Vuonna 2018 edesmenneellä kirjailijalla Arto Paasilinnalla oli kirjojensa nimissä ja etenkin sitten tarinoissaan useita mainioita karaktääreja, persoonallisuuksia: ulvova mylläri, kultainen nousukas, parasjalkainen laivanvarustaja, suloinen myrkynkeittäjä, petomainen miespalvelija, hirttämätön lurjus, tohelo suojelusenkeli ja monia muita mainioita hahmoja.
Alkuun nuo hahmot naurattivat ja kirjoja tuli luettua, mutta varsin pian ne alkoivat toistaa samaa kaavaa ja nauraminen samoille asioille ei enää naurattanutkaan.
Jotkut noista Paasilinnan karikatyyreistä hahmoista tulee silloin tällöin mieleeni, kun luen erilaisia some-tekstejä netin ihmeellisestä maailmasta. Alkuun nekin olivat ja toimivat – kuten nuo Paasilinnan hahmot – hauskoina, huvittavina tyyppeinä ja tapauksina, mutta kun niiden kanssa peuhasi useammin, huvittavuus alkoi hiljalleen rapistua ja tapauksen tai hahmon ”kultaus” karista, kun totuus alkoi pilkistellä sen takaa. Kauniin ja osaavan pinnan alla oleva oikea tyyppi alkoi hahmottua, saada esille oikean olemuksensa eikä se enää ollut huvittava tai edes viihdyttävä.
Hirttämättömien lurjusten talaa alkoi paljastua lähes hirttämisen vaativia luusereita ja lurjuksia, katkeroituneita, narsisteja, pettyneitä ja petettyjä, jotka nyt härskillä tavalla halusivat kostaa kokemansa vääryydet ja käyttivät hyväkseen netin avoimmuutta, ihmisten tottumattomuutta some-keskusteluun ja osittain ihmisten hyväntahtoisuutta ja suurelta osin ns. tavallisen kansan tietämättömyyttä kokonaisuuksista – erityisesti joiltain varsin spesifeiltä alueilta. Ne saattoivat silti usein olla – tai ainakin näyttää olevan – melko arkipäiväisiäkin, mutta samalla varsin monimutkaisia ja elämänkokemusta, tietoa ja jopa tietynlaista erityisosaamistakin vaativia asioita. Moni olisi vaatinut myös vankkaa arvopohjaa, mutta sitähän ei netissä tarvitse kenelläkään keskustelijalla olla, tietäjistä nyt puhmattakaan. Eikös vain!
Varmaankaan kaikilla ei ollut – kuten sanonta kuuluu – ”ketunhäntä kainalossa”, joku saattoi olla ihan oikeallakin asialla. Mutta erottuminen ”vääristä profeetoista” ei ole netissä enää helppoa, ei vaikka taitaisi enkelien kielen ja osaisi kertoa kerubeista kauniisti, mutta pohjimmiltaan toiminta kuitenkin tähtää koko ajan ihan muuhun.
Lohtua kaiketi tuollaislle toimijalle tuo se ”opetuslasten” lauma, joka myötätunnosta tai useinmiten omien katkeroitumisien ja kaltoinkohtelujen kautta on laumaan liittynyt itselleen lohtua saamaan ja auktoriteettejä haukkumaan. Siellä on helppa toteuttaa suomalaisen sananlaskun toimia: ”pata kattilaa soimaa”. Puurot ja vellit voi kirkkaasti sekoittaa, eikä kukaan oikein osaa reagoida asiaan, kun samaan aikaan usella omat puurotkin ovat sekaisin. Jokainen voi omalla tavallaan ja toimillaan hivellä heikkoa, kolhottua itsetuntoaan ja korostaa näin itseasiassa melko vähäisin eväin itseään. Olla muka osa jotain suurta edistystä.
Melko nopeaan netissä mustasta tehdään valkoista ja päin vastoin, rosvoista, yhteisiä varoja tuhlanneista tai jopa kavaltaneista melkein hurskaita hyväntekijöitä, vastuunkantajista pettureita ja valehtelijoita, vahuudenhöperöitä tai kuten jossain kieroutuneessa yksityisessä hieman ”me to”-tyyppisessä kampanjassa, syyttömistä syyllisiä ja jopa toisin päin: syyllisistä syyttömiä, omien, suvun, yhteisön tai monesti vain yksilön intressien ja edun vuoksi tai menetetyn maineen pelastamiseksi. Ja pian – jälleen vanhaa suomalaista sanontaa, ”kun se on lehdessä, se on totta”, soveltaen: kun se on netissä, se on totta.
Olen kyllästynyt katselmaan, kuuntelemaan ja kokemaan tuota. Haluan eroon siitä.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Alkuun nuo hahmot naurattivat ja kirjoja tuli luettua, mutta varsin pian ne alkoivat toistaa samaa kaavaa ja nauraminen samoille asioille ei enää naurattanutkaan.
Jotkut noista Paasilinnan karikatyyreistä hahmoista tulee silloin tällöin mieleeni, kun luen erilaisia some-tekstejä netin ihmeellisestä maailmasta. Alkuun nekin olivat ja toimivat – kuten nuo Paasilinnan hahmot – hauskoina, huvittavina tyyppeinä ja tapauksina, mutta kun niiden kanssa peuhasi useammin, huvittavuus alkoi hiljalleen rapistua ja tapauksen tai hahmon ”kultaus” karista, kun totuus alkoi pilkistellä sen takaa. Kauniin ja osaavan pinnan alla oleva oikea tyyppi alkoi hahmottua, saada esille oikean olemuksensa eikä se enää ollut huvittava tai edes viihdyttävä.
Hirttämättömien lurjusten talaa alkoi paljastua lähes hirttämisen vaativia luusereita ja lurjuksia, katkeroituneita, narsisteja, pettyneitä ja petettyjä, jotka nyt härskillä tavalla halusivat kostaa kokemansa vääryydet ja käyttivät hyväkseen netin avoimmuutta, ihmisten tottumattomuutta some-keskusteluun ja osittain ihmisten hyväntahtoisuutta ja suurelta osin ns. tavallisen kansan tietämättömyyttä kokonaisuuksista – erityisesti joiltain varsin spesifeiltä alueilta. Ne saattoivat silti usein olla – tai ainakin näyttää olevan – melko arkipäiväisiäkin, mutta samalla varsin monimutkaisia ja elämänkokemusta, tietoa ja jopa tietynlaista erityisosaamistakin vaativia asioita. Moni olisi vaatinut myös vankkaa arvopohjaa, mutta sitähän ei netissä tarvitse kenelläkään keskustelijalla olla, tietäjistä nyt puhmattakaan. Eikös vain!
Varmaankaan kaikilla ei ollut – kuten sanonta kuuluu – ”ketunhäntä kainalossa”, joku saattoi olla ihan oikeallakin asialla. Mutta erottuminen ”vääristä profeetoista” ei ole netissä enää helppoa, ei vaikka taitaisi enkelien kielen ja osaisi kertoa kerubeista kauniisti, mutta pohjimmiltaan toiminta kuitenkin tähtää koko ajan ihan muuhun.
Lohtua kaiketi tuollaislle toimijalle tuo se ”opetuslasten” lauma, joka myötätunnosta tai useinmiten omien katkeroitumisien ja kaltoinkohtelujen kautta on laumaan liittynyt itselleen lohtua saamaan ja auktoriteettejä haukkumaan. Siellä on helppa toteuttaa suomalaisen sananlaskun toimia: ”pata kattilaa soimaa”. Puurot ja vellit voi kirkkaasti sekoittaa, eikä kukaan oikein osaa reagoida asiaan, kun samaan aikaan usella omat puurotkin ovat sekaisin. Jokainen voi omalla tavallaan ja toimillaan hivellä heikkoa, kolhottua itsetuntoaan ja korostaa näin itseasiassa melko vähäisin eväin itseään. Olla muka osa jotain suurta edistystä.
Melko nopeaan netissä mustasta tehdään valkoista ja päin vastoin, rosvoista, yhteisiä varoja tuhlanneista tai jopa kavaltaneista melkein hurskaita hyväntekijöitä, vastuunkantajista pettureita ja valehtelijoita, vahuudenhöperöitä tai kuten jossain kieroutuneessa yksityisessä hieman ”me to”-tyyppisessä kampanjassa, syyttömistä syyllisiä ja jopa toisin päin: syyllisistä syyttömiä, omien, suvun, yhteisön tai monesti vain yksilön intressien ja edun vuoksi tai menetetyn maineen pelastamiseksi. Ja pian – jälleen vanhaa suomalaista sanontaa, ”kun se on lehdessä, se on totta”, soveltaen: kun se on netissä, se on totta.
Olen kyllästynyt katselmaan, kuuntelemaan ja kokemaan tuota. Haluan eroon siitä.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti