja tajuntani tilasta edesauttoivat minua etenemään hoitoon pääsyssä hieman nopeammin, sillä melko pian Arttu Viskarin näköinen hoitaja tuli hakemaan minut ja kävelimme hänen kanssaan kohtuullisen pitkän matkan päivystyksen tarkkailuun ja siellä sängylle lepäämään.

Olimme saapuneet paikalliseen ihmiseläintarhaan. Mitä se tarkoittaakaan, siitä kerron seuraavassa osassa, kunhan jaksan. Energiat ovat vielä vähissä. ”Arttu Viskari” trimmasi minut tarhakuntoon ja pian olin täynnä letkuja ja muita piuhoja, sisään ja ulos kehostani. Olin osa näyttöpäätettä, jossa oli elämäni. Hieman oloani vaikeutti tietoisuus siitä, että tuolloin – siis sunnuntaina iltapäivällä – olin syönyt jotain tukevampaa ravintoa kenties viimeksi lauantaina illalla. Kohta olisi varmaan jo jonkinlainen nälkä, vaikka olihan tuota vararavintoa toki mukana vartalossanikin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä ja tulevissa teksteissä en käytä henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.

Osa II
tästä linkistä pääset suoraan suraavaan II osaan. Jatkoa seuraa myöhemmin.