Kuuntelin tässä eräänä aamuna YLEn aamu-TV:tä, kun siellä toimittaja keskustelu psykiatrian erikoislääkärin kanssa atyyppisestä depressiosta eli epätyypillisestä masennuksesta. Minulle tuli heti mieleen, että taidan itse sairastaa atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä, poikkeavaa, säännötöntä hyvänolontunnetta.
Tuohon harvinaisempaan euforiatyyppiin kuuluu, että on usein hyväntuulinen ja tyytyväinen moneen, ehkä jopa useimpiin asioihin, vaikka joidenkin turha ja tyhjänpäiväinen valittaminen samaan aikaan toki saattaa melko usein ärsyttääkin. Ruoka maistuu hyvältä ja sitä tulee syödyksi suurella mielihalulla ja siinä ohessa jotain hyvää juoduksikin. Unikin maistuu sopivasti, kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus ja tuossa tilassahan ja tässä iässä siihen tarjoutuu mahdollisuus aina, kun vain haluaa. Voimattomuus ei vaivaa kuin korkeintaan fyysisen vanhuuden vuoksi, muutoin – ainakin henkisesti – olo on kuin teräsmiehellä. Sosiaalisetkin valmiudet ovat hyvät huomioiden edellä oleva ärsyyntyminen ja sen aiheuttamat turhautumisreaktiot.
Hieman ovat tuota euforiaa häirinneet monenlaiset asiat, joista osa liittyy varmaan vanhuuteen ja on siksi ehkä opittavissa hallittaviksi, mutta osa on ulkopuolisten tuottamaa ja siihen on melko vaikea vaikuttaa. Otanpa esiin ensin tuon ekaksi mainitsemani vanhuuden.
Vanhuus muuttaa ilmiselvästi meidän monen vanhenevan persoonallisuutta. Siitä saa usein riittävän selviä todisteita tavatessaan tuttujaan ja ystäviään, jotka myös ovat vanhenneet – aivan kuten minäkin. Monella meistä juuri ne huonot tai jopa negatiiviset luonteenpiirteet saattavat korostua sosiaalisessa kanssakäymisessä, tapaamisissa ja vastaavissa tilanteissa. Itse olen varmaan koko elämäni ollut jonkinlainen observaattori, tarkkailija, ja siinä roolissa on usein helppo huomata noita muuttuneita piirteitä ainakin pitkäaikaisissa tutuissa tai jopa toisinaan ystävissä, tiedä sitten häntä, huomaanko niitä itsessäni. Joka tapauksessa ystävien kanssa asioista vain on helpompi keskustella ja tarvittaessa sanoa tai miksi ei myös kuulla toiselta suoraan, että joku asia ärsyttää. Minä tai hän joko lopettaa sen tai ei – ja kukin toimii sitten omalla tavallaan jatkossa. Tuttujen kanssa on toisin.
Osin tuo edellä mainittu jako vanhuuteen ja ulkopuolisuuteen liittyy yhteen ja samaan: sellaisilla vanhoilla ihmisillä, jotka eivät ole niinkään hyviä ystäviä, enemmän sarjaa ”tuttuja”, tuollaiset asiat tulevat esille ja ärsyttävät, kellä enemmän, kellä vähemmän. Mutta yllättävän paljon on sitten muutakin ulkopuolelta, oman elämänpiirin laidoilta tai jopa reunan takaa tulevaa ärsytystä. Samalla on varmaan hyvä huomata, että kun sitä ulkopuolista ärsytystä tulee enemmän ja enemmän ja se lisääntyy, samalla oma sietokyky vanhetessa madaltuu. Ja soppa saattaa olla tuolla selvä.
Olen aktiivisesti yrittänyt kouluttaa itseäni sietämään paremmin tuota ärsytystä, olemaan ärsyyntymättä. On se melkoinen urakka ainakin minulle, mutta koen ainakin ajoittain onnistumisiakin. Paras tapa itselleni on usein poistaa ärsytyksen kohde kokonaan, jos se vain on mahdollista. Suljen television, en lue jonkun viestejä sosiaalisesta mediasta, välttelen yhteydenottoja tai jotain vastaavaa. Kadulla vastaan tulevalle tai samassa kahvipöydässä istuvalle saman tekeminen onkin jo vaikeampaa. Joskus se onnistuu sillä, että tyylikkäästi, ilman teatraalisuutta, pelkästään poistuu tilanteesta.
Varmaan tuolla valikoimisella on omat haitalliset puolensa omaan sosiaalisuuteen, mutta uskon sillä olevan silti enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Vanhuuden ja varmaan samalla tuon metodin huono puoli on vain helposti siinä, että tuollaisten ihmisten lukumäärä ei oikein vähene – jos kuolemaa ei lasketa – vaan aivan päinvastoin: se kasvaa vauhdilla.
Itseäni ovat oman aikaisemman leipätyöni vuoksi ja sen "perintönä" ärsyttäneet viime aikoina etenkin sananmukaisesti paskaa puhuvat poliitikot, joista todella harvalla lienee puhtaat jauhot pussissa ja jotka ihan oikeasti ajaisivat asioita ihmisten ja yhteisön, koko yhteiskunnan hyväksi eikä vain omaksi hyväkseen. Tuon on valitettavasti kokemus oikeaksi todistanut. Jos sadasta poliitikosta yksi oli aikanaan tuollainen, tulos oli silloin hyvä – nyt tilanne saattaa jo olla huonompi.
Luulen, etten ole yksin ajatuksissani poliitikkojen suhteen. Sen lienevät jo monenlaiset vaalit todistaneet, mutta samalla se on tarjonnut kasvualustan jos vaikka millaisille huu-haa-politikoinneille, joista myös on kiusallisen paljon havaintoja ja jotka karkottavat kohta loputkin järkevämmin ajattelevat. Jäljelle jäävät vain nuo omia etuisuuksia haikailevat huu-haa-ihmiset, heidän ohjailtavissa olevat opetuslapsensa ja muu sellainen sakki, joka ei suuremmin tulevaa ajattele, koska sellaista ei välttämättä ole heille olemassakaan.
Kun katsoo esimerkkejä muualta maailmasta, vaikkapa Euroopasta Ranskasta, jäljet näkyvät jo, mutta tulokset eivät välttämättä ainakaan heti ole lupaavia ja sellaisia, joita salaa on mielessään toivonut. Merkkejä muutoksesta on meilläkin, mutta johtavatko ne oikeasti parempaan, ainakin minua vielä epäilyttää.
Kaikesta huolimatta yritän vahvistaa kaikin tavoin tuota omaa ”sairauttani”, atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä hyvänolontunnetta ja nauttia siitä osasta elämää, joka minulle on mahdollista ja joka minulla vielä on jäljellä. Vanhuus ja erilaiset muut sairaudet – siis ei tuo edellä mainittu euforia – tuovat monenlaisia rajoitteita. Vaikkapa matkusteluun, kaikkea ei jaksa ja usein pitää ajatella omaa terveyttään: voinko, kykenenkö, onko asian toteuttaminen mahdollista.
En silti anna kaiken maailman ”maailmanparantajien” ja kaiken alan asiantuntijoiden eli "besserwissereiden" omilla oikuillaan ja riehumisillaan pilata tunnelmaa, vaan pusken heistä ja monista muista syistä huolimatta eteenpäin omalla – joskus ehkä särmikkäälläkin – tyylilläni ja jaksamiseni mukaan. Yritän olla loppuun asti tyytyväinen elämääni, tekoihini, saavutuksiini, perheeseeni, sukuuni, menneisyyteeni, mihin vain. Toivottavasti onnistun siinä ja jaksan loppuun asti. Tuo puskeminen läpi ”harmaan kiven” on tosin jo nyt aiheuttanut muutoksia elämässäni ja myös hieman varmaan sosiaalisessakin elämässäni. Mutta näin se vain on. Vanhaa sanontaa mukaillen: ”Eteenpäin, sanoi ukko lumessa!”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
 |
| Eteenpäin! (Kuva:Koirat.com) |
Hieman ovat tuota euforiaa häirinneet monenlaiset asiat, joista osa liittyy varmaan vanhuuteen ja on siksi ehkä opittavissa hallittaviksi, mutta osa on ulkopuolisten tuottamaa ja siihen on melko vaikea vaikuttaa. Otanpa esiin ensin tuon ekaksi mainitsemani vanhuuden.
Vanhuus muuttaa ilmiselvästi meidän monen vanhenevan persoonallisuutta. Siitä saa usein riittävän selviä todisteita tavatessaan tuttujaan ja ystäviään, jotka myös ovat vanhenneet – aivan kuten minäkin. Monella meistä juuri ne huonot tai jopa negatiiviset luonteenpiirteet saattavat korostua sosiaalisessa kanssakäymisessä, tapaamisissa ja vastaavissa tilanteissa. Itse olen varmaan koko elämäni ollut jonkinlainen observaattori, tarkkailija, ja siinä roolissa on usein helppo huomata noita muuttuneita piirteitä ainakin pitkäaikaisissa tutuissa tai jopa toisinaan ystävissä, tiedä sitten häntä, huomaanko niitä itsessäni. Joka tapauksessa ystävien kanssa asioista vain on helpompi keskustella ja tarvittaessa sanoa tai miksi ei myös kuulla toiselta suoraan, että joku asia ärsyttää. Minä tai hän joko lopettaa sen tai ei – ja kukin toimii sitten omalla tavallaan jatkossa. Tuttujen kanssa on toisin.
Osin tuo edellä mainittu jako vanhuuteen ja ulkopuolisuuteen liittyy yhteen ja samaan: sellaisilla vanhoilla ihmisillä, jotka eivät ole niinkään hyviä ystäviä, enemmän sarjaa ”tuttuja”, tuollaiset asiat tulevat esille ja ärsyttävät, kellä enemmän, kellä vähemmän. Mutta yllättävän paljon on sitten muutakin ulkopuolelta, oman elämänpiirin laidoilta tai jopa reunan takaa tulevaa ärsytystä. Samalla on varmaan hyvä huomata, että kun sitä ulkopuolista ärsytystä tulee enemmän ja enemmän ja se lisääntyy, samalla oma sietokyky vanhetessa madaltuu. Ja soppa saattaa olla tuolla selvä.
Olen aktiivisesti yrittänyt kouluttaa itseäni sietämään paremmin tuota ärsytystä, olemaan ärsyyntymättä. On se melkoinen urakka ainakin minulle, mutta koen ainakin ajoittain onnistumisiakin. Paras tapa itselleni on usein poistaa ärsytyksen kohde kokonaan, jos se vain on mahdollista. Suljen television, en lue jonkun viestejä sosiaalisesta mediasta, välttelen yhteydenottoja tai jotain vastaavaa. Kadulla vastaan tulevalle tai samassa kahvipöydässä istuvalle saman tekeminen onkin jo vaikeampaa. Joskus se onnistuu sillä, että tyylikkäästi, ilman teatraalisuutta, pelkästään poistuu tilanteesta.
Varmaan tuolla valikoimisella on omat haitalliset puolensa omaan sosiaalisuuteen, mutta uskon sillä olevan silti enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Vanhuuden ja varmaan samalla tuon metodin huono puoli on vain helposti siinä, että tuollaisten ihmisten lukumäärä ei oikein vähene – jos kuolemaa ei lasketa – vaan aivan päinvastoin: se kasvaa vauhdilla.
Itseäni ovat oman aikaisemman leipätyöni vuoksi ja sen "perintönä" ärsyttäneet viime aikoina etenkin sananmukaisesti paskaa puhuvat poliitikot, joista todella harvalla lienee puhtaat jauhot pussissa ja jotka ihan oikeasti ajaisivat asioita ihmisten ja yhteisön, koko yhteiskunnan hyväksi eikä vain omaksi hyväkseen. Tuon on valitettavasti kokemus oikeaksi todistanut. Jos sadasta poliitikosta yksi oli aikanaan tuollainen, tulos oli silloin hyvä – nyt tilanne saattaa jo olla huonompi.
Luulen, etten ole yksin ajatuksissani poliitikkojen suhteen. Sen lienevät jo monenlaiset vaalit todistaneet, mutta samalla se on tarjonnut kasvualustan jos vaikka millaisille huu-haa-politikoinneille, joista myös on kiusallisen paljon havaintoja ja jotka karkottavat kohta loputkin järkevämmin ajattelevat. Jäljelle jäävät vain nuo omia etuisuuksia haikailevat huu-haa-ihmiset, heidän ohjailtavissa olevat opetuslapsensa ja muu sellainen sakki, joka ei suuremmin tulevaa ajattele, koska sellaista ei välttämättä ole heille olemassakaan.
Kun katsoo esimerkkejä muualta maailmasta, vaikkapa Euroopasta Ranskasta, jäljet näkyvät jo, mutta tulokset eivät välttämättä ainakaan heti ole lupaavia ja sellaisia, joita salaa on mielessään toivonut. Merkkejä muutoksesta on meilläkin, mutta johtavatko ne oikeasti parempaan, ainakin minua vielä epäilyttää.
Kaikesta huolimatta yritän vahvistaa kaikin tavoin tuota omaa ”sairauttani”, atyyppistä euforiaa eli epätyypillistä hyvänolontunnetta ja nauttia siitä osasta elämää, joka minulle on mahdollista ja joka minulla vielä on jäljellä. Vanhuus ja erilaiset muut sairaudet – siis ei tuo edellä mainittu euforia – tuovat monenlaisia rajoitteita. Vaikkapa matkusteluun, kaikkea ei jaksa ja usein pitää ajatella omaa terveyttään: voinko, kykenenkö, onko asian toteuttaminen mahdollista.
En silti anna kaiken maailman ”maailmanparantajien” ja kaiken alan asiantuntijoiden eli "besserwissereiden" omilla oikuillaan ja riehumisillaan pilata tunnelmaa, vaan pusken heistä ja monista muista syistä huolimatta eteenpäin omalla – joskus ehkä särmikkäälläkin – tyylilläni ja jaksamiseni mukaan. Yritän olla loppuun asti tyytyväinen elämääni, tekoihini, saavutuksiini, perheeseeni, sukuuni, menneisyyteeni, mihin vain. Toivottavasti onnistun siinä ja jaksan loppuun asti. Tuo puskeminen läpi ”harmaan kiven” on tosin jo nyt aiheuttanut muutoksia elämässäni ja myös hieman varmaan sosiaalisessakin elämässäni. Mutta näin se vain on. Vanhaa sanontaa mukaillen: ”Eteenpäin, sanoi ukko lumessa!”
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti