Minun oli alkuaan tarkoitus kirjoittaa tämän niminen loppujuttu aiemmille mummo- ja pappasomejutuille, mutta ajateltuani asiaa riittävän kauan totesin sen aivan turhaksi. Kirjoitan nyt sen sijaan joitain arkisia ajatuksia, joita olen kokenut vanhetessani – etenkin kun tuo vauhti vanheta on viime aikoina senkin vain kiihtynyt ja erilaiset aiemmat digitaaliset "lelut" ovat enemmänkin vaihtuneet elämää ylläpitäviksi hoitolaitteiksi.
Vanheneminen ei kaiketi ole kivaa, näin luulen monien meidän vanhenevan ajattelevan. Aika vähän taitaa olla niitä asioita, joka paranevat vanhetessaan – me vanhukset kun emme ole viinejä. Runsaasti sen sijaan löytyy niitä asioita, jotka ovat entistä huonommin iän karttuessa.
En nyt puutu niihin lukuisiin remppoihin ja liikkumisongelmiin sun muihin enemmän fyysisiin ja ruumiillisiin sekä terveydellisiin ongelmiin, joita putkahtaa meille vanhuksille eteemme hyvä ettei joka päivä joku uusi. Keskityn tässä jutussa muunlaisiin ongelmiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin, joita myös ilmaantuu melko lailla usein eteemme.
Kaikille lienee jo selvinnyt – jos ei muualta niin mediasta – se seikka, että monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä. Muistan vuosien takaa erään minua huomattavasti vanhemman, sodan kokeneen Päämajan upseeriystäväni, joka sitten kuoli yli ysikymppisenä. Menetettyään vaimonsa kuolemalle ja sen jälkeen kavereitaan, muistan hänen usein sanoneen, että on jäänyt tänne maailmaan melkein kuin vahingossa – yksikseen, unohtunut. Kaverit ja lähisuku – lapsia hänellä ei ollut – olivat kuolleet kaikki. Siksi vietimme mahdollisimman usein toisen vanhan ystäväni kanssa ns. triumfiraatin kokouksia milloin missäkin tätä yksinäisyyttä torjuen.
Itse en ainakaan vielä ole kärsinyt kovasti yksinäisyydestä. Se johtunee siitä, että minulla on lapsia ja lapsenlapsia ja hyviä kavereitakin, jotka ainakin ajoittain vierailevat luonani tai muuten pitävät yhteyttä minuun digitaalisilla laitteilla tai puhelimella. Todennäköisesti olen myös ainakin hieman jonkilainen erakkoluonne ja jossain määrin viihdyn yksinkin.
Viimeaikaisia ilojani on silti ollut mm. pojanpoikani, joka sai myytyä minulle keräämiään mustikoita hyvään hintaan. Iloani ja riemuani lisäsi tieto siitä, että hän oli onnistunut masinoimaan toisen mummonsa puhdistamaan ne keräämänsä ja myymänsä mustikat, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan maksanut tuosta työstä mummolle. En tosin tiedä, saiko mummo mustikoita halvemmalla. Kauppiaan, siis yksityisyrittäjän, poikana, iloitsin, että jospa isäni ja ukkini ja aika monen muun esi-isäni ja sukulaiseni ammatti jollakin tavoin jatkuisi tulevaisuudessakin.
Yksinäisyys saattaa kai toisinaan olla – tai se saatetaan kokea – eräänlaisena yksin jättämisenä, tai joskus jopa ihan hylkäämisenä. Sitä en onneksi ole kokenut lähisukuni taholta sen suuremmin, mutta välillä on tuntunut, että joissain muissa vanhoissa tai tuoreemmissa ystävissäni merkkejä jostain tuollaisesta on ilmassa. Voihan tietysti olla, että vanhuksena taas kuvittelen ja pelkään vain pahinta, sen olematta se suuremmin totta, mutta …
Silti – edellä mainitut henkilökohtaiset reunaehdot huomioiden – on mielestäni joiltain osin selviä merkkejä, että minusta on alkanut tulla joillekin ystävilleni jos ei nyt ihan jäteongelma niin ainakin jotenkin muuten vain olen muuttunut tarpeettomaksi, hyödyttömäksi ja kenties jopa joksikin muuksikin ongelmaksi ja yhteydenpito on alkanut haalistua ja osin jopa loppunutkin. Muuttunut ainakin yksipuoliseksi, yksisuuntaiseksi.
Tuo on asia, joka todella on välillä tuntunut jopa pahaltakin. Siinä ikään kuin havahtuu huomaamaan olleensa itse väärässä jonkun ihmisen suhteen tai hänen suhteestaan minuun. Tulee melkein väärinkäytetyn, hyväksikäytetyn tuntuma, vaikka sana lienee hieman yliampuva.
Mutta näin lienee ollut maan sivu. Joillakin on ystäviä ja ”ystäviä” – toiset ovat vain ystävinä ns. hyödyllisiä hölmöjä, toiset jostain muusta syystä "ystäviä", joskus ehkä jopa sukusiteiden vuoksi pakollisia ystäviä. Mutta joka tapauksessa hylkäämisen tai torjumisen kohteeksi joutuminen satuttaa aina hieman tai enemmän – suhteen laajuudesta ja pituudesta sekä syvyydestä riippuen. Tulee mietittyä, miksi en huomannut tuota asiaa aiemmin. On siis hieman höynäytetyn olo.
Onhan noita satunnaisia ystäviä toki kadonnut matkan varrella ajoittin, kuka mistäkin syystä, mutta on olemassa joukko ihmisiä, joita ihan oikeasti on luullut hyväuskoisena ystävikseen, mutta mitä sitten lienee tapahtunutkaan. Tietysti mietityttää myös se, miten itse olen kenties syyllinen asiaan?
Onneksi tuo joukko ei ole – ainakaan vielä – kovin suuri ja siksi ei kai ainakaan vielä kovin suuri ongelmakaan. Mutta pahoittanut se on silti mieleni jossain määrin. Nyt kun vanhuksena – ja etenkin koronakaranteessa – on ollut kaiketi liiaksi aikaa ajatella ja pohtia syntyjä syviä – tällaisiakin.
En ryhdy nyt sen suuremmin pohtimaan – miksi näin tapahtuu. Se lienee suurempikin kysymys, tiedä häntä. Mutta osasyyllinen löytyy varmasti itsestänikin. Vanhenemiseni on heikentänyt varmasti myös omia sosiaalisia taitojani ja toimintaani, kenties sietokykyänikin. En ole ollut itse yhteydessä heihin riittävästi ja jos olenkin, olenko ollut joissain asioissa – vanhuuttani ja vaivojeni vuoksi – liian tyly, kieltäytynyt auttamasta, kohtaamasta tai jotain muuta vastaavaa. Mene ja tiedä!
Joten syytä löytyy varmaasi kuten sanonta kuuluu ”niin syystä kuin sepästäkin”. Siksi asiaa ei kai kannata kovinkaan perusteellisesti surra ja vaipua voivottavaan itsesääliin. Paras tapa välttyä pettymyksiltä on varmaankin olla edellyttämättä mitään keltään.
Näin kai se elämä vain menee!
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Vanheneminen ei kaiketi ole kivaa, näin luulen monien meidän vanhenevan ajattelevan. Aika vähän taitaa olla niitä asioita, joka paranevat vanhetessaan – me vanhukset kun emme ole viinejä. Runsaasti sen sijaan löytyy niitä asioita, jotka ovat entistä huonommin iän karttuessa.
En nyt puutu niihin lukuisiin remppoihin ja liikkumisongelmiin sun muihin enemmän fyysisiin ja ruumiillisiin sekä terveydellisiin ongelmiin, joita putkahtaa meille vanhuksille eteemme hyvä ettei joka päivä joku uusi. Keskityn tässä jutussa muunlaisiin ongelmiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin, joita myös ilmaantuu melko lailla usein eteemme.
Kaikille lienee jo selvinnyt – jos ei muualta niin mediasta – se seikka, että monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä. Muistan vuosien takaa erään minua huomattavasti vanhemman, sodan kokeneen Päämajan upseeriystäväni, joka sitten kuoli yli ysikymppisenä. Menetettyään vaimonsa kuolemalle ja sen jälkeen kavereitaan, muistan hänen usein sanoneen, että on jäänyt tänne maailmaan melkein kuin vahingossa – yksikseen, unohtunut. Kaverit ja lähisuku – lapsia hänellä ei ollut – olivat kuolleet kaikki. Siksi vietimme mahdollisimman usein toisen vanhan ystäväni kanssa ns. triumfiraatin kokouksia milloin missäkin tätä yksinäisyyttä torjuen.
Itse en ainakaan vielä ole kärsinyt kovasti yksinäisyydestä. Se johtunee siitä, että minulla on lapsia ja lapsenlapsia ja hyviä kavereitakin, jotka ainakin ajoittain vierailevat luonani tai muuten pitävät yhteyttä minuun digitaalisilla laitteilla tai puhelimella. Todennäköisesti olen myös ainakin hieman jonkilainen erakkoluonne ja jossain määrin viihdyn yksinkin.
Viimeaikaisia ilojani on silti ollut mm. pojanpoikani, joka sai myytyä minulle keräämiään mustikoita hyvään hintaan. Iloani ja riemuani lisäsi tieto siitä, että hän oli onnistunut masinoimaan toisen mummonsa puhdistamaan ne keräämänsä ja myymänsä mustikat, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan maksanut tuosta työstä mummolle. En tosin tiedä, saiko mummo mustikoita halvemmalla. Kauppiaan, siis yksityisyrittäjän, poikana, iloitsin, että jospa isäni ja ukkini ja aika monen muun esi-isäni ja sukulaiseni ammatti jollakin tavoin jatkuisi tulevaisuudessakin.
Yksinäisyys saattaa kai toisinaan olla – tai se saatetaan kokea – eräänlaisena yksin jättämisenä, tai joskus jopa ihan hylkäämisenä. Sitä en onneksi ole kokenut lähisukuni taholta sen suuremmin, mutta välillä on tuntunut, että joissain muissa vanhoissa tai tuoreemmissa ystävissäni merkkejä jostain tuollaisesta on ilmassa. Voihan tietysti olla, että vanhuksena taas kuvittelen ja pelkään vain pahinta, sen olematta se suuremmin totta, mutta …
Silti – edellä mainitut henkilökohtaiset reunaehdot huomioiden – on mielestäni joiltain osin selviä merkkejä, että minusta on alkanut tulla joillekin ystävilleni jos ei nyt ihan jäteongelma niin ainakin jotenkin muuten vain olen muuttunut tarpeettomaksi, hyödyttömäksi ja kenties jopa joksikin muuksikin ongelmaksi ja yhteydenpito on alkanut haalistua ja osin jopa loppunutkin. Muuttunut ainakin yksipuoliseksi, yksisuuntaiseksi.
Tuo on asia, joka todella on välillä tuntunut jopa pahaltakin. Siinä ikään kuin havahtuu huomaamaan olleensa itse väärässä jonkun ihmisen suhteen tai hänen suhteestaan minuun. Tulee melkein väärinkäytetyn, hyväksikäytetyn tuntuma, vaikka sana lienee hieman yliampuva.
Mutta näin lienee ollut maan sivu. Joillakin on ystäviä ja ”ystäviä” – toiset ovat vain ystävinä ns. hyödyllisiä hölmöjä, toiset jostain muusta syystä "ystäviä", joskus ehkä jopa sukusiteiden vuoksi pakollisia ystäviä. Mutta joka tapauksessa hylkäämisen tai torjumisen kohteeksi joutuminen satuttaa aina hieman tai enemmän – suhteen laajuudesta ja pituudesta sekä syvyydestä riippuen. Tulee mietittyä, miksi en huomannut tuota asiaa aiemmin. On siis hieman höynäytetyn olo.
Onhan noita satunnaisia ystäviä toki kadonnut matkan varrella ajoittin, kuka mistäkin syystä, mutta on olemassa joukko ihmisiä, joita ihan oikeasti on luullut hyväuskoisena ystävikseen, mutta mitä sitten lienee tapahtunutkaan. Tietysti mietityttää myös se, miten itse olen kenties syyllinen asiaan?
Onneksi tuo joukko ei ole – ainakaan vielä – kovin suuri ja siksi ei kai ainakaan vielä kovin suuri ongelmakaan. Mutta pahoittanut se on silti mieleni jossain määrin. Nyt kun vanhuksena – ja etenkin koronakaranteessa – on ollut kaiketi liiaksi aikaa ajatella ja pohtia syntyjä syviä – tällaisiakin.
En ryhdy nyt sen suuremmin pohtimaan – miksi näin tapahtuu. Se lienee suurempikin kysymys, tiedä häntä. Mutta osasyyllinen löytyy varmasti itsestänikin. Vanhenemiseni on heikentänyt varmasti myös omia sosiaalisia taitojani ja toimintaani, kenties sietokykyänikin. En ole ollut itse yhteydessä heihin riittävästi ja jos olenkin, olenko ollut joissain asioissa – vanhuuttani ja vaivojeni vuoksi – liian tyly, kieltäytynyt auttamasta, kohtaamasta tai jotain muuta vastaavaa. Mene ja tiedä!
Joten syytä löytyy varmaasi kuten sanonta kuuluu ”niin syystä kuin sepästäkin”. Siksi asiaa ei kai kannata kovinkaan perusteellisesti surra ja vaipua voivottavaan itsesääliin. Paras tapa välttyä pettymyksiltä on varmaankin olla edellyttämättä mitään keltään.
Näin kai se elämä vain menee!
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti