Omasta opetusalan työstäni on jo useita vuosia. Jäin eläkkeelle peruskoulun rehtorin virasta vuonna 2010, siis noin hieman vajaat seitsemän ja puoli vuotta sitten. Olen koko ajan yrittänyt irtautua mahdollisimman paljon noista ajoista, työn tuomasta stressistä ja muista ongelmista, vapautua kahleista. Olen varmaan osittain onnistunutkin siinä, mutta ”mitäpä koira karvoilleen mahtaa”. Noin 40 vuotta opettajana ja rehtorina jätti toki pysyvät jäljet.
Opettajaksi valmistuin melko erikoisella kombinaatiolla – olin erikoistunut sekä matematiikkaan että ortodoksiseen uskontoon. Tosin en koskaan opettanut tuota jälkimmäistä, muutamia omassa koulussani pitämiä ja kollegojen erikseen pyytämiä, opettajien oman luokan luterilaisille oppilaille pidettyjä tunteja lukuun ottamatta. Oman uskonnon tunneista huolehtimaan oli valittu kaupungissani muita päteviä opettajia. Ja siksi en varmasti ole ortodoksisen uskonnon opetuksen erityisasiantuntija. Puhun asiasta ehkä hieman eri kulmasta katsoen, osin entisenä eläköityneenä hallintobyrokraattina osin ortodoksina ja ortodoksista opetusta saaneiden lapsieni isänä.
Olen kaikesta huolimatta seurannut silloin ja seuraan yhä ortodoksisen uskonnonopetuksen tilaa, kaiken lisäksi melko huolestuneena. Olen myös yhä eläkeläisenäkin tuottanut jonkinlaista ”opetusmateriaalia” etenkin nettimaailmaan. En tosin ole tupannut eläkkeelle jäätyäni montaakaan kertaa turhautuneena tai joistain muista syistä tuomaan mielipiteitäni esille tämänkään opetuksen suhteen, monesta muusta asiasta sitten ehkä enemmänkin. Tuohon neuvomiseen moni meistä eläkkeelle jäävistä ”ammattilaisista” kovinkin helposti sortuu, kun huomaa, ettei enää olekaan ”tarpeellinen”. Silloin tosin helposti sorrumme neuvomaan asioissa, joista me vanhoina jäärinä ja ”vanhan liiton ammattilaisina” emme enää oikeastaan paljokaan tiedä. Tai jos tiedämme, tietomme vaatii varmasti päivitystä.
Pari asiaa haluaisin silti nostaa framille varsinkin, jos puhumme oman uskontoni, ortodoksisen uskonnon (UO) opettamisesta. Toivottavasti en näillä sanoillani kuitenkaan loukkaa liiaksi ketään, mutta haluan joka tapauksessa olla suorasanainen kertoessani mielipiteeni. Kaikki sanomani ei varmasti miellytä kaikkia, mutta niinhän se yleensä on kaikessa muussakin elämässämme. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä.
Ensimmäinen asia, joka jokin aika sitten jälleen ylitti roimasti ärsytyskynnykseni, oli opettajien valmiudet erilaisiin uusiin (tai ei ehkä enää voi sanoa uusiin, jos ne ovat 10-20 vuotta vanhoja) opetukseen liittyviin asioihin. Usein vielä ollessani töissä, monet opettajat – olipa sitten kyseessä luokan- tai aineenopettaja – eivät millään halunneet omaksua tietokoneiden ja digilisaation voimakasta vyörytystä kouluihin ja opetukseen. Jo vuosia sitten niissäkin asioissa tehtiin toki ylilyöntejä, kuten nykyäänkin, mutta silti niiden tulo opetukseen on parantanut huomattavasti opetuksen laatua, lisännyt saatavuutta ja mielenkiintoa. Harmillista on, että yhä kohtaan ihmisiä, jotka edustavat tuota jo muinoin nähtyä ”minun ei tarvitse koskaan olla näiden härpäkkeiden kanssa tekemisissä” olevaa opettajaa.
Keskustelusta löytää yhä kommentteja, joita en ainakaan minä toivoisi enää näkeväni:
* tietokonetaitoja saavat opettaa muut opettajat muiden aineiden tunnilla, ei UO:ssa,
* minä opetan keskustelemaan, ajattelemaan, empatiaa, en digilisaatiota,
* saavat tarpeeksi älykännyköitä kotona ja vapaa-ajalla, ei niitä uskontotunnille kaivata,
* liitu ja taulu voittavat mennen tullen älytaulun,
* koska tabletteja tai muita välineitä ei saada kaikille, se on epätasa-arvoa (armeijassa se sama ajattelu näkyi muuten pakkasella ruokalaan marssittaessa siinä, kun joltakin soltulta puuttui hansikkaat, kaikkien oli otettava hansikkaat tasa-arvon vuoksi pois)
Huoh!
Oudon tilanteen huomaa vaikkapa siitä, kun julkisuudessa esitetään esimerkiksi havainto pienten ekaluokkalaisten oppilaiden digi-infoähkystä, nämä oikeasti digilisaatiota pelkäävät opettajat riemuitsevat kovaääniseen besserwisser-tyyliinsä ”Enkös minä koko ajan ole tuota sanonut!” ja saavat näin vahvistusta omalle tietokonepassiivisuudelleen. Noinkin voi toki toimia, mutta sitten ei pidä ihmetellä, jos jotain alkaa toisesta laidasta murentua. Se voi olla oppilaiden kiinnostus oppiaineeseen ja erilaisten reittien kautta joutuminen vaikkapa juuri lukemaani YLEn uutisen aiheuttamaan tilanteeseen, jossa halutaan luopua oman uskonnon opetuksesta ja siirtyä yhteiseen katsomusaineen opetukseen. Tuota pikaa häviää pian koko UO-opettajakunta ja omaa uskontoa (UO) opettavat kohta tyypit, jotka eivät ehkä ikinä ole edes kirkossa käyneet – ei ehkä edes omassa, eikä varsin ortodoksisessakaan.
Itse koen tuon yhteisen katsomuksen invaasion todella vakavana hyökkäyksenä omaa uskonnonopetusta kohtaan. Kun aikanaan viime sotien jälkeen ajateltiin, että ortodoksit kestävät suomalaisen yhteiskunnan ”kelkassa” ehkä muutaman kymmentä vuotta ja siksi jälleenrakennuskauden kirkot ja jopa osin ikonitkin tehtiin ajatellen tuota ”yhdistymistä” ja papit opetettiin luterilaisille tavoille, niin nyt ollaan samoissa tunnelmissa, mutta nyt vain ihan eri tavalla tosissaan, erilaisiin lähinnä pseudotieteellisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin vedoten ja suurella osin melko epärehellisellä julkisuudella ja ihan täysin erilaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa uskonnon merkitys on melkein hävinnyt. Mutta taustalla on sekä raha ja kenties myös jotain muuta idealistakin ajattelua, josta on ekumenia kaukana.
Harmittavaa on minusta tässä se, että kirkon ja seurakuntien ylimmät toimihenkilöt (piispat, kirkkoherrat) eivät ihan kaikki ole vielä heränneet huomaamaan lähestyvää opetuksellista ”maailmanloppua” ja tukemaan kaikin mahdollisin keinoin opettajia ja opetuksesta huolehtivia kirkon hallinnon työntekijöitä. Mutta syy saattaa ollakin - yllätys, yllätys - tuossa kohta tässä tekstissä seuraavassa toisessa osassa mainitussa ongelmassa. Tosin monelta osin kohta saattaa olla liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.
Toinen asia, joka on alkanut hieman ärsyttää opetuksessa, on sellainen josta olen joskus puhunut muissakin yhteyksissä. Muistan joskus jopa suututtaneen yhden piispoista, kun puhuin asiasta eräässä julkisessa tilaisuudessa unohtaen, että puhetta johtanut ko. piispakin oli kritisoimani ryhmän jäsen. Kysymys on kirkkoon aikuisiällä liittyneiden kirkontyöntekijöiden ja opettajien ortodoksisen hengellisen ja käytännöllisen kokemuksen, joiltakin myös oikean ortodoksisen akateemisen tiedon ja perinteen, puutteesta. Samaa on jonkin verran havaittavissa myös muualta, muista maista, tulleissa kirkontyöntekijöissä.
Monelta heistä – siis ihmisiltä, jotka ovat liittyneet kirkkoon aikuisina, miksei muualta tulleiltakin – puuttuvat täysin ortodoksiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset, mitä on olla suomalainen ortodoksinen lapsi ja nuori: vaikkapa sinapinsiemenkerhot, kriparit, Keiteleen Hiekan tai Puroniemen tai oman seurakunnan leirit, nuorisotyö, ortodoksinen uskonnonopetus. Niiden antama ortodoksinen perinteeseen nojautuva hiljainen tieto ihmisille, jotka ovat olleet niissä mukana ja niitä tekemässä tai niiden kohteena on valtava.
Kuinka ihminen selviää nuorisolle ja lapsille tarkoitetusta opetuksesta – tapahtuupa sen sitten kirkon piirissä tai koulussa – jos ei ole itse sitä kokenut ortodoksisessa kirkossa vaan ehkä jossain muussa, aivan toisenlaisen historian, opin ja perinteen omaavassa kirkossa tai muun maan ortodoksisessa kirkossa. Se ei ole välttämättä samanlaista kokemuksen saantia. Kirjoista opittu ei tässä suhteessa pärjää kokemuksen kautta saadun tietoisuuden kanssa. Jos et ole ollut koskaan kriparilla, on aika vaikea sanoa siitä jotain kokemuksellista.
Valitettavasti jotkut tuovat tämänkin asian selvästi esille mielipiteissään juuri sellaisena, että ainakin minulla se nostaa ”piikit pystyyn”. Useimmat ovat tosin viisaasti hiljaa ja antavat ympärillä olevien muiden ihmisten – kollegojen, puolison tai jonkun muun – hoitaa asia kuntoon ja samalla he hieman myöhäsyntyisesti, mikäli se suinkin on mahdollista, opiskelevat asian, josta ovat jääneet paitsi, olemalla esimerkiksi mukana kripareilla, oppitunneilla tai muualla. Ei tämä ihan samaa ole, kunhan ei kaiva niitä vanhoja – toisesta kirkosta pulppuavia – muistoja opetuksessaan esiin, niin asia saattaa olla hoidossa. Jos tällainen sparraaja viereltä tai työyhteisöstä puuttuu, hommassa voi olla ongelmia. Valitettavasti.
Kirkon työntekijät ja oman uskonnon opettajat toimivat usein yksin, vailla mitään kollegiaalista tukea, ”ortodoksista työnohjausta”, enemmistön ehdoilla ja liian usein myös enemmistön tavoilla ja käytänteillä, jopa enemmistön byrokraattisella slangilla. Kun tämä tilanteen yhdistää tuohon YLEn uutisessa esiin tulleeseen laajaan hengelliseen invaasioon, tilanne saattaa eskaloitua varsin pian pahaksikin, ellei asioihin puututa. Ja tähän puuttumiseen tarvitaan koko yhteisöä, yhdessä on helpompi edetä, toinen toistaan tukien.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä ehkä hieman inhorealistisuutta pursuavaa vuodatustani, mutta näin minä nyt tällaisena nyt jo sivuraiteella ruostumista odottavana entisenä opetusalan ammattilaisena, nykyisenä eläkeläisenä asioita vain katselen. Jos jotain loukkasin sanoillani, teko oli silti enemmän tarkoitettu rakentavaksi kuin repiväksi kannanotoksi.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Opettajaksi valmistuin melko erikoisella kombinaatiolla – olin erikoistunut sekä matematiikkaan että ortodoksiseen uskontoon. Tosin en koskaan opettanut tuota jälkimmäistä, muutamia omassa koulussani pitämiä ja kollegojen erikseen pyytämiä, opettajien oman luokan luterilaisille oppilaille pidettyjä tunteja lukuun ottamatta. Oman uskonnon tunneista huolehtimaan oli valittu kaupungissani muita päteviä opettajia. Ja siksi en varmasti ole ortodoksisen uskonnon opetuksen erityisasiantuntija. Puhun asiasta ehkä hieman eri kulmasta katsoen, osin entisenä eläköityneenä hallintobyrokraattina osin ortodoksina ja ortodoksista opetusta saaneiden lapsieni isänä.
Olen kaikesta huolimatta seurannut silloin ja seuraan yhä ortodoksisen uskonnonopetuksen tilaa, kaiken lisäksi melko huolestuneena. Olen myös yhä eläkeläisenäkin tuottanut jonkinlaista ”opetusmateriaalia” etenkin nettimaailmaan. En tosin ole tupannut eläkkeelle jäätyäni montaakaan kertaa turhautuneena tai joistain muista syistä tuomaan mielipiteitäni esille tämänkään opetuksen suhteen, monesta muusta asiasta sitten ehkä enemmänkin. Tuohon neuvomiseen moni meistä eläkkeelle jäävistä ”ammattilaisista” kovinkin helposti sortuu, kun huomaa, ettei enää olekaan ”tarpeellinen”. Silloin tosin helposti sorrumme neuvomaan asioissa, joista me vanhoina jäärinä ja ”vanhan liiton ammattilaisina” emme enää oikeastaan paljokaan tiedä. Tai jos tiedämme, tietomme vaatii varmasti päivitystä.
Pari asiaa haluaisin silti nostaa framille varsinkin, jos puhumme oman uskontoni, ortodoksisen uskonnon (UO) opettamisesta. Toivottavasti en näillä sanoillani kuitenkaan loukkaa liiaksi ketään, mutta haluan joka tapauksessa olla suorasanainen kertoessani mielipiteeni. Kaikki sanomani ei varmasti miellytä kaikkia, mutta niinhän se yleensä on kaikessa muussakin elämässämme. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä.
Ensimmäinen asia, joka jokin aika sitten jälleen ylitti roimasti ärsytyskynnykseni, oli opettajien valmiudet erilaisiin uusiin (tai ei ehkä enää voi sanoa uusiin, jos ne ovat 10-20 vuotta vanhoja) opetukseen liittyviin asioihin. Usein vielä ollessani töissä, monet opettajat – olipa sitten kyseessä luokan- tai aineenopettaja – eivät millään halunneet omaksua tietokoneiden ja digilisaation voimakasta vyörytystä kouluihin ja opetukseen. Jo vuosia sitten niissäkin asioissa tehtiin toki ylilyöntejä, kuten nykyäänkin, mutta silti niiden tulo opetukseen on parantanut huomattavasti opetuksen laatua, lisännyt saatavuutta ja mielenkiintoa. Harmillista on, että yhä kohtaan ihmisiä, jotka edustavat tuota jo muinoin nähtyä ”minun ei tarvitse koskaan olla näiden härpäkkeiden kanssa tekemisissä” olevaa opettajaa.
Keskustelusta löytää yhä kommentteja, joita en ainakaan minä toivoisi enää näkeväni:
* tietokonetaitoja saavat opettaa muut opettajat muiden aineiden tunnilla, ei UO:ssa,
* minä opetan keskustelemaan, ajattelemaan, empatiaa, en digilisaatiota,
* saavat tarpeeksi älykännyköitä kotona ja vapaa-ajalla, ei niitä uskontotunnille kaivata,
* liitu ja taulu voittavat mennen tullen älytaulun,
* koska tabletteja tai muita välineitä ei saada kaikille, se on epätasa-arvoa (armeijassa se sama ajattelu näkyi muuten pakkasella ruokalaan marssittaessa siinä, kun joltakin soltulta puuttui hansikkaat, kaikkien oli otettava hansikkaat tasa-arvon vuoksi pois)
Huoh!
Oudon tilanteen huomaa vaikkapa siitä, kun julkisuudessa esitetään esimerkiksi havainto pienten ekaluokkalaisten oppilaiden digi-infoähkystä, nämä oikeasti digilisaatiota pelkäävät opettajat riemuitsevat kovaääniseen besserwisser-tyyliinsä ”Enkös minä koko ajan ole tuota sanonut!” ja saavat näin vahvistusta omalle tietokonepassiivisuudelleen. Noinkin voi toki toimia, mutta sitten ei pidä ihmetellä, jos jotain alkaa toisesta laidasta murentua. Se voi olla oppilaiden kiinnostus oppiaineeseen ja erilaisten reittien kautta joutuminen vaikkapa juuri lukemaani YLEn uutisen aiheuttamaan tilanteeseen, jossa halutaan luopua oman uskonnon opetuksesta ja siirtyä yhteiseen katsomusaineen opetukseen. Tuota pikaa häviää pian koko UO-opettajakunta ja omaa uskontoa (UO) opettavat kohta tyypit, jotka eivät ehkä ikinä ole edes kirkossa käyneet – ei ehkä edes omassa, eikä varsin ortodoksisessakaan.
Itse koen tuon yhteisen katsomuksen invaasion todella vakavana hyökkäyksenä omaa uskonnonopetusta kohtaan. Kun aikanaan viime sotien jälkeen ajateltiin, että ortodoksit kestävät suomalaisen yhteiskunnan ”kelkassa” ehkä muutaman kymmentä vuotta ja siksi jälleenrakennuskauden kirkot ja jopa osin ikonitkin tehtiin ajatellen tuota ”yhdistymistä” ja papit opetettiin luterilaisille tavoille, niin nyt ollaan samoissa tunnelmissa, mutta nyt vain ihan eri tavalla tosissaan, erilaisiin lähinnä pseudotieteellisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin vedoten ja suurella osin melko epärehellisellä julkisuudella ja ihan täysin erilaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa uskonnon merkitys on melkein hävinnyt. Mutta taustalla on sekä raha ja kenties myös jotain muuta idealistakin ajattelua, josta on ekumenia kaukana.
Harmittavaa on minusta tässä se, että kirkon ja seurakuntien ylimmät toimihenkilöt (piispat, kirkkoherrat) eivät ihan kaikki ole vielä heränneet huomaamaan lähestyvää opetuksellista ”maailmanloppua” ja tukemaan kaikin mahdollisin keinoin opettajia ja opetuksesta huolehtivia kirkon hallinnon työntekijöitä. Mutta syy saattaa ollakin - yllätys, yllätys - tuossa kohta tässä tekstissä seuraavassa toisessa osassa mainitussa ongelmassa. Tosin monelta osin kohta saattaa olla liian myöhäistä tehdä yhtään mitään.
Toinen asia, joka on alkanut hieman ärsyttää opetuksessa, on sellainen josta olen joskus puhunut muissakin yhteyksissä. Muistan joskus jopa suututtaneen yhden piispoista, kun puhuin asiasta eräässä julkisessa tilaisuudessa unohtaen, että puhetta johtanut ko. piispakin oli kritisoimani ryhmän jäsen. Kysymys on kirkkoon aikuisiällä liittyneiden kirkontyöntekijöiden ja opettajien ortodoksisen hengellisen ja käytännöllisen kokemuksen, joiltakin myös oikean ortodoksisen akateemisen tiedon ja perinteen, puutteesta. Samaa on jonkin verran havaittavissa myös muualta, muista maista, tulleissa kirkontyöntekijöissä.
Monelta heistä – siis ihmisiltä, jotka ovat liittyneet kirkkoon aikuisina, miksei muualta tulleiltakin – puuttuvat täysin ortodoksiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset, mitä on olla suomalainen ortodoksinen lapsi ja nuori: vaikkapa sinapinsiemenkerhot, kriparit, Keiteleen Hiekan tai Puroniemen tai oman seurakunnan leirit, nuorisotyö, ortodoksinen uskonnonopetus. Niiden antama ortodoksinen perinteeseen nojautuva hiljainen tieto ihmisille, jotka ovat olleet niissä mukana ja niitä tekemässä tai niiden kohteena on valtava.
Kuinka ihminen selviää nuorisolle ja lapsille tarkoitetusta opetuksesta – tapahtuupa sen sitten kirkon piirissä tai koulussa – jos ei ole itse sitä kokenut ortodoksisessa kirkossa vaan ehkä jossain muussa, aivan toisenlaisen historian, opin ja perinteen omaavassa kirkossa tai muun maan ortodoksisessa kirkossa. Se ei ole välttämättä samanlaista kokemuksen saantia. Kirjoista opittu ei tässä suhteessa pärjää kokemuksen kautta saadun tietoisuuden kanssa. Jos et ole ollut koskaan kriparilla, on aika vaikea sanoa siitä jotain kokemuksellista.
Valitettavasti jotkut tuovat tämänkin asian selvästi esille mielipiteissään juuri sellaisena, että ainakin minulla se nostaa ”piikit pystyyn”. Useimmat ovat tosin viisaasti hiljaa ja antavat ympärillä olevien muiden ihmisten – kollegojen, puolison tai jonkun muun – hoitaa asia kuntoon ja samalla he hieman myöhäsyntyisesti, mikäli se suinkin on mahdollista, opiskelevat asian, josta ovat jääneet paitsi, olemalla esimerkiksi mukana kripareilla, oppitunneilla tai muualla. Ei tämä ihan samaa ole, kunhan ei kaiva niitä vanhoja – toisesta kirkosta pulppuavia – muistoja opetuksessaan esiin, niin asia saattaa olla hoidossa. Jos tällainen sparraaja viereltä tai työyhteisöstä puuttuu, hommassa voi olla ongelmia. Valitettavasti.
Kirkon työntekijät ja oman uskonnon opettajat toimivat usein yksin, vailla mitään kollegiaalista tukea, ”ortodoksista työnohjausta”, enemmistön ehdoilla ja liian usein myös enemmistön tavoilla ja käytänteillä, jopa enemmistön byrokraattisella slangilla. Kun tämä tilanteen yhdistää tuohon YLEn uutisessa esiin tulleeseen laajaan hengelliseen invaasioon, tilanne saattaa eskaloitua varsin pian pahaksikin, ellei asioihin puututa. Ja tähän puuttumiseen tarvitaan koko yhteisöä, yhdessä on helpompi edetä, toinen toistaan tukien.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä ehkä hieman inhorealistisuutta pursuavaa vuodatustani, mutta näin minä nyt tällaisena nyt jo sivuraiteella ruostumista odottavana entisenä opetusalan ammattilaisena, nykyisenä eläkeläisenä asioita vain katselen. Jos jotain loukkasin sanoillani, teko oli silti enemmän tarkoitettu rakentavaksi kuin repiväksi kannanotoksi.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti