1100-luvun roomalaiskatolisessa kirkossa syntyi aivan hirmuinen, ihmisyyden vastainen kirkon sisäinen laitos, inkvisitio, josta sitten seuraavina vuosisatoina muodostui melkoinen taakka koko kristitylle ja etenkin roomalaiskatoliselle kirkolle. Inkvisition tarkoituksena oli hävittää harhaoppisuus – ja siinä ohessa harhaoppiset – kirkon piiristä. Hävittää ja tuhota väärin uskovat, toisin uskovat, väärin toimivat tai pahimmillaan jopa tällaisiksi epäillyt.
Keskiajalla inkvisitio pääsi jollakin tavoin niskan päälle ja se sai tehdä kirkon piirissä melkein mitä tahansa, jopa kiduttaa ja tappaa tunnustuksen saamiseksi. Jossain vaiheessa 1500-luvulla perustettiin erillinen organisaatio valvomaan inkvisitiota. Jos silloin olisi ollut käytössä nykyinen ilmaisutapa. Laitosta olisi kutsuttu nimelle SCSO, koska sen varsinainen latinalainen nimi oli hieman hankala: Sacrae Congregationis Sancti Officii. Mutta kaikki siis tapahtui – kirkon piirissä kun toimittiin – edelleen pyhyyden nimeen vedoten.
Inkvisitio organisaationa hävisi sittemmin kirkon piiristä, mutta inkvisition keinot jatkoivat elämäänsä erilaisissa muissa historian käänteissä sekä kristillisissä kirkoissa ja muissakin uskontokunnissa että maailmassakin aina nykyisyyteen asti ja jopa yhä nykyisyydessäkin. Hyvässä muistissa lienevät vaikkapa amerikkalaisten varsin brutaalit tavat kuulustella ja hankkia tunnustuksia vangeilta Irakissa ja muissakin konfliktikohteissa tai vaikkapa ISISin tekemät kidutukset kristittyjen käännyttämisessä muslimeiksi.
Kirkossa moiset tavat hiipuivat tai ainakin muuttivat kovastikin muotoaan, menivät "kaapujen taakse" piiloon. Fyysisistä kuulusteluista ja uhkailuista siirryttiin kai enemmän psyykkisiin menetelmiin.
Tämä nykyinen tietokoneistettu maailma on mitä ilmeisimmin jälleen ottanut ohjelmaansa keinoja tuosta kertaalleen jo kadonneesta menetelmästä. Me elämme uutta digitaalista aikaa, kaikilla – tai ainakin melkein – on tietokoneet ja Internet käytössä ja lukuisat meistä hääräävät siellä myös ns. sosiaalisessa mediassa, kuten esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä, jne.
Samaan aikaan kun valtava modernin maailman vyöryminen ja erilaiset digiloikat ovat todellisuutta elämässämme, ihmiset eivät kaikilta osin ole kuitenkaan kehittyneet ilmeisen samalla vauhdilla koneiden kanssa. Kehittymisellä tarkoitan ehkä enemmän oppimista, sivistymistä – ihminen ei ole oppinut käyttämään moderneja kehitettyjä välineitä oikeilla, inhimillisillä tavoilla ja hyvän, aikanaan opitun käyttäytymisnormiston mukaisesti.
Modernit tietokoneet, erilaiset koukuttavat ohjelmat ja sosiaalinen media – some – ovat tehneet todeksi usein muutoinkin elämästään ahdistuneissa ihmisissä sen vanhan sanonnan: ihminen on ihmiselle susi. Sosiaalisesta mediasta on varsin nopeassa ajassa tullut ihmisille moderni inkvisitio – "kaikenkansantuomioistuin", jossa vaikka minkälaisin eväin on mahdollista tuhota, ajaa ihmisiä itsemurhiin ja tehdä totaalisesti pahaa ympärillä oleville ihmisille – tutuille ja tuntemattomille.
Kaikki lapsuudessa kotona tai koulussa opitut käyttäytymistavat, kohteliaisuus ja toisten ihmisten huomioiminen, lähimmäisenrakkaus ja jopa kristilliset arvot on unohdettu ja heitetty roskiin ja tilalle ovat tulleet kaiken maailman paineiden purkaminen, narsismi, oman pahanolon levittämisen yritykset ja yritykset näin samalla lievittää sitä, ja siinä ohessa toisten tuomitseminen ja suunnaton itsekkyys höystettynä melkoisella katkeruudella, pahansuopaisuudella ja tunteettomuudella.
Asiassa kuin asiassa netistä löytyy aina niitä todellisuudessa ko. alaan kouluttamattomia, mutta silti omasta mielestään parhaan tiedon omaavia snobbailijoita, "besserwisswereitä" jotka erilaisiin auktoriteetteihin ja kokonaisuudesta irrotettuihin irrallisiin asiayhteyksiin ja sitaatteihein vedoten vakuuttavat osaamistaan ja paremmuuttaan tuomitessaan toisia, joiden he usein kokevat kohdelleen tätä ns. ”asiantuntijaa” kaltoin.
Ihminen, joka ei useinkaan edes tiedä koko asiakokonaisuuden perustietoja – opin sisältöä, ”villakoiran ydintä”, asiayhteyksiä ja taustoja – astuu somessa esiin syyttäjänä ja suurena tietäjänä tai tällaisen "opetuslapsena", some-kaverina. Mutta kuinka usein tällaisen tietäjän takana on todellisuudessa vain mielen tai muuta sairautta, turhautumista, oman elämän väärin elämistä, väärinkäytöksiä ja muita vastaavia asioita. Tosin sillä ei enää ole mitään merkitystä asian käsittelyssä, koska "kuulijakunta" ei tiedä siitä mitään.
Somesta on tullut – näin monet sen kuvittelevat – paikka kenen tahansa laukoa mitä tahansa kenestä tai mistä tahansa. Ilman suurempaa vastuuta tai vaaraa joutua teoistaan tai sanoistaan minkäänlaiseen vastuuseen. Hyvän esimerkin tästä vastuuttomuudesta löytää median puolelta asiakokonaisuudesta, joka sai nimekseen ”me too” – lähinnä naisten seksuaalista syrjintää käsittelevä kansanliike, joka sitten lopulta brutaalisuudessaan ajoi jo muutamia ihmisiä itsemurhiin tai muihin kammottaviin tekoihin ilman oikeudenkäyntiä, pelkkien huhujen ja toisinaan jopa vääristyneiden, kaunaisten ja maineen pilanneiden lausuntojen perusteella.
Kammottavaksi asian tekee myös se, että tuo ”me too”-liike oli kyllä ihan oikealla ja tärkeällä asialla, mutta sen ”valtasivat” omia asioitaan väärillä tavoilla ajavat ihmiset ja johtivat näin koko liikkeen hakoteille. Sama efekti on ollut havaittavissa aika monessa muussakin kansanliikkeessä tai vastaavassa kansan parissa syntyneessä virallisessa tai epävirallisessa organisaatiossa ja liikkeissä.
Sama ilmiö on nyt leviämässä kirkonkin piiriin. Asioista oikeasti tietämättömät, usein mukamas maailman murjomat, elämässään, avioliitossaan, työssään tai jotenkin muuten ehkä epäonnistuneet, asemoivat itseään erilaisten samankaltaisia asioita kokeneiden, mutta sanavalmiimpien ”profeettojen” kannattajiksi, myötäilijöiksi tai hiljaisiksi hyväksyjiksi, "tykkääjiksi". Taustalla on usein joku oikea asia, oikea ongelma, joka on sitten joko ratkaistu väärin tai oikein – sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä kummalla tavalla. Merkitystä on usein vain sillä, miten tämä ratkaisu on vaikuttanut johonkin yksilöön, tuohon "profeettaan", ryhmään tai muuhun kohteeseen. Jos joku on katkeroitunut ja kärsinyt omasta mielestään liiaksi, jälki ratkaisun jälkeen saattaa olla kammottavaa – jopa omaa oksaa sahaavaa tai pahimmillaan hyvityksen hakemisessa jopa oman organisaation järjestelmällistä lokaan vetämistä ja tuhoamista, joka pikkuhiljaa leviää sitten muiden ”kärsineiden” esimerkkien kautta organisaation kaikkiin soluihin – olivatpa ne sitten kunnossa tai saastuneita – sillä ei väliä, kunhan oma kärsimys saa balsamia haavoihinsa.
Hannu
nettihoukka
Keskiajalla inkvisitio pääsi jollakin tavoin niskan päälle ja se sai tehdä kirkon piirissä melkein mitä tahansa, jopa kiduttaa ja tappaa tunnustuksen saamiseksi. Jossain vaiheessa 1500-luvulla perustettiin erillinen organisaatio valvomaan inkvisitiota. Jos silloin olisi ollut käytössä nykyinen ilmaisutapa. Laitosta olisi kutsuttu nimelle SCSO, koska sen varsinainen latinalainen nimi oli hieman hankala: Sacrae Congregationis Sancti Officii. Mutta kaikki siis tapahtui – kirkon piirissä kun toimittiin – edelleen pyhyyden nimeen vedoten.
Inkvisitio organisaationa hävisi sittemmin kirkon piiristä, mutta inkvisition keinot jatkoivat elämäänsä erilaisissa muissa historian käänteissä sekä kristillisissä kirkoissa ja muissakin uskontokunnissa että maailmassakin aina nykyisyyteen asti ja jopa yhä nykyisyydessäkin. Hyvässä muistissa lienevät vaikkapa amerikkalaisten varsin brutaalit tavat kuulustella ja hankkia tunnustuksia vangeilta Irakissa ja muissakin konfliktikohteissa tai vaikkapa ISISin tekemät kidutukset kristittyjen käännyttämisessä muslimeiksi.
Kirkossa moiset tavat hiipuivat tai ainakin muuttivat kovastikin muotoaan, menivät "kaapujen taakse" piiloon. Fyysisistä kuulusteluista ja uhkailuista siirryttiin kai enemmän psyykkisiin menetelmiin.
Tämä nykyinen tietokoneistettu maailma on mitä ilmeisimmin jälleen ottanut ohjelmaansa keinoja tuosta kertaalleen jo kadonneesta menetelmästä. Me elämme uutta digitaalista aikaa, kaikilla – tai ainakin melkein – on tietokoneet ja Internet käytössä ja lukuisat meistä hääräävät siellä myös ns. sosiaalisessa mediassa, kuten esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä, jne.
Samaan aikaan kun valtava modernin maailman vyöryminen ja erilaiset digiloikat ovat todellisuutta elämässämme, ihmiset eivät kaikilta osin ole kuitenkaan kehittyneet ilmeisen samalla vauhdilla koneiden kanssa. Kehittymisellä tarkoitan ehkä enemmän oppimista, sivistymistä – ihminen ei ole oppinut käyttämään moderneja kehitettyjä välineitä oikeilla, inhimillisillä tavoilla ja hyvän, aikanaan opitun käyttäytymisnormiston mukaisesti.
Modernit tietokoneet, erilaiset koukuttavat ohjelmat ja sosiaalinen media – some – ovat tehneet todeksi usein muutoinkin elämästään ahdistuneissa ihmisissä sen vanhan sanonnan: ihminen on ihmiselle susi. Sosiaalisesta mediasta on varsin nopeassa ajassa tullut ihmisille moderni inkvisitio – "kaikenkansantuomioistuin", jossa vaikka minkälaisin eväin on mahdollista tuhota, ajaa ihmisiä itsemurhiin ja tehdä totaalisesti pahaa ympärillä oleville ihmisille – tutuille ja tuntemattomille.
Kaikki lapsuudessa kotona tai koulussa opitut käyttäytymistavat, kohteliaisuus ja toisten ihmisten huomioiminen, lähimmäisenrakkaus ja jopa kristilliset arvot on unohdettu ja heitetty roskiin ja tilalle ovat tulleet kaiken maailman paineiden purkaminen, narsismi, oman pahanolon levittämisen yritykset ja yritykset näin samalla lievittää sitä, ja siinä ohessa toisten tuomitseminen ja suunnaton itsekkyys höystettynä melkoisella katkeruudella, pahansuopaisuudella ja tunteettomuudella.
Asiassa kuin asiassa netistä löytyy aina niitä todellisuudessa ko. alaan kouluttamattomia, mutta silti omasta mielestään parhaan tiedon omaavia snobbailijoita, "besserwisswereitä" jotka erilaisiin auktoriteetteihin ja kokonaisuudesta irrotettuihin irrallisiin asiayhteyksiin ja sitaatteihein vedoten vakuuttavat osaamistaan ja paremmuuttaan tuomitessaan toisia, joiden he usein kokevat kohdelleen tätä ns. ”asiantuntijaa” kaltoin.
Ihminen, joka ei useinkaan edes tiedä koko asiakokonaisuuden perustietoja – opin sisältöä, ”villakoiran ydintä”, asiayhteyksiä ja taustoja – astuu somessa esiin syyttäjänä ja suurena tietäjänä tai tällaisen "opetuslapsena", some-kaverina. Mutta kuinka usein tällaisen tietäjän takana on todellisuudessa vain mielen tai muuta sairautta, turhautumista, oman elämän väärin elämistä, väärinkäytöksiä ja muita vastaavia asioita. Tosin sillä ei enää ole mitään merkitystä asian käsittelyssä, koska "kuulijakunta" ei tiedä siitä mitään.
Somesta on tullut – näin monet sen kuvittelevat – paikka kenen tahansa laukoa mitä tahansa kenestä tai mistä tahansa. Ilman suurempaa vastuuta tai vaaraa joutua teoistaan tai sanoistaan minkäänlaiseen vastuuseen. Hyvän esimerkin tästä vastuuttomuudesta löytää median puolelta asiakokonaisuudesta, joka sai nimekseen ”me too” – lähinnä naisten seksuaalista syrjintää käsittelevä kansanliike, joka sitten lopulta brutaalisuudessaan ajoi jo muutamia ihmisiä itsemurhiin tai muihin kammottaviin tekoihin ilman oikeudenkäyntiä, pelkkien huhujen ja toisinaan jopa vääristyneiden, kaunaisten ja maineen pilanneiden lausuntojen perusteella.
Kammottavaksi asian tekee myös se, että tuo ”me too”-liike oli kyllä ihan oikealla ja tärkeällä asialla, mutta sen ”valtasivat” omia asioitaan väärillä tavoilla ajavat ihmiset ja johtivat näin koko liikkeen hakoteille. Sama efekti on ollut havaittavissa aika monessa muussakin kansanliikkeessä tai vastaavassa kansan parissa syntyneessä virallisessa tai epävirallisessa organisaatiossa ja liikkeissä.
Sama ilmiö on nyt leviämässä kirkonkin piiriin. Asioista oikeasti tietämättömät, usein mukamas maailman murjomat, elämässään, avioliitossaan, työssään tai jotenkin muuten ehkä epäonnistuneet, asemoivat itseään erilaisten samankaltaisia asioita kokeneiden, mutta sanavalmiimpien ”profeettojen” kannattajiksi, myötäilijöiksi tai hiljaisiksi hyväksyjiksi, "tykkääjiksi". Taustalla on usein joku oikea asia, oikea ongelma, joka on sitten joko ratkaistu väärin tai oikein – sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä kummalla tavalla. Merkitystä on usein vain sillä, miten tämä ratkaisu on vaikuttanut johonkin yksilöön, tuohon "profeettaan", ryhmään tai muuhun kohteeseen. Jos joku on katkeroitunut ja kärsinyt omasta mielestään liiaksi, jälki ratkaisun jälkeen saattaa olla kammottavaa – jopa omaa oksaa sahaavaa tai pahimmillaan hyvityksen hakemisessa jopa oman organisaation järjestelmällistä lokaan vetämistä ja tuhoamista, joka pikkuhiljaa leviää sitten muiden ”kärsineiden” esimerkkien kautta organisaation kaikkiin soluihin – olivatpa ne sitten kunnossa tai saastuneita – sillä ei väliä, kunhan oma kärsimys saa balsamia haavoihinsa.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti