Hyvä ystäväni Jussi peräänkuulutti tässä päivänä muutamana – samaan aikaan kun Tampereella kokoontuivat kirkon ammattiliittoihin kuuluvat työntekijät jäsenmaksuillaan maksettuun tapaamiseen – saataisiinko myös seurakuntien vapaaehtoisten kouluttamista ja kokoontumisia laajemmassa mittakaavassa kirkon toiminnaksi kuin vain seurakuntien omana toimintana tapahtuvaksi. Saattaisi olla ihan hyvä idea toteutettavaksi. Ja varsinkin nyt, kun vapaaehtoisten ja työntekijöiden välinen suhde kirkkoon ja seurakuntiin saattaa tulevaisuudessa jopa olla rajussakin muutoksessa. Edellisessä blogijutussani sitä jo hieman sivusin ns. harrastepappien osalta.
Kummallakin kansallisella kirkolla on samankaltaisia ongelmia tulevaisuudessa: rivit harvenevat maallistumisen vuoksi, verotulot pienenevät ja horisontissa siintää mahdollinen kirkon ja valtion ero ja sen mukanaan tuomat suuret muutokset. Talouden huononeminen on jo tätä päivää, vaikka se – kumma kyllä – ei aina näy kirkon työntekijöiden toimissa. Eletään kuin viimeistä päivää, mikä toisaalta tietysti sopii jollain tavoin kirkon toimenkuvaan, mutta ehkä ei välttämättä tässä kohtaa.
Mutta kirkon elämä ja etenkin sen taloudesta huolehteminen on jotain muuta kuin Jeesuksen toisen tulemisen odotusta. Sitäkin pitää kirkon tehdä tosissaan – siis tuota taloutta, siinä missä tuota toistakin: ihmisten valmistamista omaan pelastukseensa. Kirkon elämä ei ole pelkkää hallelujaa ja hospoti-pomiluita, se on toisinaan kovaa työtä ja ihmisiä, joille pitää maksaa työstä ja tekemisestä palkkaa.
Kirkkoon on aina liittynyt vahva vapaaehtoisuuden leima. Esimerkiksi Suomen luostarien – Lintulan ja Valamon – taloudessa ja selviytymisessä tässä kovassa talousmaailmassa vapaaehtoisilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys. Näin pitäisi ja voisi olla seurakunnissakin, mutta tilanne niissä käsitykseni mukaan varmaan vaihtelee suuresti. Monesti syynä ovat vaikka seurakunnan koko ja alueen laajuus, ihmissuhteet ja monet muut kirkon kannalta varsin epäoleelliset syyt.
Tiedän seurakuntia, jossa vapaaehtoiset tekevät ihan valtavasti töitä – papista huolimatta. Näin sanon siksi, kun tiedän, ettei pappi aina välttämättä anna riittävää tukeaan vapaaehtoisille tai auta ihmisiä sillä tavalla kuin seurakunnan esimiehen se tulisi tehdä. Toisinaan seurakunnasta on saattanut muotoutua jonkinlainen suojatyöpaikka papille tai miksei muillekin kirkon työntekijöille. Pappi tai lukkari istuu Esson baarissa työaikaansa viettämässä tai seurakunnan lähes ainoan työntekijän päivän tärkein työ on tulla kotoa työpaikalle, ottaa pakkasesta kirkkomummojen leipomia piirakoita ja keittää tiistaiseuran kahvista päiväkahvit, lukea päivän lehti ja mennä sitten päiväunille puhelin kiinnilaitettuna. Joissain seurakunnissa pappi tai joku muu työntekijä hurvittelee muissa kuvioissa niin, että seurakunnan asiat, toisinaan ehkä talouskin ovat hoitamatta, melkein tai täysin retuperällä ja joudutaan pohtimaan jopa työntekijän työkykyisyyttä.
Työssä ilmenevät, toisinaan seurakuntalaisten, luottamushenkilöiden tai harvemmin kirkon johdon toimista johtuvat paineet ja tilanteet ajavat työntekijän joskus erilaisiin ”henkilökohtaisiin ongelmiin” tai sairauslomalle tai joskus vain ihan ihmisiä pakoilemaan, jolloin mistään ei saada – ainakaan helposti – pappia sairaanripitykseen, hautajaisiin, kastamaan tai moniin muihin papille tai lukkarille kuuluviin tehtäviin. Jos joku seurakuntalainen – puhumattakaan luottamushenkilö – uskaltaa sitten asiasta ärähtää, vaarana on – ainakin pienemmissä seurakunnissa – joutua ”mustalle listalle”, jolta ei enää ole asiaa valtuustoon tai neuvostoon eikä oikein mihinkään muuhunkaan tehtävään seurakunnassa. Asia kuulostaa hurjalta, muttei suinkaan ole minun keksimääni kauhuskenaariota, vaan melkein tuollaisenaan – maailmalta kuultua, tosin hieman kerättyinä eri puolilta maata, eri seurakunnista – raakaa todellisuutta, jossa nuo vapaaehtoiset joutuvat elämään ja toimimaan seurakuntansa parhaaksi.
Harmittavaa tällaisissa tapauksissa on tietysti sekin, että piispa ei syystä tai toisesta toisinaan tee mitään. Pappi saattaa olla saman kulttuurikeskuksen kasvatti tai seminaarikaveri tai muuten jonkinlainen kummin kaima. Silloin yleensä on huomattavasti suurempi työ noilla vapaaehtoisilla selvitä tehtävistään ja selvittää yleensäkään oman seurakunnan asiat sellaiseen reilaan, ettei koko seurakunta joudu taloudelliseen tai hengelliseen selvitystilaan. Monesti sitä sitten mieluummin luovutetaankin eikä ryhdytä riitelemään tai mihinkään suuriin muutoksiin. Omat kirkolliset tarpeet hoidetaan naapuriseurakunnissa tai luostareissa.
Siksi tuo esitetty vapaaehtoisten kouluttaminen ja tapaamiset maanlaajuisesti toisivat varmasti uusia näkökantoja ja ajatuksia ihmisille ja sitä kautta saattaisi jopa löytyä ratkaisuja ongelmiinkin ja niitä voitaisiin ratkoa ennen syntymistä. On sanottu, että kirkko tai seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisia mihinkään, on kuollut kirkko. Jos asiat jossain päin maata ajetaan tuohon pisteeseen, seurakunnan ja etenkin niiden vapaaehtoisten aktiivien seurakuntalaisten ”henkiin herättäminen” on aina erittäin vaikea ja suuritöinen asia.
Eräs some-kaverini kirjoitti toisen kansankirkon puolella samasta asiasta ja hän sanoi osuvasti, että sellainen seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisiaan – tai itse sanoisin jopa käytä heitä oikealla tavalla oikeisiin asioihin – ei ole teologisestikaan ehjä kirkko. Ja me ortodoksit olemme aina ylpeilleen yhteisöllisyydellämme.
Lainaan vielä tuota em. kirjoittelua, missä hän totesi aivan oikein: ”Kun halutaan lisätä vapaaehtoisuutta, kenen tarpeita silloin kuunnellaan? Kirkon tarpeita, kun rahat vähenevät? Ihmisten tarpeita, jotka kaipaavat kirkkoa lähemmäksi?”
Jos kirkon tai seurakunnan toimesta rakennetaan turhia esteitä vapaaehtoistoiminnalle, siihen pitää tavalla tai toisella saada pikainen muutos. Ja siinä tarvitaan usein piispan apua, joten heidän tulee myös laskeutua alas ”norsunluutorneistaan” seurakuntalaisten pariin, kuunnella heitä ja toimia, lopettaa myös turha "työntekijöiden suojelu", jos siihen ei todellakaan ole mitään aihetta tai se vahingoittaa seurakunnan toimintaa. Heidän tehtävänään on kirkon ylimpien luottamushenkilöiden kanssa purkaa kaikkia tällaisen toiminnan esteitä ja suunnata resursseja tuohon merkittävään työhön, jota ilman kirkko ja seurakunnan kuihtuvat.
Olen itse elänyt seurakunnassa, jossa tuo toiminta on ollut vilkasta, mutta jossa myös vaihteluväli on ollut välillä melkoinen. Yksi työntekijä on arvostanut vapaaehtoisten työtä, toinen ei, kolmas tehnyt paljon sen hyväksi, neljäs ei oikein mitään, ainakaan vapaaehtoisesti. Onneksi on ollut vahvoja vapaaehtoisia, jotka eivät ole antaneet huonollakaan hetkellä periksi, vaan ovat puskeneet eteenpäin väellä ja voimalla – toisinaan jopa niin, että se on koetellut työntekijöiden ja vapaaehtoisten henkilökohtaisiakin välejä.
Siteeraan vielä tuota edellä mainitsemaani luterilaista pappia, joka aivan oikein sanoi asiassa, että ”on ilman muuta selvää, jos vapaaehtoistoiminnan kehittäminen lähtee kirkon taloudellisen tilanteen tarpeesta, ollaan pahasti pielessä.”
Minusta vapaaehtoistoiminta on oikeata kirkon elämää, ortodoksista yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä, diakoniaa ja mukaan ottamista, joka edesauttaa seurakuntalaisten sopeutumista omaan seurakuntaansa, tuo kirkon lähemmäksi ihmisiä ja perheitä ja tekee tutuksi omaa uskoamme. Ilman vapaaehtoisia katoaisimme nopeammin kuin erilaiset usein paperinmakuiset arviot ja spekulaatiot antavat ymmärtää.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Terveisiä kaukaa, missä olen omalta osaltani "paossa" erilaisia "vapaaehtoishommia". Vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.
H@P
Kummallakin kansallisella kirkolla on samankaltaisia ongelmia tulevaisuudessa: rivit harvenevat maallistumisen vuoksi, verotulot pienenevät ja horisontissa siintää mahdollinen kirkon ja valtion ero ja sen mukanaan tuomat suuret muutokset. Talouden huononeminen on jo tätä päivää, vaikka se – kumma kyllä – ei aina näy kirkon työntekijöiden toimissa. Eletään kuin viimeistä päivää, mikä toisaalta tietysti sopii jollain tavoin kirkon toimenkuvaan, mutta ehkä ei välttämättä tässä kohtaa.
Mutta kirkon elämä ja etenkin sen taloudesta huolehteminen on jotain muuta kuin Jeesuksen toisen tulemisen odotusta. Sitäkin pitää kirkon tehdä tosissaan – siis tuota taloutta, siinä missä tuota toistakin: ihmisten valmistamista omaan pelastukseensa. Kirkon elämä ei ole pelkkää hallelujaa ja hospoti-pomiluita, se on toisinaan kovaa työtä ja ihmisiä, joille pitää maksaa työstä ja tekemisestä palkkaa.
Kirkkoon on aina liittynyt vahva vapaaehtoisuuden leima. Esimerkiksi Suomen luostarien – Lintulan ja Valamon – taloudessa ja selviytymisessä tässä kovassa talousmaailmassa vapaaehtoisilla on ollut ja tulee olemaan suuri merkitys. Näin pitäisi ja voisi olla seurakunnissakin, mutta tilanne niissä käsitykseni mukaan varmaan vaihtelee suuresti. Monesti syynä ovat vaikka seurakunnan koko ja alueen laajuus, ihmissuhteet ja monet muut kirkon kannalta varsin epäoleelliset syyt.
Tiedän seurakuntia, jossa vapaaehtoiset tekevät ihan valtavasti töitä – papista huolimatta. Näin sanon siksi, kun tiedän, ettei pappi aina välttämättä anna riittävää tukeaan vapaaehtoisille tai auta ihmisiä sillä tavalla kuin seurakunnan esimiehen se tulisi tehdä. Toisinaan seurakunnasta on saattanut muotoutua jonkinlainen suojatyöpaikka papille tai miksei muillekin kirkon työntekijöille. Pappi tai lukkari istuu Esson baarissa työaikaansa viettämässä tai seurakunnan lähes ainoan työntekijän päivän tärkein työ on tulla kotoa työpaikalle, ottaa pakkasesta kirkkomummojen leipomia piirakoita ja keittää tiistaiseuran kahvista päiväkahvit, lukea päivän lehti ja mennä sitten päiväunille puhelin kiinnilaitettuna. Joissain seurakunnissa pappi tai joku muu työntekijä hurvittelee muissa kuvioissa niin, että seurakunnan asiat, toisinaan ehkä talouskin ovat hoitamatta, melkein tai täysin retuperällä ja joudutaan pohtimaan jopa työntekijän työkykyisyyttä.
Työssä ilmenevät, toisinaan seurakuntalaisten, luottamushenkilöiden tai harvemmin kirkon johdon toimista johtuvat paineet ja tilanteet ajavat työntekijän joskus erilaisiin ”henkilökohtaisiin ongelmiin” tai sairauslomalle tai joskus vain ihan ihmisiä pakoilemaan, jolloin mistään ei saada – ainakaan helposti – pappia sairaanripitykseen, hautajaisiin, kastamaan tai moniin muihin papille tai lukkarille kuuluviin tehtäviin. Jos joku seurakuntalainen – puhumattakaan luottamushenkilö – uskaltaa sitten asiasta ärähtää, vaarana on – ainakin pienemmissä seurakunnissa – joutua ”mustalle listalle”, jolta ei enää ole asiaa valtuustoon tai neuvostoon eikä oikein mihinkään muuhunkaan tehtävään seurakunnassa. Asia kuulostaa hurjalta, muttei suinkaan ole minun keksimääni kauhuskenaariota, vaan melkein tuollaisenaan – maailmalta kuultua, tosin hieman kerättyinä eri puolilta maata, eri seurakunnista – raakaa todellisuutta, jossa nuo vapaaehtoiset joutuvat elämään ja toimimaan seurakuntansa parhaaksi.
Harmittavaa tällaisissa tapauksissa on tietysti sekin, että piispa ei syystä tai toisesta toisinaan tee mitään. Pappi saattaa olla saman kulttuurikeskuksen kasvatti tai seminaarikaveri tai muuten jonkinlainen kummin kaima. Silloin yleensä on huomattavasti suurempi työ noilla vapaaehtoisilla selvitä tehtävistään ja selvittää yleensäkään oman seurakunnan asiat sellaiseen reilaan, ettei koko seurakunta joudu taloudelliseen tai hengelliseen selvitystilaan. Monesti sitä sitten mieluummin luovutetaankin eikä ryhdytä riitelemään tai mihinkään suuriin muutoksiin. Omat kirkolliset tarpeet hoidetaan naapuriseurakunnissa tai luostareissa.
Siksi tuo esitetty vapaaehtoisten kouluttaminen ja tapaamiset maanlaajuisesti toisivat varmasti uusia näkökantoja ja ajatuksia ihmisille ja sitä kautta saattaisi jopa löytyä ratkaisuja ongelmiinkin ja niitä voitaisiin ratkoa ennen syntymistä. On sanottu, että kirkko tai seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisia mihinkään, on kuollut kirkko. Jos asiat jossain päin maata ajetaan tuohon pisteeseen, seurakunnan ja etenkin niiden vapaaehtoisten aktiivien seurakuntalaisten ”henkiin herättäminen” on aina erittäin vaikea ja suuritöinen asia.
Eräs some-kaverini kirjoitti toisen kansankirkon puolella samasta asiasta ja hän sanoi osuvasti, että sellainen seurakunta, joka ei tarvitse vapaaehtoisiaan – tai itse sanoisin jopa käytä heitä oikealla tavalla oikeisiin asioihin – ei ole teologisestikaan ehjä kirkko. Ja me ortodoksit olemme aina ylpeilleen yhteisöllisyydellämme.
Lainaan vielä tuota em. kirjoittelua, missä hän totesi aivan oikein: ”Kun halutaan lisätä vapaaehtoisuutta, kenen tarpeita silloin kuunnellaan? Kirkon tarpeita, kun rahat vähenevät? Ihmisten tarpeita, jotka kaipaavat kirkkoa lähemmäksi?”
Jos kirkon tai seurakunnan toimesta rakennetaan turhia esteitä vapaaehtoistoiminnalle, siihen pitää tavalla tai toisella saada pikainen muutos. Ja siinä tarvitaan usein piispan apua, joten heidän tulee myös laskeutua alas ”norsunluutorneistaan” seurakuntalaisten pariin, kuunnella heitä ja toimia, lopettaa myös turha "työntekijöiden suojelu", jos siihen ei todellakaan ole mitään aihetta tai se vahingoittaa seurakunnan toimintaa. Heidän tehtävänään on kirkon ylimpien luottamushenkilöiden kanssa purkaa kaikkia tällaisen toiminnan esteitä ja suunnata resursseja tuohon merkittävään työhön, jota ilman kirkko ja seurakunnan kuihtuvat.
Olen itse elänyt seurakunnassa, jossa tuo toiminta on ollut vilkasta, mutta jossa myös vaihteluväli on ollut välillä melkoinen. Yksi työntekijä on arvostanut vapaaehtoisten työtä, toinen ei, kolmas tehnyt paljon sen hyväksi, neljäs ei oikein mitään, ainakaan vapaaehtoisesti. Onneksi on ollut vahvoja vapaaehtoisia, jotka eivät ole antaneet huonollakaan hetkellä periksi, vaan ovat puskeneet eteenpäin väellä ja voimalla – toisinaan jopa niin, että se on koetellut työntekijöiden ja vapaaehtoisten henkilökohtaisiakin välejä.
Siteeraan vielä tuota edellä mainitsemaani luterilaista pappia, joka aivan oikein sanoi asiassa, että ”on ilman muuta selvää, jos vapaaehtoistoiminnan kehittäminen lähtee kirkon taloudellisen tilanteen tarpeesta, ollaan pahasti pielessä.”
Minusta vapaaehtoistoiminta on oikeata kirkon elämää, ortodoksista yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä, diakoniaa ja mukaan ottamista, joka edesauttaa seurakuntalaisten sopeutumista omaan seurakuntaansa, tuo kirkon lähemmäksi ihmisiä ja perheitä ja tekee tutuksi omaa uskoamme. Ilman vapaaehtoisia katoaisimme nopeammin kuin erilaiset usein paperinmakuiset arviot ja spekulaatiot antavat ymmärtää.
nettihoukka@gmail.com
P.S. Terveisiä kaukaa, missä olen omalta osaltani "paossa" erilaisia "vapaaehtoishommia". Vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.
H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti