Itsenäisyyteen on usein liitetty isänmaallisuuden, patriotismin ohessa nationalismi, kansallisuusaate, joka nykyisin kovin herkästi koetaan ja myös esitetään kansalliskiihkona tai yltiöisänmaallisuutena.
Nationalismi korostaa – ja nimenomaan juuri nykypäivänä enemmän tai vähemmän voimakkaasti korostaa – oman maan ja kansakunnan merkitystä monissa asioissa, urheilussa, politiikassa, kulttuurissa yleisemminkin ja miksei vaikka uskonnossakin. Meillä on kiusallisia esimerkkejä tästäkin kylliksi lähiympäristöstämme.
Patriotismi sen sijaan on isänmaanrakkautta, rakkautta omaa maataan, isänmaataan kohtaan. Mielenkiintoinen ja osin jopa ristiriitainen kirjailija George Orwellkin on määritellyt kantaansa patriotismiin. Hän on melko osuvasti sanonut, että se on uskollisuutta asuinpaikalle ja omalle elämäntavalle, jota ei kuitenkaan tyrkytetä pakolla muille. Siksi hän piti patriotismia täysin puolustettavana mm. teoksessaan ”Notes on Nationalism” (Huomioita nationalismista).
Suomen ortodoksisen kirkon päämies, vielä vähän aikaa arvonimellä Korkeasti pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, käsitteli Suomi 100-vuotisjuhlaliturgian opetuspuheessaan myös patriotismia ja sen suhdetta kristinuskoon. Hän sanoi 6.12.2017 puheessaan pohtiessaan kristillisyyden ja patriotismina ihanteiden yhteensovittamista mm.:
Suomessakin on minun mielestäni aikojen saatossa esiintynyt ortodoksisessa kirkossakin eräänlaista ”paikallista nationalismia”, oman seudun ja alueen erinomaisuuden ylikorostuneisuutta. Toisinaan se on johtanut ajatukseen, että koko kirkkomme on karjalainen ja karjalaisten kirkko. Siinä on unohtunut koko maa, kaikki muut heimot ja helposti eritoten myös kirkkoon liittyneet. Näin oli mahdollisesti ennen, kun kirkko nousi sotiemme aiheuttamasta ahdingosta ja ortodoksinen kirkko oli karjalaisille tärkeä yhteinen side omaan identiteettiin ja koko yhteiskuntaan, joka oli pääosin toisuskoisia.
Nykyään erilainen ”paikallinen nationalismi” on osin johtanut jopa siihen, että joku alue on joissain asioissa mennyt lähes ”vähemmistödiktatuuriin”, kun se on hallinnollisesta byrokratiasta ja kirkkoon kuulumattomasta demokratiasta johtuvilla määräenemmistöllä ja suurilla resursseillaan on alkanut liian voimakkaasti ohjailla koko maan, tässä tapauksessa kai koko kirkon, asioita. Slogan ”koska meitä on eniten, olemme suurin ja maksamme lystistä suurimman osan, meillä on oikeus tai ihan velvollisuus johtaa”, kuulostaa kovin kalsealta ainakin minun korvaani. Tuleeko tuohon asiaan muutos, se nähdään varmaan lähivuosina.
Jos vielä siteeraisin Orwellia tuohonkin kohtaan, hän on osuvasti sanonut ja sanonta voitaneen sijoittaa vaikka tuohon kuvioon. Kuvaillessaan nationalismia Orwell sanoi teoksessaan ”Notes on Nationalism”:
Valitettavasti meiltä Suomestakin löytyy runsaasti esimerkkejä, joissa nuo käsitteet heittävät lähes ”häränpyllyä” ja ne sekoitetaan tarkoituksella ja tahallaan tai jopa muutetaan lähes päinvastaisiksi ajatuksiksi. Asia on selvästi nähtävissä valtiollisissa asioissa, mutta yhä selvemmin toisinaan myös kirkon asioissa. Kirkosta on tullut vain välinearvo, jolla pyritään jopa kirkolle aivan vieraisiin arvoihin ja tavoitteisiin.
Kauhistuttavinta on huomata, että noin toimivilla "kovaäänisillä valistuneilla massoilla" on tietynlaiset ”silmälasit silmillään” ja he eivät ilmeisesti ihan oikeasti näe metsää puilta. He ilmeisesti ihan vilpittöminä ja aidoilla tunteilla paasaavat ja puolustavat omaa usein ehkä ortodoksisuuden kannalta katsoen vääristynyttä ja muualta lainattua ideologiaansa, joka siis ihan "aikuisen oikeasti" on melko kaukana oikeasta kirkon opetuksesta ja elämästä, traditiosta nyt puhumattakaan.
”Patrioottisia ortodokseja” yhdistää ortodoksinen usko, ei maan valtausko, sen tavat ja käytänteet eikä sen moninaiset ja usein vieraat virtaukset. Ortodokseja yhdistää pysyvä uskonoppi, perinne, kirkkolaulut, ikonit, omat kirkolliset tavat ja tottumukset, jotka ovat toisille – ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomille tai siinä löyhästi riippuville – toisinaan epätodellisia, vieraita, eksoottisia, outoja, vanhanaikaisia ja jos käyttäisin vielä sanaa, joka on saanut aivan uuden ulottuvuuden näissä asioissa – suvaitsemattomia.
Ihastuin joku aika sitten netistä löytämääni suomalaisen, usein loistavia tekstejä kirjoittavan kolumnistin Jyrki Lehtolan termeihin kolumnissaan, kun hän käsitteli Pirkko Arstilan esille tuomia eräitä uusia termejä. Lehtola kirjoitti silloin ”valistuneitten massojen pöyhkeästä suvaitsemattomuudesta”. Iloitsin pitkään tuosta asian kovin osuvasta lyhyestä määrittelystä ja kiteyttämisestä.
Nationalistien ja eritoten äärisellaisten suusta on tottunut usein kuulemaan iskulauseen ”Maassa maan tavalla”. Se heillä tosin jatkuu vielä varsin omaan ideologiaansa sopivalla syrjivällä ja kielteisellä tavalla ja en halua sitä tässä toistaa. Tuo sanonta on mielenkiintoinen. Minulle selvisi juuri, että se mahdollisesti on kirkollista alkuperää.
Luin jerusalemilaisen Pyhän Georgioksen Collegen kurssijohtajan, FT Rodney Aistin kolumnia, jonka nimi ”When in Rome …” viittaa englanninkieliseen sanontaan ”when in Rome, do as the Romans do” eli suomenkielessä se usein sanotaan juuri ”maassa maan tavalla”. Rodney Aist kertoi, että tuo siteeraus on peräisin Milanon ja Rooman välisistä ristiriidoista ja sen olisi hänen mukaansa sanonut pyhän Ambrosius Milanolainen (340-397) pyhälle Augustinukselle, Hippon piispalle (354-430), joista tuo jälkimmäinen asui Milanossa äitinsä pyhän Monican (322-387) kanssa.
Siteeraus lienee alkuaan ollut hieman pitempi ja latinaksi se kaiketi kuului: ”Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi” eli “jos olet Roomassa elä roomalaiseen tapaan; jos olet muualla, elä kuin he elävät siellä”.
Sanonta liittyi tuolloin 300-luvulla paastoamiseen, meillekin juuri nyt ajankohtaiseen aiheeseen, sillä vietämme ortodoksisessa kirkossa jouluun asti kestävää joulupaastoa. Roomalaiset paastosivat tuohon aikaan eri tavalla kuin milanolaiset ja epäselvyys häiritsi Monicaa, muttei Augustinusta ja tämä sai aikaiseksi sen, että Augustinus kysyi neuvoa Milanon piispalta, jonka neuvo oli: ”Maassa maan tavalla”. Ilman mitään suomalaiskansallisia loppukaneetteja.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka @gmail.com
* Lue tuo Rodney Aistin kolumni netistä: ”When in Rome …”
* Lue arkkipiispa Leon opetuspuhe kirkon sivuilta: ”Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?”
* Lue Jyrki Lehtolan kolumni: "Salainen sola ja pullea takamus näkyivät – sananvapauden rajat tulivat vastaan Arstilan Pirkossa"
Nationalismi korostaa – ja nimenomaan juuri nykypäivänä enemmän tai vähemmän voimakkaasti korostaa – oman maan ja kansakunnan merkitystä monissa asioissa, urheilussa, politiikassa, kulttuurissa yleisemminkin ja miksei vaikka uskonnossakin. Meillä on kiusallisia esimerkkejä tästäkin kylliksi lähiympäristöstämme.
Patriotismi sen sijaan on isänmaanrakkautta, rakkautta omaa maataan, isänmaataan kohtaan. Mielenkiintoinen ja osin jopa ristiriitainen kirjailija George Orwellkin on määritellyt kantaansa patriotismiin. Hän on melko osuvasti sanonut, että se on uskollisuutta asuinpaikalle ja omalle elämäntavalle, jota ei kuitenkaan tyrkytetä pakolla muille. Siksi hän piti patriotismia täysin puolustettavana mm. teoksessaan ”Notes on Nationalism” (Huomioita nationalismista).
Suomen ortodoksisen kirkon päämies, vielä vähän aikaa arvonimellä Korkeasti pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, käsitteli Suomi 100-vuotisjuhlaliturgian opetuspuheessaan myös patriotismia ja sen suhdetta kristinuskoon. Hän sanoi 6.12.2017 puheessaan pohtiessaan kristillisyyden ja patriotismina ihanteiden yhteensovittamista mm.:
”Kuinka pyhän Nikolaoksen – vankilassakin istuneen ja maan lakeja rikkoneen pienen länsiturkkilaisen Myrran kaupungin kristillisen vähemmistön piispan – kunnioittaminen voidaan sovittaa Suomen itsenäisyyden juhlan muiston kanssa? Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?Koska arkkipiispan kirkollinen arvonimi on muuttumassa vuoden 2018 alusta alkaen uudeksi, se on siitä alkaen KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa, ja moni haikailee Karjalan nimen poisjäämistä kirkollisesta arvonimestä, oli varmaakin harkittua puhetta arkkipiispalta, kun hän sanoi:
”Ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol.3:11).
Nämä kolossalaiskirjeen sanat lausuttiin kauan ennen kansallisuusaatetta tai nykyistä globalisaatiota. Me ortodoksitkin laulamme kirkkovuoden suurimpina juhlina, pääsiäisenä, jouluna, teofaniana ja helluntaina troparin
”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:28).”
”Patriotismi on hyve. Se on rakkautta menneiden sukupolvien työn hedelmiä – niin henkisiä kuin aineellisiakin – kohtaan. Isänmaanrakkaus ei ole kuitenkaan muistoissa elämistä. Se on perintönä saatujen arvokkaiden ja koeteltujen muistojen valikoimista elämän ohjeiksi nykyajassa. Patriotismi sulkee sisäänsä kansan arvot, ei päinvastoin. Isänmaanrakkauden paras ilmentymä on se, että se ei sulje vaan avaa ovia arvojensa pariin. Patriotismiin liittyy arvoja, joita ilmaistaan myös kristinuskon välityksellä. Se ilmenee meillä Suomessakin pyhien tapojen kunnioittamisena.”Mielenkiintoista on katsoa ja kokea kirkon jäsenenä, miten tuo muutos käytännössä toteutuu ja mitä siitä ”oikeasti” seuraa. Hiippakunnan piispan edeltäjä ja ainakin tietyllä tavalla tehtävässä jatkaja ovat elämäntyyliltään, arvomaailmaltaan ja persoonaltaan kovinkin erilaisia. Muutos ei voi mennä jälkiä jättämättä, mutta millaisia ne ovat, sitä ei helposti osaa arvioida, se pitää tässä nyt vain katsella ja ”kokea” siltä osin, kuin se on tällaiselle syrjässä elävälle tarkkailijalle mahdollista.
Suomessakin on minun mielestäni aikojen saatossa esiintynyt ortodoksisessa kirkossakin eräänlaista ”paikallista nationalismia”, oman seudun ja alueen erinomaisuuden ylikorostuneisuutta. Toisinaan se on johtanut ajatukseen, että koko kirkkomme on karjalainen ja karjalaisten kirkko. Siinä on unohtunut koko maa, kaikki muut heimot ja helposti eritoten myös kirkkoon liittyneet. Näin oli mahdollisesti ennen, kun kirkko nousi sotiemme aiheuttamasta ahdingosta ja ortodoksinen kirkko oli karjalaisille tärkeä yhteinen side omaan identiteettiin ja koko yhteiskuntaan, joka oli pääosin toisuskoisia.
Nykyään erilainen ”paikallinen nationalismi” on osin johtanut jopa siihen, että joku alue on joissain asioissa mennyt lähes ”vähemmistödiktatuuriin”, kun se on hallinnollisesta byrokratiasta ja kirkkoon kuulumattomasta demokratiasta johtuvilla määräenemmistöllä ja suurilla resursseillaan on alkanut liian voimakkaasti ohjailla koko maan, tässä tapauksessa kai koko kirkon, asioita. Slogan ”koska meitä on eniten, olemme suurin ja maksamme lystistä suurimman osan, meillä on oikeus tai ihan velvollisuus johtaa”, kuulostaa kovin kalsealta ainakin minun korvaani. Tuleeko tuohon asiaan muutos, se nähdään varmaan lähivuosina.
Jos vielä siteeraisin Orwellia tuohonkin kohtaan, hän on osuvasti sanonut ja sanonta voitaneen sijoittaa vaikka tuohon kuvioon. Kuvaillessaan nationalismia Orwell sanoi teoksessaan ”Notes on Nationalism”:
”Nationalismi on itsepetoksen karaisemaa vallanhimoa”.Hänen mukaansa nationalismi on aggressiivinen ja patriotismi puolustuksellinen voima.
Valitettavasti meiltä Suomestakin löytyy runsaasti esimerkkejä, joissa nuo käsitteet heittävät lähes ”häränpyllyä” ja ne sekoitetaan tarkoituksella ja tahallaan tai jopa muutetaan lähes päinvastaisiksi ajatuksiksi. Asia on selvästi nähtävissä valtiollisissa asioissa, mutta yhä selvemmin toisinaan myös kirkon asioissa. Kirkosta on tullut vain välinearvo, jolla pyritään jopa kirkolle aivan vieraisiin arvoihin ja tavoitteisiin.
Kauhistuttavinta on huomata, että noin toimivilla "kovaäänisillä valistuneilla massoilla" on tietynlaiset ”silmälasit silmillään” ja he eivät ilmeisesti ihan oikeasti näe metsää puilta. He ilmeisesti ihan vilpittöminä ja aidoilla tunteilla paasaavat ja puolustavat omaa usein ehkä ortodoksisuuden kannalta katsoen vääristynyttä ja muualta lainattua ideologiaansa, joka siis ihan "aikuisen oikeasti" on melko kaukana oikeasta kirkon opetuksesta ja elämästä, traditiosta nyt puhumattakaan.
”Patrioottisia ortodokseja” yhdistää ortodoksinen usko, ei maan valtausko, sen tavat ja käytänteet eikä sen moninaiset ja usein vieraat virtaukset. Ortodokseja yhdistää pysyvä uskonoppi, perinne, kirkkolaulut, ikonit, omat kirkolliset tavat ja tottumukset, jotka ovat toisille – ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomille tai siinä löyhästi riippuville – toisinaan epätodellisia, vieraita, eksoottisia, outoja, vanhanaikaisia ja jos käyttäisin vielä sanaa, joka on saanut aivan uuden ulottuvuuden näissä asioissa – suvaitsemattomia.
Ihastuin joku aika sitten netistä löytämääni suomalaisen, usein loistavia tekstejä kirjoittavan kolumnistin Jyrki Lehtolan termeihin kolumnissaan, kun hän käsitteli Pirkko Arstilan esille tuomia eräitä uusia termejä. Lehtola kirjoitti silloin ”valistuneitten massojen pöyhkeästä suvaitsemattomuudesta”. Iloitsin pitkään tuosta asian kovin osuvasta lyhyestä määrittelystä ja kiteyttämisestä.
Nationalistien ja eritoten äärisellaisten suusta on tottunut usein kuulemaan iskulauseen ”Maassa maan tavalla”. Se heillä tosin jatkuu vielä varsin omaan ideologiaansa sopivalla syrjivällä ja kielteisellä tavalla ja en halua sitä tässä toistaa. Tuo sanonta on mielenkiintoinen. Minulle selvisi juuri, että se mahdollisesti on kirkollista alkuperää.
Luin jerusalemilaisen Pyhän Georgioksen Collegen kurssijohtajan, FT Rodney Aistin kolumnia, jonka nimi ”When in Rome …” viittaa englanninkieliseen sanontaan ”when in Rome, do as the Romans do” eli suomenkielessä se usein sanotaan juuri ”maassa maan tavalla”. Rodney Aist kertoi, että tuo siteeraus on peräisin Milanon ja Rooman välisistä ristiriidoista ja sen olisi hänen mukaansa sanonut pyhän Ambrosius Milanolainen (340-397) pyhälle Augustinukselle, Hippon piispalle (354-430), joista tuo jälkimmäinen asui Milanossa äitinsä pyhän Monican (322-387) kanssa.
Siteeraus lienee alkuaan ollut hieman pitempi ja latinaksi se kaiketi kuului: ”Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi” eli “jos olet Roomassa elä roomalaiseen tapaan; jos olet muualla, elä kuin he elävät siellä”.
Sanonta liittyi tuolloin 300-luvulla paastoamiseen, meillekin juuri nyt ajankohtaiseen aiheeseen, sillä vietämme ortodoksisessa kirkossa jouluun asti kestävää joulupaastoa. Roomalaiset paastosivat tuohon aikaan eri tavalla kuin milanolaiset ja epäselvyys häiritsi Monicaa, muttei Augustinusta ja tämä sai aikaiseksi sen, että Augustinus kysyi neuvoa Milanon piispalta, jonka neuvo oli: ”Maassa maan tavalla”. Ilman mitään suomalaiskansallisia loppukaneetteja.
nettihoukka @gmail.com
* Lue tuo Rodney Aistin kolumni netistä: ”When in Rome …”
* Lue arkkipiispa Leon opetuspuhe kirkon sivuilta: ”Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?”
* Lue Jyrki Lehtolan kolumni: "Salainen sola ja pullea takamus näkyivät – sananvapauden rajat tulivat vastaan Arstilan Pirkossa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti