2.2.17

Kirkon kapinalliset

Luterilaisen Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra Jouni Turtiainen kirjoitti syyskuussa blogissaan avoimen kirjeen oman kirkkonsa anarkistipapeille. (Kts. Avoin kirje kirkkomme anarkistipapeille). Hän sanoi kirjeessään mm:
”Olette antaneet pappislupauksen, jonka mukaan olette sitoutuneet noudattamaan kirkon järjestystä. Siis pelaamaan yhteisillä pelisäännöillä.

Se, mihin olette omalla julkisella ilmoituksellanne ryhtymässä 1.3.2017, ei ole yhteisten pelisääntöjen noudattamista, vaan anarkismia ja sooloilua. Olette ottaneet kirkkolain ja -järjestyksen tulkinnan omiin käsiinne. Vetoatte kunnon skismaatikkojen tavoin lakiin, Tunnustuskirjoihin, Lutheriin, omaantuntoon, Raamattuun – jopa Pyhän Hengen ilmoitukseen ja Jumalan tahtoon. Tai siis tarkemmin sanoen omaan tulkintaanne kaikesta tästä.”
Tällaisena hierarkisen, toisen kansallisen kirkkomme, ortodoksisen kirkon, maallikkojäsenenä, olen usein ajatellut melko samalla tavoin noista luterilaisista papeista, joita khr Turtiainen nimittää anarkistipapeiksi. Meillä ortodokseilla ei tuommoinen peli vetelesi ollenkaan. Tuollaisen purnauksen ja kapinoinnin seurauksena ortodoksinen pappi saisi katsella asioita sivusta ilman papillista toimituslupaa tai pahimmillaan hän saattaisi menettää pappeutensa, joka meillä ortodokseilla ei suinkaan ole mikään arvo tai tutkinto, vaan piispan joillekin sakramentin kautta antama kirkollinen tehtävä, joka samalla tavalla voidaan tarvittaessa ottaa poiskin.

Meillä ortodoksisella piispalla on omassa hiippakunnassaan lähes diktatorinen valta alueensa pappeihin. Häntä – piispaa – sanotaankin piispalle laulettavassa tervehdyslaulussa despootiksi (Εις πολλά έτη Δέσποτα! / Eis polla eti despota!). Hänellä on suuri valta ja vastuu pappien vihkimisessä, tehtävään asettamisessa ja jopa vaalissa, mihin hän asettaa haluamiaan pappeja ehdokassijoille tai on asettamatta. Kummallakin tavalla hän voi ja yrittää tietysti vaikuttaa valintaan. Muualla ortodoksisessa maailmassa piispa pääsääntöisesti itse valitsee papit seurakuntiin, ei kuten meillä Suomessa kansanäänetyksellä tai valtuuston valitsemana.

Ortodoksisessa kirkossa ei siis – ainakaan helpolla – voi purnata piispaansa ja piispan tai piispojen päätöksiä vastaan. Tai ainakaan papit eivät näin voi tehdä, meillä maallikoilla on sitten eri tilanne – ainakin nyt periaatteessa. Meillä ei kirkkoa ja sen oppia uudisteta tällaisella – kuten Turtiainen sen kirjeessään sanoo – "oman käden oikeudella". Se tapahtuu vain ja ainoastaan ortodoksisessa kirkossa laajan kirkolliskokouksen päätöksellä. Edes Suomen ortodoksisen kirkon oman kirkolliskokouksen päätös ei siihen riitä.

Aiheellisesti Turtiainen kysyykin:
”Missä muussa asiassa aiotte rikkoa pappislupauksenne ja olla noudattamatta yhteisiä pelisääntöjä? Jos olette uhmakkaita ja piittaamattomia tässä asiassa, mikä saisi luottamaan siihen, ettei sama toistu jossain muussa asiassa?”
Turtiainen sanookin tällaisten anarkistien hakevan marttyyrin asemaa maallisen lain suojissa, kun he vetoavat siihen, että "kyse on ihmisistä ja heidän palvelemisestaan".

Jokin aika sitten Norjan luterilaisessa kirkossa päätettiin hyväksyä samaa sukupuolta olevien liitot ja jossain mediassa sanottiin, että oikeudenmukaisuus ja rakkaus voittivat, mutta missään ei sitten samalla innolla välttämättä kerrottu miten kävi Norjan kirkon yhtenäisyydelle ja kirkon uskolle ja opetukselle.


Toki samanlaisia yrityksiä ja ajatuksia on heitetty ilmaan myös ortodoksisen kirkon piirissä jopa melko korkealta hierarkiselta taholta, mutta onneksi oma arkkipiispamme on ollut asiassa jämäkkä ja ilmoittanut, mikä on ortodoksisen kirkon kanta ja että kirkko pitäytyy raamatullisessa vanhassa ortodoksisessa perinteessä ja pitää avioliittoa sakramenttina ja vain miehen ja naisen välisenä.

Ei ortodoksinen kirkko mitenkään voimakkain sanoin tuomitse samaa sukupuolta olevien liittoja, mutta pitää ilmeisesti sitä enemmän pastoraalisena asiana, ei omaa oppia horjuttavana eikä siihen kuuluvana asiana. Mi kuten varmaan melko moni muukin ortodoksi emme suinkaan tuomitse samaa sukupuolta olevien yhteiseloa, heidän elämäänsä ja parisuhdetta, mutta sen sotkeminen sakramentteihin ja kirkon oppiin ei mielestämme ole sopivaa, vaikka kuinka liberaaleja olisimme.

Aina aika ajoin asia nousee tapetille joidenkin aktivistien taholta myös ortodoksisessa kirkossa. Jokin aika sitten eräs eteläsuomalainen ortodoksinen julkaisu käsitteli lehdessään homoseksuaalina elämistä ja siihen liittyviä parisuhdekysymyksiä kirkossamme. Jotkut muiden alojen kuin ortodoksisen teologian asiantuntijat perustelivat tämän ortodoksisen julkaisun seuraavassa numerossa tällaista erilaista elämäntyyliä tavoilla, joilla ei joidenkin mielestä oikein ollut mitään ortodoksista teologista taustaa eikä se ollut ortodoksisen kristillisen opetuksen mukaista. Kirjoittelu laukaisi ketjureaktion, johon joku yritti sitten vastata omalla kirjoituksellaan, mutta se tuli torjutuksi lehden päätoimittajan taholta. (Kts. Simeon ja Hanna: Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1. Moos.1:27))

Tällainen tapahtuma toistuu aina silloin tällöin melkein kuin johonkin agendaan ohjelmoituna ja usein jäljet johtavat ainakin jollain tavalla ajateltuna ”sylttytehtaalle”, samoihin tahoihin, jotka asiaa haluavat pitää esillä ja saada muutoksia ortodoksisen kirkkomme toimintaan. Mielenkiintoista on nähdä, mitä tulee lähiaikoina tapahtumaan, kun yksi suurimmista tällä tavalla ajattelevien tahojen sponsoreista on väistymässä omalta uraltaan ja siirtymässä sivuun. Mitä tekee aikanaan hänelle valittava jatkaja ja millainen konflikti siitä seuraa vai onko tapahtumassa jotain muuta. Sen aika näyttää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: