Aika erikoinen sanapari. Voiko siis olla sekä sivistynyt ja hullu (lue: outo). Takuulla voi, sillä olen nähnyt sellaisia.
Ensimmäinen muistikuva jonkinlaisesta tämän tyypin edustajasta lienee opiskeluajoilta, jolloin opiskelemani aineen yhteen osa-alueeseen kuului vierailu B-mielisairaalassa. Kävelimme ryhmänä rakennuksessa ja yhtäkkiä eteeni tuli hyvin puettu ”sivistyneeltä hullulta” vaikuttava ihminen. Mies tervehti minua kohteliaasti ja tuttavallisesti ja kysyi vielä teititellen: ”Kuinka isänne voi?” Kesti hetken, ennen kuin osasin hämmennykseltäni vastata: ”Kiitos hyvin!”
Toinen muistikuva on sitten jo myöhempää ja ei ihan suora oma kokemus, vaan kollegan kokema. Paikkakunnalla oli opettajan sijaisena korkeasti oppinut ihminen, ihan tohtoriksi koulutettu, mutta jolla jokin ”palikka” oli hieman loksahtanut kohdiltaan ja hänen antamansa biologian opetus oli todennäköisesi osalle oppilasta todella mielenkiintoista, mutta osalle kauhistuttavaa. Näin siis etenkin seksuaalisuutta käsittelevissä aiheissa.
Niinpä sijaisopettajan esimiehen oman esimiehensä kanssa piti mennä kertomaan tälle omakotitalon ullakolla yksin elävälle ihmiselle, että hänet on erotettu tehtävästään. Siinä paikalle mennessä he sopivat, että ollaan varovaisia sanoissa ja teoissakin. Sisälle päästyä ja rappuset kiivettyään, esimiehen esimies ei saanut saksalaismallista metsästäjän huopahattua päästään, kun hän kohdatessa tuon ihmisen, silmiä räpytellen totesi, että ”nythän on niin, että te olette hullu”. Eipä siinä tämän ihmisen lähimmällä esimiehellä ollut enää paljon muuta tehtävää, kuin yrittää huudon keskellä poistua asunnosta vaivihkaa.
Vaikea oikeastaan sanoa tuossa tilanteessa, kuka oli mitäkin, kuka hullu, kuka jotain muuta. Mutta melkoisen jatkokertomuksen tuo tilaisuus kuitenkin sitten hallinnossa aiheutti ja käsittelyyn tuli pinoittain A4-paperia eri instansseille niin mahdolliselta hullulta kuin esimiehen esimieheltäkin ja taisi esimieskin saada urakasta osansa.
Näillä kahdella esimerkillä yritin kuvata sitä, kun sivistyneen, osaavan, hyvin tai jopa korkeasi koulutetun ihmisen mielenterveys järkkyy, mitä siitä saattaa seurata. Hän itse ei omaa tilaansa näe eikä koulutuksesta huolimatta ymmärrä, puhumattakaan, että ymmärtäisi toimivansa hullusti. Vastaavasti ympärillä olevat sen hyvinkin näkevät ja mahdollisesti jopa erilaisin tavoin kokevat.
Samalla korkea koulutus antaa eväät naamioida tai häivyttää ongelmaa älykkään keskustelun, osallistumisen ja osaavan toiminnan taakse, kuitenkaan perusongelmaa hävittämättä. Se on ja voi hyvin kaiken aikaa ja aiheuttaa omat ongelmansa.
Aikanani leipätyössäni kohtasin tuonkin tyyppisiä ihmisiä ja onneksi tuon ensimmäisen esimerkin ohessa ilmaistu opiskelu ja saavutettu ohutkin tieto-taito edes hieman auttoivat asiaa kohdallani. Olin saanut oppia, miten suhtautua tuollaiseen ihmiseen, miten mahdollisesti käsitellä asiaa hänen kanssaan tai omassa päässäni, tapahtumahetkellä ja etenkin sen jälkeen.
Tuollaiset työtehtävät olivat melko lailla kuluttavia ja väsyttäviä, mutta onneksi niitä oli tuiki harvoin. Nyt eläkkeellä käytännön osaaminen ja siinä ohessa näköjään myös eräänlainen tuollaisten asiain sietäminen on huonontunut melkoisesti, kun ei ole tarvinnut tällaisten kanssa toimia. Jos tuollainen ihminen on osunut polkuni varrelle ja hän ei ole ollut läheinen, asian on voinu tyylikkäästi tai tyylittömästi – ihan miten vain – ohittaa.
Nyt kuitenkin viime aikoina on eräässä toisessa omimassani ”tehtävässä” tullut taas vastaan mahdollisesti tällainen ”tapaus”. Oman hataran arvioni mukaan kyseessä on kenties ihminen, joka on elämässään ja etenkin avioliitossaan pettynyt, myöhemminkin ilmeisesi työssään ja jopa harrastuksissaan, mahdollisesti jopa muunkin vapaa-aikansa piirissä kaltoin kohdeltu. Ja mikä huolestuttavinta – ilmeisesti jäänyt ilman tukea ja hoitoa, terapiaa. Nyt iän karttuessa älylliset käyttäytymisesteet poistuvat, älyllinen osaaminen on ainakin osin tallessa ja ongelmat vyöryvät erilaisina outoina käyttäytymisinä kaiken kansan keskelle ja siksi kai myös osittain minäkin niitä kohtaan.
Asian kohtaaminen ei ole minulle mieluisaa ja siksi välttelen kaikkea siihen liittyvää ja yritän sulkea niitä pois omalta polultani. En vain enää jaksa kiinnostua ja ryhtyä ”hoitamaan” minulle kuulumatonta asiaa millään tavalla. Haluan irti asiasta.
Sitä tässä pohdin ja siksi tämän kirjoitan, sillä asia ei ole helppo. Kaikkien meidän pitäisi olla lähimmäisiä toisillemme, mutta missä kulkee raja silloin, kun toinen ei ongelmaansa ymmärrä, ei näe sitä, ei osaa pyytää apua ja toimii niin kuin ennenkin, mutta hullun lailla. Ja hulluudellaan saa jopa minunkin mielenterveyteni uhan alle.
Enpä tässä oikein jaksa muutakaan tehdä, kuin joko toimia tuon alussa mainitsemani esimiehen esimiehen lailla: pidän kipparilakkini päässä ja totean:
”Nythän on niin, että te olette hullu!”
tai kuten kollegani teki: liukenen minäkin maisemista vähin äänin.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ensimmäinen muistikuva jonkinlaisesta tämän tyypin edustajasta lienee opiskeluajoilta, jolloin opiskelemani aineen yhteen osa-alueeseen kuului vierailu B-mielisairaalassa. Kävelimme ryhmänä rakennuksessa ja yhtäkkiä eteeni tuli hyvin puettu ”sivistyneeltä hullulta” vaikuttava ihminen. Mies tervehti minua kohteliaasti ja tuttavallisesti ja kysyi vielä teititellen: ”Kuinka isänne voi?” Kesti hetken, ennen kuin osasin hämmennykseltäni vastata: ”Kiitos hyvin!”
Toinen muistikuva on sitten jo myöhempää ja ei ihan suora oma kokemus, vaan kollegan kokema. Paikkakunnalla oli opettajan sijaisena korkeasti oppinut ihminen, ihan tohtoriksi koulutettu, mutta jolla jokin ”palikka” oli hieman loksahtanut kohdiltaan ja hänen antamansa biologian opetus oli todennäköisesi osalle oppilasta todella mielenkiintoista, mutta osalle kauhistuttavaa. Näin siis etenkin seksuaalisuutta käsittelevissä aiheissa.
Niinpä sijaisopettajan esimiehen oman esimiehensä kanssa piti mennä kertomaan tälle omakotitalon ullakolla yksin elävälle ihmiselle, että hänet on erotettu tehtävästään. Siinä paikalle mennessä he sopivat, että ollaan varovaisia sanoissa ja teoissakin. Sisälle päästyä ja rappuset kiivettyään, esimiehen esimies ei saanut saksalaismallista metsästäjän huopahattua päästään, kun hän kohdatessa tuon ihmisen, silmiä räpytellen totesi, että ”nythän on niin, että te olette hullu”. Eipä siinä tämän ihmisen lähimmällä esimiehellä ollut enää paljon muuta tehtävää, kuin yrittää huudon keskellä poistua asunnosta vaivihkaa.
Vaikea oikeastaan sanoa tuossa tilanteessa, kuka oli mitäkin, kuka hullu, kuka jotain muuta. Mutta melkoisen jatkokertomuksen tuo tilaisuus kuitenkin sitten hallinnossa aiheutti ja käsittelyyn tuli pinoittain A4-paperia eri instansseille niin mahdolliselta hullulta kuin esimiehen esimieheltäkin ja taisi esimieskin saada urakasta osansa.
Näillä kahdella esimerkillä yritin kuvata sitä, kun sivistyneen, osaavan, hyvin tai jopa korkeasi koulutetun ihmisen mielenterveys järkkyy, mitä siitä saattaa seurata. Hän itse ei omaa tilaansa näe eikä koulutuksesta huolimatta ymmärrä, puhumattakaan, että ymmärtäisi toimivansa hullusti. Vastaavasti ympärillä olevat sen hyvinkin näkevät ja mahdollisesti jopa erilaisin tavoin kokevat.
Samalla korkea koulutus antaa eväät naamioida tai häivyttää ongelmaa älykkään keskustelun, osallistumisen ja osaavan toiminnan taakse, kuitenkaan perusongelmaa hävittämättä. Se on ja voi hyvin kaiken aikaa ja aiheuttaa omat ongelmansa.
Aikanani leipätyössäni kohtasin tuonkin tyyppisiä ihmisiä ja onneksi tuon ensimmäisen esimerkin ohessa ilmaistu opiskelu ja saavutettu ohutkin tieto-taito edes hieman auttoivat asiaa kohdallani. Olin saanut oppia, miten suhtautua tuollaiseen ihmiseen, miten mahdollisesti käsitellä asiaa hänen kanssaan tai omassa päässäni, tapahtumahetkellä ja etenkin sen jälkeen.
Tuollaiset työtehtävät olivat melko lailla kuluttavia ja väsyttäviä, mutta onneksi niitä oli tuiki harvoin. Nyt eläkkeellä käytännön osaaminen ja siinä ohessa näköjään myös eräänlainen tuollaisten asiain sietäminen on huonontunut melkoisesti, kun ei ole tarvinnut tällaisten kanssa toimia. Jos tuollainen ihminen on osunut polkuni varrelle ja hän ei ole ollut läheinen, asian on voinu tyylikkäästi tai tyylittömästi – ihan miten vain – ohittaa.
Nyt kuitenkin viime aikoina on eräässä toisessa omimassani ”tehtävässä” tullut taas vastaan mahdollisesti tällainen ”tapaus”. Oman hataran arvioni mukaan kyseessä on kenties ihminen, joka on elämässään ja etenkin avioliitossaan pettynyt, myöhemminkin ilmeisesi työssään ja jopa harrastuksissaan, mahdollisesti jopa muunkin vapaa-aikansa piirissä kaltoin kohdeltu. Ja mikä huolestuttavinta – ilmeisesti jäänyt ilman tukea ja hoitoa, terapiaa. Nyt iän karttuessa älylliset käyttäytymisesteet poistuvat, älyllinen osaaminen on ainakin osin tallessa ja ongelmat vyöryvät erilaisina outoina käyttäytymisinä kaiken kansan keskelle ja siksi kai myös osittain minäkin niitä kohtaan.
Asian kohtaaminen ei ole minulle mieluisaa ja siksi välttelen kaikkea siihen liittyvää ja yritän sulkea niitä pois omalta polultani. En vain enää jaksa kiinnostua ja ryhtyä ”hoitamaan” minulle kuulumatonta asiaa millään tavalla. Haluan irti asiasta.
Sitä tässä pohdin ja siksi tämän kirjoitan, sillä asia ei ole helppo. Kaikkien meidän pitäisi olla lähimmäisiä toisillemme, mutta missä kulkee raja silloin, kun toinen ei ongelmaansa ymmärrä, ei näe sitä, ei osaa pyytää apua ja toimii niin kuin ennenkin, mutta hullun lailla. Ja hulluudellaan saa jopa minunkin mielenterveyteni uhan alle.
Enpä tässä oikein jaksa muutakaan tehdä, kuin joko toimia tuon alussa mainitsemani esimiehen esimiehen lailla: pidän kipparilakkini päässä ja totean:
”Nythän on niin, että te olette hullu!”
tai kuten kollegani teki: liukenen minäkin maisemista vähin äänin.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti