Itse olen syntynyt heti kohta sotien jälkeen ja elin omien vanhempieni ja koko pohjoiskarjalaisen kyläyhteisön kokeman kollektiivisen vääryyden tunteen joutuessamme mm. luovuttamaan oman isäni asuinpaikan toiselle valtiolle, joka minun ja monen muun mielestä oli hyökännyt maahamme vääryydellä ja kavaluudella – väärin perustein, petoksella, ilman oikeaa, hyväksyttävää syytä.
Sodassa tai sen seurauksissa menettivät henkensä useat sukulaiseni, mm. toinen ukkini ja muita äitini lähisukua, heidän joukossaan äitini ensimmäinen aviomies, jonka jälkeen äidille, sotaleskelle, jäi kaksi pientä alle 3-vuotiasta lasta, sisarpuoleni. Onneksi hän löysi isäni ja niin minunkin ja veljieni elämä mahdollistui, mutta ympäristössä, jossa oli paljon surua, jopa vihaa ja katkeruutta tapahtuneista vääryyksistä, jotka olisi sen aikaisen politiikan mukaan muka pitänyt hymyillen ja vaieten hyväksyä.
Tuossa ympäristössä yritin kasvaa tasapainoiseksi ortodoksiksi, vaikka jotkut haukkuivat minua ryssäksikin. En silloin edes tajunnut alkuun, mikä se oli ja myöhemmin, kun tajusin, en ymmärtänyt: miksi haukuttiin. Nyt saatan jo hieman ymmärtää, että taustalla oli tuo koettu vääryys ja epäoikeudenmukaisuus ja se tarvitsi vain kanavan purkautua, kanavan, joka ei voinut aina puolustautua tai sanoa vastaan ja jonka haukkuminen ei vienyt vankilaan. Mutta minusta se kasvatti ortodoksin.
Kaiken tuon kokeneena joskus ihmettelen, kuinka suvaitsevainen minusta kuitenkin on tullut naapurimaamme ihmisiä kohtaan; ihmisiä, joista olen löytänyt paljon hyviä ihmisiä, toisista välittäviä ihmisiä ja jopa voisi sanoa samanmielisiä ihmisiä ja mikä tärkeintä: syyttömiä ihmisiä tapahtuneisiin. Viime aikoina on kuitenkin tuo usko hieman horjunut ja syy ei välttämättä ole näissä ihmisissä itsessään, vaan aivan muussa – koko valtion, sen johtajien ja eliitin toiminnassa.
Viimeisiä pisaroita tuossa ”projektissa” on ollut mm. oman naapurikirkkomme toimet Aleksandriassa ja kyseisen maan maallisen hallinnon toimet Kazakstanissa, jonne heitä lähetettiin ”rauhanturvaajina” ampumaan meidän kaltaisiamme syyttömiä ihmisiä, jotka protestoivat korrputiota ja omia kehnoja elinolojaan vastaan. Jos rauhanturvaaminen on tuota tai kirkonkin lähetystyö toisten alueiden brutaalia rahan avulla valloitamista, kaikki ei mielestäni ole kohdallaan. Joku – tässä tapauksessa vielä oma kirkkoni, vaikkakin toisessa maassa – toimii täysin vastoin arvojani ja oikeustajuani, samalla kun se toimii vastoin kirkon omia ikiaikaisia sääntöjä ja lakeja ja jopa mielestäni kirkon omia arvoja vastaan.
Itse en yksittäisenä tavallisena ihmisenä voi toimia paljoakaan tällaista toimintaa vastaan. Korkeintaan murista. Tällaisen blogijutun kirjoittaminen on kuin pisara meressä, mutta teen sen silti. En hyväksy tuollaista maallista enkä kirkkopolitiikkaa. Ja sanon sen ääneen ja julkisesi. Tuolainen toiminta on mielestäni väärin – todella väärin ja vastoin kaikkea inhimillisyyttä ja ihmisoikeuksia ja niitä arvoja, joita pidän tärkeinä.
Huolestuttavaksi tämän tekee lisäksi se ajaus, että milloin tahansa oma maammekin tai oma suomalainen ortodoksinen kirkkokin saataa olla seuraava invaasion, valloituksen kohde. Nyt vain odotellaan tilanteen kärjistymistä – ei tehdä itse kuitenkaan mitään kirkkona sen estämiseksi – ja astumalla sitten oikean ajan koittaessa kaootiselle estraadille, kun asiat eskaloituvat ja konkretisoituvat. Viime aikaiset keskustelut vaikkapa liitttymisestä Natoon, tuovat väkisin mieleen kysymyksen: miksi. Mitä vaikkapa Suomi on tehnyt rauhanturvaajana esiintyvälle naapurillemme, että sen edes tavitsee ajatella asiaa tuollaiselta viholliskuvan kannalta ja saa sitten meidätkin ajattelemaan samalta kannalta.
Samoin se saa ajattelemaan, milloin on Suomen kirkon vuoro joutua ulkoisen invaasion kohteeksi. Milloin maassamme kirkon piirissä ilmenneet hallinnolliset ja riitaisten ihmisten aiheuttamat – eivät siis kirkon opilliset vaan inhimilliset – epäkohdat konkretisoituvat siihen pisteeseen, että ryhmä ihmisiä alkaa huutaa joidenkin kiihottamina kuin aikoinaan Barabbasta: EROTAAN Konstantinopolista ja … Merkkejä on jo ollut tällaisestakin.
Ja milloin vieras kirkko maallista hallintoa myötäillen ja sen mallin mukaan laittaa ”krimihatun” päähän ja ottaa kirkkomme tai ainakin kirkollisen alueemme hallintaansa tavalla tai toisella tai ainakin hajottaa sen Aleksandrian tapaan kahteen tai jopa useampaan osaan. Jossain määrin ilmeisesti vainoharhaisena voin vaikka nähdä jo nyt valitettavasti joitain merkkejä tuostakin.
Useat kirkkomme johtavat työntekijät ja etenkin kirkon viestintä ovat oikeastaan lopettaneet puhumisen Konstantinopolista ja kertomasta edes, miten koronaan sairastunut patriarkkamme voi. Jotkut ovat alkaneet jo viettää jouluakin naapurimme aikataulun mukaan ja toivottavat joulutervehdykset kyrillisin kirjaimin. Pahimmillaan tällaisessa vainoharhaisessa, tarkoitushakuisen, propagandistisen maallisen ja kirkollisen median muokkaamassa tilassa mörköjä voi siis nähdä vaikka missä, jopa sellaisessakin, missä en ainakaan minä sitä aiemmin ole millään uskonut olevan. Kauhistuttaa, että minäkin ajattelen noin, mutta lohdullista silti: minä en oikeasti vielä usko noin.
Kysellään, valitiinko apulaispiispaksi Moskova-myönteinen vai Konstantinopoli-myönteinen, missä määrin moinen asia oli taustalla vaikuttamassa, kuka tuli ehdolle. Jäikö K-myönteinen pois siksi vai jostain muusta henkilökohtaisemmasta syystä. Niin tai näin – mielestäni paras ja sopivin joka tapauksessa valittiin ja olen tuosta valinnasta iloinen – ja siksi, onneksi, ajatukseeni voin vielä suhtautua vain harhaisena päähänpistona. Mutta silti se pelottaa.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti