Viime aikoina olen joutunut useisiin tilanteisiin, joissa on keskustelu tai kirjoiteltu luostarikutsumuksesta ja sen toteuttamisesta nykymaailmassa. Itse en kuitenkaan asu luostarissa, mutta olen ollut hieman sisällä sellaisessakin jonkin aikaa - kuten sen silloin joskus lapsille kerroin, "lomitusmunkkina" - asuessani Kreikassa Pendelin luostarin keljassa ns. itsenäisenä tutkijana muutamia kuukausia, tai itse asiassa lähes vuoden.
Luostaria edeltävän ajan - muutaman kuukauden - asuin ensin ekumeenisessa instituutissa, jossa tapasin lähes päivittäin myös luostariasukkaita eri puolilta maailmaa ja eri kirkkokunnista ja uskonnoista.
Tuosta kokonaisajasta muodostuukin sitten se kokonainen vuosi tutustumista tuohonkin "mystiseen aiheeseen". Silti en pidä itseäni minään luostariasumisen asiantuntijana, en varmasti.
Mutta kuten kai joku on jo huomannut näistä blogikirjoituksistani, silti kirjoitan aiheesta, tyylilleni uskollisena. Tiedän tai sitten en.
Kaikki alkoi nyt eräästä isä Jarmo Hakkaraisen äskettäin kirjoittamasta artikkelista, jonka hän lähetti erääseen ortodoksiseen nettisivustoon julkaistavaksi. Teksti oli melko railakasta ja nykyaikaisen luostariasukkaiden elämää melkoisen reippaasti tuulettavaa. Suhteellisen moni piti kirjoitusta aivan asiallisena, mutta varmasti oli muunkinlaisia mielipiteitä. Luultavasti mahdollisesti luostareissa tai ainakin jossakin luostarissa, jos ei kaikissa. Niin ja sitten tietysti olivat omine mielipiteineen ns. "kaiken inhimillisen tiedon asiantuntijat", he, jotka tietävät kaiken. He luonnollisesti huomasivat lukuisia virheitä ja isompia tai pilkkupuutteita tuostakin isä Jarmon artikkelista. Heillä lienee ollut parempi kokemus asioista.
Lainaan kaiken uhalla pienen osan tuon artikkelin tekstistä tännekin. Isä Jarmo kirjoitti mm. näin:
"Kristillisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa. luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa."Hieman myöhemmin tekstissä hän kuitenkin luotaa melko reippain sanakääntein nykytilaa kirjoittaessaan:
"Maallistuneessa länsimaisessa nykyajassa tämä ihanteellisuus tuntuu lähinnä nostalgiselta muistolla. Nykyaikaiset munkit elävät usein niin luostarin sisällä kuin sen ulkopuolellakin kuin ketkä tahansa maailmalliset ihmiset. Heidän elämänsä on täynnä maailmallisuutta, jossa ei ole sijaa askeesille, rukoukselle tai diakonialle. Munkin asu ei tee miehestä munkkia, vaan hänen sisäinen elämänsä. Jos munkilta puuttuu sisäisen elämän etsiminen, hän edustaa luostarikutsumuksen irvikuvaa."En tiedä, mihin isä Jarmo perustaa tuon kirjoittamansa, mutta tuokin teksti sai sosiaalisessa mediassa sekä ymmärrystä ja nyökyttelyä, kuten myös ihmettelyä ja kummastelua. Itse - vaikka tunnekin suuren joukon niin luostareissa kuin maailmassa asuvia munkkeja ja jopa nunnia - en uskalla sanoa omaa arviotani ihan noin suoraan ja reippaasti. Jotain siitä kuitenkin omankin kokemuksen perusteella hyväksyn tai kuten nykyisin sanotaan, "allekirjoitan".
Olen aina silloin tällöin itsekin miettinyt ja jopa julkituonut kirjoituksissani ihmettelyäni luostariasukkaiden valtavan suuresta innostuksesta olla vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Siinä ei sellaisenaan ole mitään outoa tai minusta edes tuomittavaa, jos siellä oleminen jotenkin palvelee luostaria, sen sanomaa ja koko kristinuskon ja evankeliumin ilosanoman levittämistä. Jos siellä roikutaan - hieman rumasti sanoen - vain, kun ei ole muuta tekemistä, niin enpä tiedä, onko se oikein hengellisesti kasvattavaa ja aina luostarin asukkaalle sopivaakaan.
Tiedän useita luostariasukkaita - varsinkin muualta maailmasta - jotka omilla kirjoituksillaan sosiaalisessa mediassa levittävät tehokkaasti oman kirkkonsa sanomaa ja kristillisyyttä yleensäkin. Heidän teksteistään välittyy suuri rakkaus omaa Kirkkoa kohtaan ja he jakavat tuon rakkauden tuhansille ihmisille taitavin ja miellyttävin sanakääntein. Tällöin sosiaalisessa mediassa "roikkuminen" on hyvä asia ja palvelee Kirkon työtä hienolla ja modernilla tavalla.
Tällaisesta on hyvä esimerkki vaikkapa sisar Vassa, jonka kanssa voi olla kahvilla YouTube-videoiden välityksellä (Coffee with Sr. Vassa tai Facebookissa). Hän on ortodoksinen nunna, joka kuuluu ulkomailla toimivaan Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja on siviilissä Itävallan yliopiston liturgiologisti, tohtori Vassa Larin.
No miksi sitten ei muunlainen kirjoittelu ole sopivaa? Tuohon on oikeastaan aika vaikea vastata loukkaamatta jälleen luostariasukkaita, jotka niin tekevät, joten yritän nyt pyöritellä asiaa tässä jotenkin. Josko vaikka siitä selviäisi "villakoiran ydin".
Itse pohdin toisinaan luostariasukkaan tai vaikkapa maailmassa elävän munkin tai nunnan kohdalla, miksi hän elää niin kuin elää ja miksi hän on antanut melkoisen vaativat, jopa ankarat lupaukset omasta elämästään joko piispalle tai luostarin johtajalle. Miksi hän antoi nuo lupaukset? Aikooko hän todella pitää nuo lupaukset? Entä jos ei, jos ei voi niitä pitää? Miksi hän silti ryhtyi luostariasukkaaksi, jos tietää, ettei kykene elämään edes osittain ihanteiden mukaisesti? Nyt kriitikot sanovat heti: "Mistä minä tiedän, mitä jonkin pään sisässä tapahtuu, mitä ajattelee, miten hän elää? Mikä minä olen arvioimaan tai arvostelemaan?" - Aivan oikein - en mikään. Mutta teen sen silti.
Lainaan tähän taas isä Jarmon tekstiä tuosta hänen artikkelistaan, jossa hän kirjoittaa, millaista luostarielämän pitäisi parhaimmillaan olla. Hän kirjoittaa:
"Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää. Se tarkoittaa katumuksen ja Kristuksen käskyjen täyttämisen elämää. Luostarielämä merkitsee pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen. Se kasvaa Jumalan energioista ja ihmisen yhteistyöstä niiden kanssa. Luostarielämä on profeetallista ja apostolista elämää. Se on katumuksellista elämää, sydämen puhdistamista ja Kristuksen käskyjen pitämistä. Se ei tarkoita erottautumista Kirkosta, vaan uutta elämää, jonka Kristus toi maailmaan syntyessään ihmiseksi."Eipä tuohon tarvinne muuta lisätä: katumuksen mukaista elämää, käskyjen täyttämistä, pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen, uutta elämää.Tosin pitää rehellisesti sanoa, että taitaa niin isä Jarmolla kuin ehkä minullakin olla liian idealistiset ja kristillis-romanttiset kuvat todellisesta luostarielämästä, jossa elävät ihan tavalliset ihmiset - ihan kuin mekin.
Sanon ja ajattelen näin kuitenkin sillä perusteella, että JOS minä menisin luostariin, niin katsoisin, että näin pitäisi elää. Samaan hengenvetoon pitää todistaa, että en pystyisi ja siksi en sinne mene. Olin siellä aikanaan lyhyen aikaa vain tutkijana, en veljestön jäsenenä ja se riitti minulle osoittamaan oman vajavaisuuteni ja luostarielämän vaativuuden. En todellakaan kykenisi täyttämään niitä odotuksia, jota ainakin itse asettaisin silloin itselleni.
Tapasin tuossa äskettäin pari luostariasukasta maailman liike-elämän pyörteissä. He olivat "markkinoimassa" omaa luostariaan - ei kuitenkaan ilmeisesti uusille "potentiaalisille luostariasukkaille", vaan kuten toinen sanoi "potentiaalisille asiakkaille". Ihan hyvä - käyttääkseni taas tuota aikanaan oppilailta oppimaani kaiken kattavaa sanontaa - mutta ... mutta ... Sana markkinointi ja luostari sopivat huonosti yhteen. Minun mielestäni.
Luostarin tulee kyllä "markkinoida" itseään, mutta millä keinoin, siinä varmaan tuhannen taalan kysymys. Kerron oman mielipiteeni, joka voi olla vaikka kuinka pielessä, mutta ei hätää, niin on mennyt pieleen aina aika ajoin jonkin muunkin ajatus ja jopa teko tämänkin asian kohdalla. Sen on historia osoittanut todeksi. Joten eiköhän tuo minunkin ajatus tuonne sekaan mahdu.
Esimerkki hyvästä markkinoinnista löytyy minun mielestäni myös Suomesta, Heinävedeltä. Siellä sijaitsee Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari, joka mm. ei ole ollut mukana erilaisilla messuilla kuin tietääkseni vain kirjamessuilla, koska luostari tuottaa paljon ortodoksista kirjallisuutta. Siis ihan oikeassa paikassa silloin. Levittämässä tällä tavoin evankeliumin ilosanomaa - kuten edellä kirjoitin.
Entä sitten luostarin markkinoiminen yleensä matkailukohteena, turistinähtävyytenä tai vaikkapa kokouspaikkana. Jälleen - ihan hyvä - kunhan se tapahtuu - minun mielestäni - hengellisyyden, kirkon, kristinuskon ja luostariaatteen siivittämänä.
Jos niissä yleisötilaisuuksissa - olkoot vaikka sitten millaisia "markkinointitilaisuuksia" tahansa, joissa luostari on näyttävästi tai vähemmänkin näyttävästi esillä - paikalla olevat "markkinointia" tekevät luostariasukkaat kokevat markkinointipaikalle tulleet omaa ortodoksisuuttaan esittelevät ortodoksiset ihmiset "potentiaalisen asiakasryhmän sivuun heittäväksi riesaksi", jotka haittaavat "oikeaa" markkinointia, joku ei ole kohdallaan.
Jos paikalle osuva vaikkapa vastikään kääntynyt, uudesta uskostaan yli-innostunut ortodoksi ei ole potentiaalinen asiakas, vaan koetaan riesaksi, kannattaisi - minun mielestäni - luostariasukkaan olla menemättä tuollaiseen tilaisuuteen.
Jos "potentiaalisten maksavien asiakkaiden" saaminen luostariin on tärkeämpi asia luostariasukkaalle kuin sisälähetystyö ja ilosanoman levittäminen, pitää jälleen tehdä itselleen monta miksi-kysymystä.
Minun mielestäni silloin sinne ei pidä laittaa ollenkaan luostariasukkaita esille, koko kansalle näytille "eksoottisina ilmestyksinä" tai joinain "mystisinä friikkeinä", vaan menkööt sinne esittelemään näitä kohteita luostarin siviilityöntekijät tai vapaaehtoistyöntekijät. Luostariasukkaan voisi korvata silloin vaikkapa monikäyttöisellä vahanukella.
Ja mikä tärkeintä, jos tai kun luostarilla on jotain muuta toimintaa: koulutusta, liiketoimintaa, kokoustoimintaa, näyttelyjä, jne. se pitää "tuote-esittelyssä" tuoda esille selvästi erillisenä VARSINAISESTA luostaritoiminnasta, siis siitä, miksi koko luostari on perustettu ja on olemassa.
Ortodoksisuus ja ortodoksiset kohteet yleensä ja etenkin luostariasukkaat ovat yhä Suomessa eksoottisia turistikohteita, joita kuvataan paljon - julkisesti tai salaa - ja näytetään kotona lapsille tyyliin: "Kato tossa on munkki!" Luostariasukkaan on totuttava tähän tai pysyttävä pois julkisuudesta ja esillä olemisesta. Se ei tarkoita vain tilaisuuksia vaan myös vaikkapa sosiaalista mediaa.
Ja jos joku siihen kuitenkin opetuksellisista tai kristinuskon ja eritoten ortodoksisuuden levittämiseen tähtäävistä syistä johtuen lähtee mukaan, olisi ihan syytä jokaisessa luostarissa vaikka laatia jonkinlainen julkisuus-strategia, miten tällaisessa modernissa julkisuudessa ja some-julkisuudssa ollaan ja käyttäydytään ja kuka julkisuutta luostarin osalta käyttää ja ehkä vielä, missä määrin. Ja samalla olisi varmaan viisasta pohtia, millaista luostarin kannalta yksittäisen luostariasukkaan julkisuuden tulee olla, sillä hän on aina luostariasukkaana myös oman luostarinsa kuva ja mainos.
Äskettäin kanonisoitu eli pyhien joukkoon luettu Athosvuoren munkki, isä Paisios kirjoittaa kirjassa nimeltään "Pyhän Vuoren isiä ja elämää" paljon näistä asioista todella suoraselkäisesti ja suorasanaisesti. Yhdessä pienessä opetuksessaan "Maailmallinen mukavuus on hengellinen onnettomuus" hän sanoo:
"Eräänä päivänä Uuden Skiitan vanhus Theofylaktos näki saatanan kulkevan skiitalla majalta majalle kieli suusta roikkuen ja pilkaten munkkeja. Se sanoi: "Ha, ha, ha! Munkit ovat jättäneet Jeesuksen rukouksen ja heidän mielensä on hajallaan maallisissa asioissa. He puuhailevat moninaisten töiden parissa..." Kun jotkut munkit olivat hankkineet puhelinyhteyden skiitalle, vanhus Theofylaktos oli puolestaan nähnyt Herran Kunniallisen Edelläkävijän hyvin murheellisena. Kuinka Herran Kunniallinen Edelläkävijä ja kaikki athoslaiset pyhät isät voisivatkaan olla murehtimatta, kun jotkut munkit jäljittelevät maailman ihmisiä elämän mukavuudessa eivätkä sen sijaan pyhiä isiämme, jotka kilvoittelivat kunniantuntoisesti Kristuksen vuoksi ja pyhittivät itsensä lisäksi myös tämän villin vuoren Athoksen, niin että sitä on alettu kutsua Pyhäksi Vuoreksi? Niinpä mekin nykyään kerskaten sanomme olevamme Pyhän Vuoren munkkeja!Itsellänikin on joitain hentoja kokemuksia kirjoittamastani asiasta. Olin itse muutama vuosi sitten Lapissa Sevettijärvellä lepäämässä stressaantuneena työntekijänä. Oli syksyn kauneinta ruska-aikaa ja turisteja liikkui vielä paljon. Lappalaiset ja siinä ohessa myös koltat, joiden alueella silloin olin, ovat myös melkoisia turistikohteita kuvattavaksi satunnaisille matkaajille. Seisoin eräänä päivänä kolttavanhusten kanssa seurakuntasalin edustalla, sillä siellä oli silloin koltille tarkoitettu ns. kielipesä - paikka, jossa saivat puhua kolttaa keskenään. Pihaan kurvasi kohta linja-auto Kallion seurakunnasta. Jo linja-autossa alkoi salamien välähtely - eikä kysytty: "saako kuvata?" - ja se jatkui heti, kun kansa oli rynnännyt ulos autosta. Keski-ikäinen täti-ihminen retuutti meitä - minua siinä ohessa - riviin terassille, talon eteen kuvattavaksi ryhmäkuvaan. Edelleenkään ei kysytty, saako kuvata. Kun ilmoitin, etten ole koltta, vastaus oli: "Ei se haittaa mitään, onpahan ihmettelemistä, että joku koltta on noin pitkä ja partainen." Saman kokenevat luostariasukkaat yhtenään omissa luostareissaan. Mutta sillä erolla, että he saavat valita - me ja minä emme silloin ihmetykseltämme saaneet.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti