 |
| Piispan mitra on hänen yksi kirkollisen tehtävänsä "tunnusmerkeistä" (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispan mahdollinen valinta lähestyy jälleen kerran. Todennäköistä – joskaan ei varmaa – on, että valinta-asia on esillä muodossa tai toisessa seuraavassa varsinaisessa kirkolliskokouksessa marraskuun 2021 lopulla. Korona ja erilaiset hallinnolliset kiemurat ovat jo lykänneet parkin kertaa valintaa. Saa nähdä, mitä lokakuun kirkollishallituksen kokous asian käsittelystä päättää.
Niin kirkko kuin moni muukin instituutio, tai maallisella puolella yritys, on joutunut jonkinlaisiin taloudellisiin vaikeuksiin näinä koronavuosina. Ortodoksisella kirkolla vaikeuksien syy ei välttämättä ole korona, vaan kirkon jäsenmäärän voimakas väheneminen ja sitä tietä verotulojen alentuminen.
Korona sen sijaan säästi todennäköisesti kirkon matkakuluissa ja päivärahoissa ja olisi kenties säästänyt enemmänkin, jos päättäjillä olisi ollut rohkeutta joihinkin koronan aikaisiin henkilöstöratkaisuihinkin ja striimauskalustojen ostamisen ja käyttämisen järkevään keskittämiseen. Nyt tehdyillä ratkaisuilla – sriimauksilla ja vastaavilla nettiaktiivisuuden lisäyksillä – saatiin kyllä jotain hyötyäkin, kuten ns. "digiloikka", mutta siitä lienee tullut myös melkoisesti kielteisiä vaikutuksia vaikkapa pappien passivoituessa ja tottuessa olemaan enemmän kotona kuin seurakuntalaisten parissa. Sama efekti vaivannee vielä pitkään seurakuntalaisiakin. Kirkoissa "oikeasti" pidettäviin jumalanpalveluksiin lähteminen saattaa olla vaikeampaa kuin ennen.
Sisäisesti itsenäisellä, pienellä autonomisella ortodoksisella kirkollamme on kolme hiippakuntaa: Oulu, Kuopio (ja Karjala) ja Helsinki ja niissä hiippakuntapiispat, joista muita piispoja kuin Helsingissä ”istuintaan” pitävää arkkipiispaa nimitetään metropoliitoiksi. Kirkon keskuspaikka on kuitenkin viime sotien jälkeisten muutosten aikaan saamana yhä Kuopiossa, jonne se Sortavalasta siirtyi, ei siis Helsingissä. Hiippakunnissa ovat vain piispat ja heidän toimistonsa, joissa ehkä pari, kolme työntekijää kullakin hiippakunnalla. Pääosa muusta keskushallinnon työntekijöistä on yhä Kuopiossa. Kirkkomme kanonisesti korkein piispa, ekumeeninen patriarkka, asuu Turkin Istanbulissa.
Talouden kannalta katsoen vajaan 60 000 jäsenen Suomen ortodoksinen kirkko pitäisi pärjätä ja varmasti pärjäisikin mitä ilmeisimmin jäsenmääränsä osalta kyllä yhdelläkin hiippakunnalla, samoin kuin jotkut suunnilleen saman suuruiset luterilaiset hiippakunnat maassamme tekevät. Mutta historian ja ortodoksisten kanonisten perinteiden rasite vaatii vähintään kolmea hiippakuntaa. Vaatimus perustuu lähinnä kai melkoiselta osin siihen, että näin voidaan vihkiä omassa maassa, omin voimin, uusia piispoja kirkon palvelukseen.
Osin peruste kolmelle hiippakunnalle on myös tietynlaisen itsenäisyysvaatimuksen vuoksi. Eroja mahdollisen laajan hiippakunnan tai nykyisen autonomisen arkkipiispakunnan välillä toki varmaan olisi, mutta nykyisenä aikana taloudellisesti tai edes toiminnallisesti "oikeasti" järkevää perustetta kolmelle hiippakunnalle ei oikein ole tai niitä on vaikea sanoiksi pukea joutumatta ”tulilinjalle”. Vihkimysten toimittamisen lisäksi kun melkeinpä kaiken muun piispallisen toiminnan voisi hoitaa kuka vain, vaikka maallikko. Osa saattaisi hoitua halvemmalla jopa netissä.
Koko kirkkomme historian aikana hiippakuntien työnjakoa (kuka hoitaa/johtaa koko kirkon tasolla diakoniaa, ulkosuhteita, ekumeniaa, kirkkolaulua, koulutusta, jne.) suhteessa kirkon tai hiippakunnan muihin tehtäviin ei ole osattu tehdä. Jopa koronan käsitteleminen omassa "koronanyrkissä" piti jakaa mahdollisesti jonkinlaisen eripuran vuoksi koko kirkon tasolta hiippakuntakohtaiseksi. Eikä tuollainen yhdenmukainen mutta samalla eriytetty kirkollinen hallinto taida olla vielä näköpiirissäkään, sillä hiippakunnan piispa on melkolailla itsenäinen ”yritysjohtaja firmassaan”. Sitä ja ”firman johtamista” ei pääse ”sotkemaan” edes autonomisen kirkkomme päämies, arkkipiispa, noissa muissa hiippakunnissa.
Ainut, joka siihen ilmeisesti jollain tavalla pystyy on tällä hetkellä yksi kreikankielinen turkkilainen Istanbulissa Pyhän synodinsa kanssa. Siksi hänelle käännetään par’aikaa Suomen ortodoksisen kirkon lainsäädäntöä kreikaksi, jotta hänellä olisi entistä parempi käsitys siitä maallisesta viitekehyksestä, jossa kirkkomme läntisessä demokratiassa toimii. Ja siitä, miten tässä sekularisoituneessa, maallistuneessa, länsimaassa voidaan soveltaa vähemmistökirkkona enemmistökirkon puristuksessa toimivan organisaation vanhoja perinteisiä kanoneja suhteessa maallisiin lakeihimme ja muihin maallisiin säädöksiin ekonomisesti – kuten tuo kirkollinen termi ilmaistaan eikä sillä (termistä huolimatta) silloin ole välttämättä mitään tekemistä rahan kanssa.
Jos uuden Suomeen valittavan piispamme valintaakin ajatellaan ”samanlaisten silmälasien läpi”, ei kohta tälle mahdollisesti tapahtuvalle apulaispiispan valinnallekaan ole montaa taloudellisesti ”järkevää” tai oikein muutakaan muunuskoisille pätevää syytä. Tiukasti pohtien ehkä yksi tai kaksi. Toinen on vanhentuvien piispojen auttaminen kirkon töissä ja askareissa sekä toinen se, että he voivat vihkiä tarvittaessa uusia pappeja. Noistakin kahdesta tehtävästä toisen ja sen ohessa kaikki muutkin apulaispiispalle sälytettävät tehtävät voisi hoitaa melkein kuka tahansa, joku pappi tai jopa maallikkokin ja toisen muut piispat.
Mutta onneksi kaikki ei ole noin helppoa logiikkaa. Perinteisesti ortodoksisessa kirkossa piispaa ei Suomessakaan ole haettu virallisella ilmoituksella työvoimatoimistoon:
”Haetaan kanonit ja Raamatun tuntevaa edes jonkinmoisen teologisen koulutuksen saanutta naimatonta miestä tai miesleskeä piispaksi X:n hiippakuntaan. Eduksi valinnalle katsotaan kuuluminen ortodoksiseen kirkkoon ja ...”
Piispaksi on kirkkomme historiassa noussut maallikkoja – siis ei ole tarvinnut olla edes pappi – aina historian saatossa muistaakseni patriarkaksi saakka (Fotios Suuri). Suomessakin yksi apulaispiispa on melko äskettäin valittu maallikosta, joka sitten ”pikakurssituksella” vihittiin munkkeuteen ja saatiin kanoninen perusta piispavihkimykselle. Eikä muuten ollut ollenkaan huono valinta tuo viimekertainen.
Samoin piispan kirkollisella historialla – onko hän ollut koko elämänsä ortodoksi vai ei – ei ole ollut oikeastaan mitään merkitystä. Ortodoksiseksi piispaksi on Suomessa valittu luterilaisen teologian koulutuksen saanutkin. Hänen piti tietysti ensin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ennen valintaansa.
Joten jo jonkun pienenä poikana esitetty haave: ”Kerran minusta tulee vielä ortodoksinen piispa tai sitten lakaisukoneen kuljettaja”, on Suomessa täysin mahdollista. Ongelmaksi saattaa vain muodostua se, että tuo kirkollinen tehtävä on tarkoitettu vain miespuolisille ja sekin, että loppujen lopuksi kaikki meriitit täyttävien henkilöiden määrä on rajallinen, koska pitää olla joko naimaton tai leski. Tuo naimattomuuskin saattaa toki olla joissain tapauksissa riski, sillä helposti yksinelävältä ”uuninpankkopojalta” voi puuttua joitain yhteiskunnassa ja kirkossakin tarvittavia sosiaalisia taitoja tai hänen siviilielämänsä suunta ei oikein ole ortodoksisen opin mukaista. Mutta joustoa on kyllä kirkossamme löytynyt noissakin asioissa.
Piispana meillä on tainnut toimia jossain vaiheessa sellainenkin henkilö, jolla ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista ortodoksista teologista korkeampaa koulutusta. Paino sanalla ortodoksista. Koulutuksen on saattanut korvata joku muu ominaisuus, vaikkapa luostarissa oleminen ja hyvä supliikki. Pappeus (tässä tapauksessa piispuus) kun ei ortodoksisena sakramenttina ole mikään akateeminen arvo eikä palkinto hyvin suoritetusta työstä, vaan kirkollinen paimentehtävä, johon ensinnäkin kutsutaan (ei pyritä) ja josta voi siis selvitä vähemmälläkin akateemisen tiedon määrällä. Voisikohan sitä määritellä vanhoilla maallisilla termeillä niin, että sopivuus on pätevyyttä merkittävämpää, vaikka molemmat ovat valinnassa toki oleellisia.
Piispamme olivat kirkkomme alkuvuosina ”tuontituotteita” Venäjältä ja sitten myös Virosta. Moni heistä oli tiukasti valtiokirkko-järjestelmään ja valtion hallintoon sitotuneita, nykyisin saattanee porukasta löytyä vaikka aivan vastakohtia suhteessa valtioon, vaikkapa jonkinlaisesta ”armeijapakolaisestakin” on kuultu puhuttavan. Monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita on piispojen joukkoon mahtunut ja edelleen mahtuu. Osan heistä tunnemme tarkkaan elämänhistoriansa ja toimintansa osalta, osa piilottelee sitä itse viimeiseen saakka. Veikkaan, että tulevilla kirkkomme lähihistorian kirjoittajilla ja -tutkijoilla tulee olemaan joitain ongelmia vaikkapa vain siviilinimien kirjaamisen osalta.
Nykyisin kenties tärkein syy valita uusi apulaispiispa on kuitenkin se, että aikanaan jos (kirkkomme kohdalla tuo sana on perustellumpi kuin kun) joku piispoista kuolee tai jää eläkkeelle, uuden piispan (metropoliitan tai arkkipiispan) valitseminen jo tehtävään kouliintuneesta karriaariuralle tosissaan ja vilpittömin mielin antautuneista ja kirkollisen johtamis- sekä elintapansa näyttäneestä apulaispiispasta on melko juohevaa.
Meillä ei myöskään ole monessa muussa vanhassa ortodoksisessa kirkossa olevaa "ranking-järjestelmää", listaa, johon kuuluu joukko esimerkiksi arkkimandriittoja, jotka touhuavat joko kirkon tai kirkollisten organisaatioiden hallinnon tai luostarien hallinnon parissa, ja joista sitten on helppo rankata paras, kun valinta on edessä. Valinnan tosin noissa maissa tekee pienempi porukka kuin Suomessa. Suomessa ortodoksiseen perinteeseen muualla maailmassa kuulumattomilla kirkolliskokouksen lukuisilla ja usein hiljaisilla päättäjillä - "kellokkaita" lukuunottamatta - on silloin vain sille lankeava kumileimasimen osa.
Somen kaikkitietävät ja avoimmuutta peräänkuuluttavat ihmiset saavat myös kaiken haluamansa, kunhan vain itse elävät aidosti kirkon arjessa ja elämässä mukana seurakunnissa ja niiden toiminnassa, netissä ja somessa istumisen sijaan, ja näin ovat turhien huhujen tai mistään tietämättömien netti- tai blogikeskustelujen sijaan oppineet ihan ortodoksin oikeasti tuntemaan piispakanditaatit.
Ja lopuksi – siinä voittavat kaikki: niin pappeuteen tai piispuuteen valittava itse kuin seurakuntalaisetkin, kirkon jäsenet, siis koko tämän "härdelin" maksajat.
Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Niin kirkko kuin moni muukin instituutio, tai maallisella puolella yritys, on joutunut jonkinlaisiin taloudellisiin vaikeuksiin näinä koronavuosina. Ortodoksisella kirkolla vaikeuksien syy ei välttämättä ole korona, vaan kirkon jäsenmäärän voimakas väheneminen ja sitä tietä verotulojen alentuminen.
Korona sen sijaan säästi todennäköisesti kirkon matkakuluissa ja päivärahoissa ja olisi kenties säästänyt enemmänkin, jos päättäjillä olisi ollut rohkeutta joihinkin koronan aikaisiin henkilöstöratkaisuihinkin ja striimauskalustojen ostamisen ja käyttämisen järkevään keskittämiseen. Nyt tehdyillä ratkaisuilla – sriimauksilla ja vastaavilla nettiaktiivisuuden lisäyksillä – saatiin kyllä jotain hyötyäkin, kuten ns. "digiloikka", mutta siitä lienee tullut myös melkoisesti kielteisiä vaikutuksia vaikkapa pappien passivoituessa ja tottuessa olemaan enemmän kotona kuin seurakuntalaisten parissa. Sama efekti vaivannee vielä pitkään seurakuntalaisiakin. Kirkoissa "oikeasti" pidettäviin jumalanpalveluksiin lähteminen saattaa olla vaikeampaa kuin ennen.
Sisäisesti itsenäisellä, pienellä autonomisella ortodoksisella kirkollamme on kolme hiippakuntaa: Oulu, Kuopio (ja Karjala) ja Helsinki ja niissä hiippakuntapiispat, joista muita piispoja kuin Helsingissä ”istuintaan” pitävää arkkipiispaa nimitetään metropoliitoiksi. Kirkon keskuspaikka on kuitenkin viime sotien jälkeisten muutosten aikaan saamana yhä Kuopiossa, jonne se Sortavalasta siirtyi, ei siis Helsingissä. Hiippakunnissa ovat vain piispat ja heidän toimistonsa, joissa ehkä pari, kolme työntekijää kullakin hiippakunnalla. Pääosa muusta keskushallinnon työntekijöistä on yhä Kuopiossa. Kirkkomme kanonisesti korkein piispa, ekumeeninen patriarkka, asuu Turkin Istanbulissa.
Talouden kannalta katsoen vajaan 60 000 jäsenen Suomen ortodoksinen kirkko pitäisi pärjätä ja varmasti pärjäisikin mitä ilmeisimmin jäsenmääränsä osalta kyllä yhdelläkin hiippakunnalla, samoin kuin jotkut suunnilleen saman suuruiset luterilaiset hiippakunnat maassamme tekevät. Mutta historian ja ortodoksisten kanonisten perinteiden rasite vaatii vähintään kolmea hiippakuntaa. Vaatimus perustuu lähinnä kai melkoiselta osin siihen, että näin voidaan vihkiä omassa maassa, omin voimin, uusia piispoja kirkon palvelukseen.
Osin peruste kolmelle hiippakunnalle on myös tietynlaisen itsenäisyysvaatimuksen vuoksi. Eroja mahdollisen laajan hiippakunnan tai nykyisen autonomisen arkkipiispakunnan välillä toki varmaan olisi, mutta nykyisenä aikana taloudellisesti tai edes toiminnallisesti "oikeasti" järkevää perustetta kolmelle hiippakunnalle ei oikein ole tai niitä on vaikea sanoiksi pukea joutumatta ”tulilinjalle”. Vihkimysten toimittamisen lisäksi kun melkeinpä kaiken muun piispallisen toiminnan voisi hoitaa kuka vain, vaikka maallikko. Osa saattaisi hoitua halvemmalla jopa netissä.
Koko kirkkomme historian aikana hiippakuntien työnjakoa (kuka hoitaa/johtaa koko kirkon tasolla diakoniaa, ulkosuhteita, ekumeniaa, kirkkolaulua, koulutusta, jne.) suhteessa kirkon tai hiippakunnan muihin tehtäviin ei ole osattu tehdä. Jopa koronan käsitteleminen omassa "koronanyrkissä" piti jakaa mahdollisesti jonkinlaisen eripuran vuoksi koko kirkon tasolta hiippakuntakohtaiseksi. Eikä tuollainen yhdenmukainen mutta samalla eriytetty kirkollinen hallinto taida olla vielä näköpiirissäkään, sillä hiippakunnan piispa on melkolailla itsenäinen ”yritysjohtaja firmassaan”. Sitä ja ”firman johtamista” ei pääse ”sotkemaan” edes autonomisen kirkkomme päämies, arkkipiispa, noissa muissa hiippakunnissa.
Ainut, joka siihen ilmeisesti jollain tavalla pystyy on tällä hetkellä yksi kreikankielinen turkkilainen Istanbulissa Pyhän synodinsa kanssa. Siksi hänelle käännetään par’aikaa Suomen ortodoksisen kirkon lainsäädäntöä kreikaksi, jotta hänellä olisi entistä parempi käsitys siitä maallisesta viitekehyksestä, jossa kirkkomme läntisessä demokratiassa toimii. Ja siitä, miten tässä sekularisoituneessa, maallistuneessa, länsimaassa voidaan soveltaa vähemmistökirkkona enemmistökirkon puristuksessa toimivan organisaation vanhoja perinteisiä kanoneja suhteessa maallisiin lakeihimme ja muihin maallisiin säädöksiin ekonomisesti – kuten tuo kirkollinen termi ilmaistaan eikä sillä (termistä huolimatta) silloin ole välttämättä mitään tekemistä rahan kanssa.
Jos uuden Suomeen valittavan piispamme valintaakin ajatellaan ”samanlaisten silmälasien läpi”, ei kohta tälle mahdollisesti tapahtuvalle apulaispiispan valinnallekaan ole montaa taloudellisesti ”järkevää” tai oikein muutakaan muunuskoisille pätevää syytä. Tiukasti pohtien ehkä yksi tai kaksi. Toinen on vanhentuvien piispojen auttaminen kirkon töissä ja askareissa sekä toinen se, että he voivat vihkiä tarvittaessa uusia pappeja. Noistakin kahdesta tehtävästä toisen ja sen ohessa kaikki muutkin apulaispiispalle sälytettävät tehtävät voisi hoitaa melkein kuka tahansa, joku pappi tai jopa maallikkokin ja toisen muut piispat.
Mutta onneksi kaikki ei ole noin helppoa logiikkaa. Perinteisesti ortodoksisessa kirkossa piispaa ei Suomessakaan ole haettu virallisella ilmoituksella työvoimatoimistoon:
”Haetaan kanonit ja Raamatun tuntevaa edes jonkinmoisen teologisen koulutuksen saanutta naimatonta miestä tai miesleskeä piispaksi X:n hiippakuntaan. Eduksi valinnalle katsotaan kuuluminen ortodoksiseen kirkkoon ja ...”
Piispaksi on kirkkomme historiassa noussut maallikkoja – siis ei ole tarvinnut olla edes pappi – aina historian saatossa muistaakseni patriarkaksi saakka (Fotios Suuri). Suomessakin yksi apulaispiispa on melko äskettäin valittu maallikosta, joka sitten ”pikakurssituksella” vihittiin munkkeuteen ja saatiin kanoninen perusta piispavihkimykselle. Eikä muuten ollut ollenkaan huono valinta tuo viimekertainen.
Samoin piispan kirkollisella historialla – onko hän ollut koko elämänsä ortodoksi vai ei – ei ole ollut oikeastaan mitään merkitystä. Ortodoksiseksi piispaksi on Suomessa valittu luterilaisen teologian koulutuksen saanutkin. Hänen piti tietysti ensin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ennen valintaansa.
Joten jo jonkun pienenä poikana esitetty haave: ”Kerran minusta tulee vielä ortodoksinen piispa tai sitten lakaisukoneen kuljettaja”, on Suomessa täysin mahdollista. Ongelmaksi saattaa vain muodostua se, että tuo kirkollinen tehtävä on tarkoitettu vain miespuolisille ja sekin, että loppujen lopuksi kaikki meriitit täyttävien henkilöiden määrä on rajallinen, koska pitää olla joko naimaton tai leski. Tuo naimattomuuskin saattaa toki olla joissain tapauksissa riski, sillä helposti yksinelävältä ”uuninpankkopojalta” voi puuttua joitain yhteiskunnassa ja kirkossakin tarvittavia sosiaalisia taitoja tai hänen siviilielämänsä suunta ei oikein ole ortodoksisen opin mukaista. Mutta joustoa on kyllä kirkossamme löytynyt noissakin asioissa.
Piispana meillä on tainnut toimia jossain vaiheessa sellainenkin henkilö, jolla ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista ortodoksista teologista korkeampaa koulutusta. Paino sanalla ortodoksista. Koulutuksen on saattanut korvata joku muu ominaisuus, vaikkapa luostarissa oleminen ja hyvä supliikki. Pappeus (tässä tapauksessa piispuus) kun ei ortodoksisena sakramenttina ole mikään akateeminen arvo eikä palkinto hyvin suoritetusta työstä, vaan kirkollinen paimentehtävä, johon ensinnäkin kutsutaan (ei pyritä) ja josta voi siis selvitä vähemmälläkin akateemisen tiedon määrällä. Voisikohan sitä määritellä vanhoilla maallisilla termeillä niin, että sopivuus on pätevyyttä merkittävämpää, vaikka molemmat ovat valinnassa toki oleellisia.
Piispamme olivat kirkkomme alkuvuosina ”tuontituotteita” Venäjältä ja sitten myös Virosta. Moni heistä oli tiukasti valtiokirkko-järjestelmään ja valtion hallintoon sitotuneita, nykyisin saattanee porukasta löytyä vaikka aivan vastakohtia suhteessa valtioon, vaikkapa jonkinlaisesta ”armeijapakolaisestakin” on kuultu puhuttavan. Monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita on piispojen joukkoon mahtunut ja edelleen mahtuu. Osan heistä tunnemme tarkkaan elämänhistoriansa ja toimintansa osalta, osa piilottelee sitä itse viimeiseen saakka. Veikkaan, että tulevilla kirkkomme lähihistorian kirjoittajilla ja -tutkijoilla tulee olemaan joitain ongelmia vaikkapa vain siviilinimien kirjaamisen osalta.
Nykyisin kenties tärkein syy valita uusi apulaispiispa on kuitenkin se, että aikanaan jos (kirkkomme kohdalla tuo sana on perustellumpi kuin kun) joku piispoista kuolee tai jää eläkkeelle, uuden piispan (metropoliitan tai arkkipiispan) valitseminen jo tehtävään kouliintuneesta karriaariuralle tosissaan ja vilpittömin mielin antautuneista ja kirkollisen johtamis- sekä elintapansa näyttäneestä apulaispiispasta on melko juohevaa.
Meillä ei myöskään ole monessa muussa vanhassa ortodoksisessa kirkossa olevaa "ranking-järjestelmää", listaa, johon kuuluu joukko esimerkiksi arkkimandriittoja, jotka touhuavat joko kirkon tai kirkollisten organisaatioiden hallinnon tai luostarien hallinnon parissa, ja joista sitten on helppo rankata paras, kun valinta on edessä. Valinnan tosin noissa maissa tekee pienempi porukka kuin Suomessa. Suomessa ortodoksiseen perinteeseen muualla maailmassa kuulumattomilla kirkolliskokouksen lukuisilla ja usein hiljaisilla päättäjillä - "kellokkaita" lukuunottamatta - on silloin vain sille lankeava kumileimasimen osa.
Somen kaikkitietävät ja avoimmuutta peräänkuuluttavat ihmiset saavat myös kaiken haluamansa, kunhan vain itse elävät aidosti kirkon arjessa ja elämässä mukana seurakunnissa ja niiden toiminnassa, netissä ja somessa istumisen sijaan, ja näin ovat turhien huhujen tai mistään tietämättömien netti- tai blogikeskustelujen sijaan oppineet ihan ortodoksin oikeasti tuntemaan piispakanditaatit.
Ja lopuksi – siinä voittavat kaikki: niin pappeuteen tai piispuuteen valittava itse kuin seurakuntalaisetkin, kirkon jäsenet, siis koko tämän "härdelin" maksajat.
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti