Olen surullisena seurannut tätä viimeisintä ”etnistä sotaa” tai millä nimillä sitä nyt nimittäisinkään, joka tapauksessa veristä sotaa, jossa erilaisten keksittyjen ja melkoisten ”huu-haa-teorioiden” pohjalta on käyty nytkin jonkinlaista ”puhdistussotaa”. Samalla tavoin kuin joskus kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt tosin moderneilla tuhoaseilla, jotka ovat muuttaneet kauniita ukrainalaisia kaupunkeja ja kulttuurikohteita sora- ja tilliläjiksi. Ja samalla uhataan vielä kauheammilla, joilla voitaisiin tuhota vaikka koko planeetta.
Surulliseksi minut on etenkin tehnyt tietoisuus siitä, että oman kirkkoni eräät venäläiset edustajat ovat olleet nyt vuorostaan tuon ”modernin gestapon” miehiä, joka silmittömästi ja raakalaimaisesti ovat pommittaneet siviilejä ja siviilikohteita – jopa sairaaloita, kouluja, päiväkoteja ja rakennuksia, joissa selvästi on ilmoitettu olevan sisällä turvassa lapsia.
Suruani ei suuremmin ole lieventänyt tietoisuus siitä, että suunnilleen kaikki muut ortodoksiset maat ovat tuomineet sodan ja hyökkäykset. Ilahtuneena olen huomaannut, että oman kirkkoni päämies – niin täällä Suomessa – arkkipiispa Leo, kuin Konstantinopolissa – patriarkka Barthlomeos, ovat selkeäsanaisesti tuominneet niin sodan maalliset aloittajat kuin myös sen kirkolliset ”sponsorit” ja myötäilijät.
Asioiden vaikeutta ja herkkyytä kuvastaa se, että suurin osa ortodoksisten kirkkojen päämiehistä on tuominnut sodan, mutta ei ole esimerkiksi nimennyt kirkon piirissä olevaa tai olevia syyllisiä eikä tuominut heitäkin selkeäsanaiesti – aivan kuten oma arkkipiispamme sen teki.
Hieman on myös pohdituttanut roomalaiskatolisen kirkon päämiehen, paavin, suhtautuminen ja lausunnot asian tiimoilta. Eivät ole kaikilta osin minua miellyttäneet eivätkä tyydyttäneet. Olisin kyllä ehkä odottanut jotain voimakkaampaa kannan ottamista ja ulostuloa.
Toinen asia, jota olen katsellut mediasta ja siinä ohessa miettinyt paljon, on tuo ukrainalaisten sotapakolaisuus. Jotenkin se on evakkojen lapsena koskettanut vahvasti ja repinyt auki vanhoja haavoja, kun on televisiosta ja netistä nähnyt, keitä nuo pakolaiset nyt suurimmaksi osaksi ovat: naisia ja lapsia sekä vanhuksia, koska miehet ovat omaa maataan puolustamassa. Tulijat ovat siis juuri niitä, joita olisin aikaisemmiltakin pakolaisaalloiltakin odottanut enemmän kuin riskejä nuoria miehiä.
En muista olisiko menneiden vuosien pakolaisissa ollut montaakaan pakolaista, joka tuli maahamme silmät itkusta punaisina tai nallekarhua käsissään riiputtaen tai sitä rintaansa vastaan painaen. Taisi aiemmin tulijoilla nallen korvata kallis älypuhelin.
Monta muutakin asiaa on toisin näiden uusien pakolaisten osalla. He haluavat heti töihin ja lapset kouluun tai päiväkotiin. He haluavat palata kotiin heti, kun se on mahdollista. He eivät ensimmäisenä ole menossa sosiaaliluukulle, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja kenties tarvekin. Tuntuu häijyltä sanoa, mutta tällainen asenne minusta on oikealla pakolaisella, joita ainakin minä ja kuten olemme huomanneet suurin osa kansastamme haluaa mielellään auttaa. Emme siis ole mitään pakolaisvastaisia. Varmasti samalla asenteella on toki tultu aiemminkin maahamme pakolaisena, mutta valtavirta on ehkä ollut toisinaan jotain muuta.
Surullista on samalla huomata toisen naapurissa sijaitsevan kulttuurikansan tilanne, joka median kertomien uutisten mukaan alkaa yhä enemmän muistuttaa Pohjois-Koreaa. Saa nähdä milloin sielläkin kielletään nauraminen, viitteitä ilmeisesti jo on, ettei kaiken värisiä – etenkään sini-keltaisia – vaatteita oikein hyväksytä ja jossa vankilassa voi vanki näköjään tehdä kavalluksen ja saada lisävuosia istuttavakseen, mutta jossa samalla ihmisoikeuksista puhuminen katsotaan suureksi rikokseksi, josta voi saada vuosia vankilaa. Häpeällistä ja surullista.
Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin, jonka oli kirjoittanut kreikkalainen Petros Vassiliadis, joka on Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitoksen emeritusprofessori, osaamisaloina mm. ekumenia, missiologa ja ympäristötutkimus.
Hän lainasi tekstissää toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen tilanteita ja rinnasti ne tähän päivään. Hän kehotti vain muuttamaan joitakin ajatuksia nykypäivään. Vassiliadis oli löytänyt evankelisen pastori Martin Niemöllerin tuolta toisen maaailmansodan ajalta peräisin olevan tekstin, joka tähän hetkeen sovellettuna – kuten sanotaan – osui ja upposi:
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Surulliseksi minut on etenkin tehnyt tietoisuus siitä, että oman kirkkoni eräät venäläiset edustajat ovat olleet nyt vuorostaan tuon ”modernin gestapon” miehiä, joka silmittömästi ja raakalaimaisesti ovat pommittaneet siviilejä ja siviilikohteita – jopa sairaaloita, kouluja, päiväkoteja ja rakennuksia, joissa selvästi on ilmoitettu olevan sisällä turvassa lapsia.
Suruani ei suuremmin ole lieventänyt tietoisuus siitä, että suunnilleen kaikki muut ortodoksiset maat ovat tuomineet sodan ja hyökkäykset. Ilahtuneena olen huomaannut, että oman kirkkoni päämies – niin täällä Suomessa – arkkipiispa Leo, kuin Konstantinopolissa – patriarkka Barthlomeos, ovat selkeäsanaisesti tuominneet niin sodan maalliset aloittajat kuin myös sen kirkolliset ”sponsorit” ja myötäilijät.
Asioiden vaikeutta ja herkkyytä kuvastaa se, että suurin osa ortodoksisten kirkkojen päämiehistä on tuominnut sodan, mutta ei ole esimerkiksi nimennyt kirkon piirissä olevaa tai olevia syyllisiä eikä tuominut heitäkin selkeäsanaiesti – aivan kuten oma arkkipiispamme sen teki.
Hieman on myös pohdituttanut roomalaiskatolisen kirkon päämiehen, paavin, suhtautuminen ja lausunnot asian tiimoilta. Eivät ole kaikilta osin minua miellyttäneet eivätkä tyydyttäneet. Olisin kyllä ehkä odottanut jotain voimakkaampaa kannan ottamista ja ulostuloa.
Toinen asia, jota olen katsellut mediasta ja siinä ohessa miettinyt paljon, on tuo ukrainalaisten sotapakolaisuus. Jotenkin se on evakkojen lapsena koskettanut vahvasti ja repinyt auki vanhoja haavoja, kun on televisiosta ja netistä nähnyt, keitä nuo pakolaiset nyt suurimmaksi osaksi ovat: naisia ja lapsia sekä vanhuksia, koska miehet ovat omaa maataan puolustamassa. Tulijat ovat siis juuri niitä, joita olisin aikaisemmiltakin pakolaisaalloiltakin odottanut enemmän kuin riskejä nuoria miehiä.
En muista olisiko menneiden vuosien pakolaisissa ollut montaakaan pakolaista, joka tuli maahamme silmät itkusta punaisina tai nallekarhua käsissään riiputtaen tai sitä rintaansa vastaan painaen. Taisi aiemmin tulijoilla nallen korvata kallis älypuhelin.
Monta muutakin asiaa on toisin näiden uusien pakolaisten osalla. He haluavat heti töihin ja lapset kouluun tai päiväkotiin. He haluavat palata kotiin heti, kun se on mahdollista. He eivät ensimmäisenä ole menossa sosiaaliluukulle, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja kenties tarvekin. Tuntuu häijyltä sanoa, mutta tällainen asenne minusta on oikealla pakolaisella, joita ainakin minä ja kuten olemme huomanneet suurin osa kansastamme haluaa mielellään auttaa. Emme siis ole mitään pakolaisvastaisia. Varmasti samalla asenteella on toki tultu aiemminkin maahamme pakolaisena, mutta valtavirta on ehkä ollut toisinaan jotain muuta.
Surullista on samalla huomata toisen naapurissa sijaitsevan kulttuurikansan tilanne, joka median kertomien uutisten mukaan alkaa yhä enemmän muistuttaa Pohjois-Koreaa. Saa nähdä milloin sielläkin kielletään nauraminen, viitteitä ilmeisesti jo on, ettei kaiken värisiä – etenkään sini-keltaisia – vaatteita oikein hyväksytä ja jossa vankilassa voi vanki näköjään tehdä kavalluksen ja saada lisävuosia istuttavakseen, mutta jossa samalla ihmisoikeuksista puhuminen katsotaan suureksi rikokseksi, josta voi saada vuosia vankilaa. Häpeällistä ja surullista.
Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin, jonka oli kirjoittanut kreikkalainen Petros Vassiliadis, joka on Thessalonikin Aristoteles-yliopiston teologian laitoksen emeritusprofessori, osaamisaloina mm. ekumenia, missiologa ja ympäristötutkimus.
Hän lainasi tekstissää toisen maailmansodan aikaisten juutalaisvainojen tilanteita ja rinnasti ne tähän päivään. Hän kehotti vain muuttamaan joitakin ajatuksia nykypäivään. Vassiliadis oli löytänyt evankelisen pastori Martin Niemöllerin tuolta toisen maaailmansodan ajalta peräisin olevan tekstin, joka tähän hetkeen sovellettuna – kuten sanotaan – osui ja upposi:
”Ensin he tulivat hakemaan kommunisteja, enkä puhunut ääneen, koska en ollut kommunisti.
Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, enkä puhunut, koska en ollut juutalainen.
Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysjäseniä, enkä puhunut ääneen, koska en ollut ammattiyhdistysaktivisti.
Sitten he hakivat katolilaisia, enkä puhunut edelleenkään ääneen, koska olin protestantti.
Sitten he tulivat hakemaan minua, eikä enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani."
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti