"Suomalainen pyhä"

Tammikuussa kiiri Suomeenkin tieto, että joulukuun lopulla Moskovan patriarkaatin Pyhä synodi oli omalta osaltaan päättänyt kanonisoida aiemmin Suomeen kuuluneessa Korpiselässä syntyneen ja mm. Käkisalmessa vaikuttaneen ortodoksisen pappismarttyyrin, isä Hristofor Varfolomejeffin (Kts. Pappismarttyyri Hristofor Varfolomejeff). Asia vaatii vielä Venäjän kirkon laajemman piispainkokouksen päätöksen ja meillä on silloin uusi Suomessa syntynyt pyhä. Jos ei nyt aivan suomalainen, niin melkein.

Pappismarttyyri, isä Hristofor Varfolomejeff

Tuollaiset ”suomalaiset pyhät”, siis tavalla tai toisella suoraan Suomeen liittyvät kanonisoidut pyhät, ovat harvinaisia ja onkin ihan oikeutetusti kyselty, eikö meillä ole ollut aikojen saatossa ketään ortodoksista ihmistä, joka olisi voitu kanonisoida pyhäksi eli lukea tuohon pyhien joukkoon kuuluvaksi.

Me suomalaiset ortodoksit elämme maassa, jossa valtauskontona on luterilaisuus, siis aikanaan roomalaiskatolisesta kirkosta 1500-luvulla eronnut protestanttinen kirkko. Heitä lienee jotain 70 % ja meitä ortodokseja noin 1 %. Loput ovat sitten kaikkea muuta: katolilaisia, muslimeja, kirkkoon kuulumattomia ja lukuisia muita pienempiä uskonnollisia ryhmiä.

Tämä luterilaisessa Suomessa eläminen ortodoksina on tehnyt meistä maailman luterilaisimman ortodoksisen kirkon, mikä näkyy monessa asiassa niin ulkoisissa puitteissa, tavoissamme, kirkon hallinnossa, seurakuntien toiminnassa kuin päämme sisässäkin. Varmasti osaltaan tilanteeseen on vaikuttanut sekin, että erittäin suuri osa ortodoksisen kirkon jäsenistä on tullut juuri luterilaisesta kirkosta, jossa monet myllerrykset ja muutokset ovat aiheuttaneet usein sekasortoa ja hämminkiä. Kaikesta tuosta "pelastukselle turhasta krääsästä" emme me uudet tai vanhemmat ortodoksitkaan ole aina osanneet luopua. Tosin vanhoja entisen kirkon tapoja ja oppeja on joillakin mahdollisesti säilynyt ajatuksissa, joskus teoissakin ja toisinaan niitä yritetty jopa "pakkosyöttää" muillekin ortodokseille – uusille ja vanhoille.

En nyt puutu laajemmin tuohon kirkkomme luterilaistumiseen, mutta sanan ’pyhä’ ymmärtäminen ja käyttäminen on yksi niistä. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan luterilaisuus liittää sanan oikeastaan vain Jumalaan ja jumaluuteen, Jumalan ominaisuudeksi, eikä oikein pidä hyvänä liittää sitä ihmiseen. Ortodoksisessa kirkossa se on paljon muutakin, meillä se on myös määrite ihmisestä, joka elää Jumalan tahdon mukaisesti, on tässä suhteessa esimerkillinen ihminen.

Myös meillä Suomessa juhlitun 500 vuotta sitten tapahtuneen reformaation, uskonpuhdistuksen melskeissä protestantismi häivytti opistaan ja käytännöistään monta katolisen kirkon tapaa, jotka ovat meille ortodokseille ja roomalaiskatolisille yhteisiä ja tärkeitä. Sellaisia ovat vaikkapa pyhät kuvat, ikonit ja pyhät ihmiset, joista usen roomalaiskatolisessa kirkossa käytetään nimitystä pyhimys. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä jo ensimmäisellä vuosituhannella, 700-800 vuotta ennen reformaatiota pidetyssä ns. ekumeenisessa eli yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin ikonoklasmia eli kuvainraastamista, siis ikonien hävittämistä ja tuhoamista. Ikonit saivat kuitenkin jo silloin monen muun vastaavan asian kanssa vankan sijansa vielä silloin lähes yhtenäisessa ja jakaantumattomassa kirkossa. Mutta luterilaisuudesta reformaatio ainakin alkuun hävitti monta tuollaista asiaa tai ainakin vähensi niiden merkityksen minimiinsä. Vastakkainasetteluakin ilmeni etenkin Suomessa, jossa kauan – pitkälti toista tuhatta vuotta – on ollut sekä ortodokseja kuin sitten myöhemmin 1500-luvulta alkaen myös luterilaisia. Alkuun 1600-luvulla ja osin vieläkin ortodokseja haukuttiin ja yhä vielä ajoittain moititaan niin kuvainkumartamisesta kuin myös pyhien ihmisten jumaliksi korottamisesta.

Nykyisin ikoneja näkee kuitenkin jo luterilaisessakin kodissa ja kirkoissa ja jopa sana pyhä / pyhimys on vilahdellut kirkon sanastossa. Muistelen ainakin FT, Helsingin yliopiston Almanakkatoimiston entisen johtajan Heikki Ojan kirjoittaneen kirjan nimeltään "Suomen kansan pyhimyskalenteri", siis jonkinlaisen ”luterilaisen pyhimyskalenterin”, joka ei kuitenkaan liene vielä ihan virallista kamaa.

Edellä luetelluista syistä johtuen tuo pyhäksi julistaminen, kanonisoiminen, saattaa olla meille ortodokseille yhä hieman nihkeää luterilaisessa Suomessa. Maamme ja alueemme historiasta ponnistavat tajuntaamme ja ajatteluumme monet huonotkin muistot, joista vastikään luin erittäin mielenkiintoisen, nyt jo manan maille menneen professori Kauko Pirisen Joensuussa 1970 pitämän esitelmän 1600-luvun Suomesta, jolloin täälläkin alettiin hiljalleen huomata, että ortodoksitkin taitavat olla kristittyjä. (Lue tuo artikkeli: "Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä" )

Noilta ajoilta lienee äidinmaidossamme periytyneet monet väärät uskomukset, tavat ja tottumuksen myös suhteessa toisiin uskontoihin, joita helposti pidetään lähes hihhuleina, epäjumalanpalvontana, pakanuutena tai kuten eräs tuttuni äskettäin minua nimitti – lahkolaisena.

Ollessani 2000-luvun alkuvuosina Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, jäsen, tein siellä aloitteen, jossa mm. esitin jonkinlaisen työryhmän perustamista piispojen avuksi pohtimaan suomalaisten pyhien etsimistä ja toimia kanonisaation toteuttamiseksi. Asia ei silloinkaan edennyt kirkolliskokouksessa, mutta silloin saadun niukan tiedon mukaan jonkinlainen työryhmä perustettiin ja tietääkseni se on asiaa pohtinut, mutta mitään ei ole asiasta enää julkisuuteen puhuttu.

Johannes Vasilievitš Karhapää
(1884-1918)

Syyt hiljaisuuteen ovat vain arvailtavissa, oikeasti niitä en tiedä. Mutta yksi syy voisi olla vaikkapa politiikka – siis puoluepolitiikka – sillä yksi varteenotettava ehdokas on ollut 1918 teloitettu tuupovaaralainen Johannes Karhapää, jonka on katsottu ilmeisen väärin perustein kuuluneen äärivasemmistoon, vallankumouksellisiin (kts. Johannes Karhapää - marttyyri vai luopio). Ja sellainenhan ei sovi keskusta- ja kokoomusvetoisessa Suomessa. Toinen syy hiljaisuuteen saattaisi olla se, että yhä elää jonkun pyhäksi julistettavaksi aiotun sukua tai kavereita, ja eihän sellainenkaan sovi kirkonmiehille, että joku voi kerskailla olevansa jonkun pyhän kaveri tai lapsi tai joku muu tuttu.
Sille, että lähisukulaisia on vielä elossa, saatiin selkeä ohjeistus Venäjän juuri tapahtuneessa kanonisoinnissa, kun tuolla alussa mainitsemani pyhän pappismarttyyri Hristoforin tytär Maria elää yhä – tosin 98 vuoden korkeassa iässä – Tampereella. Tosin lienee hänkin ollut jonkin verran hämmästynyt kuullessaan, että oma isä aiotaan julistaa pyhäksi. Mutta ei se hänelle kerskailun aihe ollut, nöyränä ja kiitollisena, Jumalaa kiittäen hän tiedon otti vastaan.
Nyt kun julkisuudessa on ihan presidentin puheenavauksella ja eduskunnankin tuella alettu käsittelemään mahdollisesti oikeammalla tavalla sata vuotta sitten tapahtuneita  vuoden1918 sisällissodan asioita, olisi ortodoksiselta kirkolta hyvä teko pyrkiä puhdistamaan omalta osaltaan myös Johannes Karhapään maine. Tätä kirjoittaessani valtioneuvosto järjesti juuri eduskunnassa sisällissodan muistohetken, jossa muistettiin sisällissodan 1918 uhreja ja inhimillistä kärsimystä. Kirkon virallisia edustajia en ainakaan tv-kuvasta havainnut olleen paikalla.

Piispa Tiihon, kaupunginjohtajan puoliso Raakel Raunio ja arkkipiispa Paavali Mikkelissä Visulahden tšasounan vihkiäisjuhlassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kolmas syy siihen, että kanonisointiasiat eivät Suomessa etene, voisi olla vaikkapa se, mikä tulee hyvin esiin, kun ortodoksien keskuudessa keskustellaan mahdollisuudesta aiemman arkkipiispamme, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin kanonisoimisesta. Hänet kun tuntee vielä suuri joukko ihmisiä ja kuten yleensä aina ihmisten keskuudessa – yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä – eli tässä tapauksessa hänellä on ystäviä ja vihollisia, ihmisiä, jotka pitävät häntä jo nyt "lähes pyhänä" tai vihaavat, eivät pidä hänestä. Ristiriitaisessa tilanteessa kirkko ei todellakaan tee mitään, vaan antaa ajan kulua ja päättää asiasta vasta sitten kun ystävät ja viholliset ovat kuolleet ja asia voidaan käsitellä ”puolueettomasti” ja "tunteettomasti" asiapohjalla – kuten Veikko Vennamokin aikanaan sanoi.

Jos noita syitä vielä yrittäisi pohtia, yksi saattaisi olla pyhäksi julistettavan ihmisen elämäntavat. Nykyisin kun kaikki on tarkasti dokumentoitua, tietoa saatavana laajalti ja joka "tuutista" ja uusimmista meistä taapertajista tietää jo koko maailma somen ansiosta, milloin syömme, nukumme, juomme, saunomme ja hyvä ettei vessakäyntejäkin jo listata nettiin.

Vaikka tilanne ei ollut ihan noin paha muutama vuosikymmen sitten, sieltäkin on jo dokumentoitua tietoa runsaasti. Joku saattaakin siksi katsoa vaikkapa niin, että aikanaan vaikeissa elämäntilanteissa elänyt ja osittain siksi alkoholiinkin sortunut, mutta siitä täysin eroon päässyt entinen Petsamon luostarin igumeni, sittemmin Valamon luostarissa elänyt skeemaigumeni Johannes, ei täytä pyhälle asetettuja esimerkillisyyden ja "mallikristityn" vaatimuksia. No – tuolla tavalla ajattelevien olisi viisainta tutustua vaikkapa ortodoksisessa maailmassa erittäin suositun ja rakastetun pyhittäjä-äidin Maria Egyptiläisen elämäkertaan.

Kuvassa kaksi igumenia, vasemmmalla (myöhemmin skeemaigumeni) Johannes ja oikealla Konevitsan luostarin igumenin tehtävistä eronnut ja myöhemmin mm. Mikkelissä kanttorina toiminut Pietari (siviilinimeltään Pauli Jouhki).
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokelmista)

Osittain asiaan – siis tähän pyhäksi julistamisen puuttumiseen, käsittelyn hitauteen, kenties jarrutteluun – on, ainakin minun mielestäni, voinut vaikuttaa aiempi kirkkomme piispainkokouksen kokoonpano, jossa oli jäseninä runsaasti luterilaisuudesta ortodoksisuuteen siirtyneitä. Osalla oli ja on erittäin niukat tai olemattomat ortodoksiset teologiset opinnot ja mene ja tiedä, vaikuttiko taustalla myös jonkinlainen sidonnaisuus joihinkin puolueisiin – en todellakaan tiedä. Mutta arvaillahan saa, vaikka se varmasti monia saattaa ärsyttääkin.

Nyt kun olemme kuitenkin uuden aikakauden alussa, jos jonkinlaista "totuuskomissiota" ollaan pykäämässä pystyyn maallisella puolella valtiovallan tuella, siksi kirkollakin on nyt "tuhannen taalan paikka" korjata tämäkin asia, jos se nyt korjaamista vaatii. Ilahtuneena olen ainakin itse joka tapauksessa riemuinnut – vaikkakin Venäjän kirkon ansiosta – oman isäni kotipaikan omasta pyhästä. Samassa paikassa – Korpiselässä – syntyneestä kuin oma isäni, pyhästä Hristoforista – kylän papin pojasta, jonka elämä ja marttyyrius tosin oli melko lailla kamala, mutta niinhän se usein on tupannut olemaan noilla pyhilläkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Olen jälleen lisännyt sukututkijoille linkkeja ylläolevan tekstin nimiin. Ne johtavat ao. henkilön ns. Geni-profiiliin.
P.P.S. Nimi muutettu oikeampaan muotoon:
Hristofor Varfolomejeff
isä Sergius Collianderin aloitteesta.

H@P

Työkaverini Timpan muistolle!

Kuolema tulee aina yllätyksenä, vaikka sen tuloa aavistelisi tai sitä jollakin tavalla osaisi tai tietäisi odottaa. Niin myös sinun kuolemasi oli yllätys. Toinen yhteinen työkaverimme sen minulle ilmoitti. Yleensä melko pian nousee kysymys, miksi. Niin nytkin, mutta ehkä enemmän se ”miksi”-kysymys painottui nyt jollakin tavalla kuoleman sijasta elämään.

Tunsin Timpan reilusti yli 30 vuotta, lähes 40 vuotta, josta vajaat puolet samaa työtä tekevänä työkaverina ja loput lähiesimiehenä. Harrastus- ja elämänpiirimme olivat erilaiset, mutta silti luulin tuona aikana oppineeni tuntemaan hänet. Nyt tai oikeastaan jo jokin aika sitten huomasin, etten ehkä tuntenutkaan.

Timpan tuntemiseni perustui kolmeen merkittävään asiaan: todella pitkään työkaveruuteen, muutamaan yhteiseen ulkomaille suuntautuneeseen työmatkaan ja NPK:hon, Nuorten Poikain Klubiin, epäviralliseen työyhteisömme ukkoporukkaan.

Työkaverina koimme niin normaalia ala- kuin ylämäkeä, mikä lienee kovinkin tavallista. Yksi tapahtuma kuitenkin siltä ajalta nousee ensimmäisenä mieleeni ja uskon sen vaikuttaneen eniten väleihimme. Jouduin valitsemaan esimiehenä kahden väliltä ja valintani osui Timppaan. Hän oli siitä tyytyväinen ymmärtääkseni koko lopputyöuran, enkä itsekään yhtään kadu tekemääni. Tekisin saman tällä tietämyksellä uudestaankin. Se kuitenkin lienee ollut yksi merkittävimmistä yhdistävistä tekijöistä välillämme ja se opetti minuakin niin esimiehenä kuin ystävänä, työkaverina, suhtautumaan ehkä oikeammin ja realistisemmin omaan työyhteisööni ja yleensäkin kaveruuteen ja ystävyyteen työyhteisössä.

Toinen merkittävä vaihe elämässämme olivat ne vuodet, kun reissasimme Timpan kanssa milloin Unkarissa, milloin Englannissa Euroopan Unionin rahoilla Joki-projektin puitteissa. Noilla matkoilla opin tuntemaan myös hieman erilaisen Timpan – erilaisen niin hyvässä kuin pahassa. Mutta noiden matkojen ansiosta oma elämäni sai siinä ohessa monta hyvää asiaa ja kokemusta ja niin uskon käyneen myös Timpalle. Saimme monia kertoja jälkikäteen muistella matkojamme – ikimuistoista junamatkaa Budapestistä Békéscabaan unkarilaisen köyhän miehen tai pariskunnan kanssa ja jalkapallo-ottelua Englannin Birminghamissa Aston Villa vastaan Charlton – vai mikä se nyt olikaan, mutta se voitti yllättäen kuitenkin, vaikkei olisi pitänyt, ja vielä Aston Villan kotikentällä Villa Parkissa, jossa paikalla oli porukkaa saman verran kuin kotikaupungissani. Se oli järisyttävä ensikokemus englantilaiseen jalkapalloelämään. Monia muitakin hauskoja tarinoita olisi kerrottavana noilta matkoilta.

Kolmas meitä yhdistänyt asia oli tuo salaperäinen, työpaikkamme naistenkin kadehtima, hauskoja illanviettoja ja jopa Lapin matkoja järjestänyt NPK – Nuorten Poikain Klubi, jonka itsevaltainen puheenjohtaja, sihteeri ja taloudenhoitaja oikeutetusti ja ilman valitusoikeutta Timppa oli. En muista, milloin toiminta alkoi, mutta kauan sitten ja ymmärtääkseni – vanha kun olen itsekin, en ihan tarkkaan enää muista – mutta ennen Timppaa lienee klubistamme kuollut neljä jäsentä: Ville, Otto, Raimo ja Arvo. Timppa on siis viides. Jäljellä meitä on vielä varmaan noin kymmenkunta, mutta klubi on jo lopetettu. Timppa teki sen omalla diktatorisella päätöksellään, jota kaikki eivät hyväksyneet, eivätkä oikeastaan ymmärtäneetkään, mutta joka sitten kuitenkin piti. Klubin lopettaminen oli myös omalla tavallaan kulminaatiopiste yhteisessä elämässämme.

Klubin lopettaminen liittyi varmaan jotenkin eläköitymiseen. Kun Timpan eläkeikä lähestyi, hän vain ilmoitti, että klubin toiminta loppuu ja muistaakseni minun tehtäväkseni tai, jos en olisi enää hengissä tai riittävissä sielun ja ruumiin voimissa, jonkun muun tehtäväksi, jäi hakea Timpan kuoleman jälkeen hänen kotoaan NPK:n arkisto klubin haltuun edelleen kulttuurihistoriallista arkistoimista varten. Jo kaikki nuo tapahtumat ja koko prosessi omalla tavallaan kertoivat – kun sitä nyt jälkeenpäin arvioin – muutoksesta, joka oli tulossa. Eläkkeelle jääminen on meille joillekin vaikeaa ja eläkkeellä olemiseen on joskus vaikea sopeutua. Minusta tuntuu, että Timpalle se oli erityisen vaikeaa. Ehkä hän aavisti sen ja ehkä siksi NPK lopetettiin jo ennen eläkkeelle siirtymistä, mutta siihen kulminoituu kuitenkin moni asia meidän kaikkien tuon työyhteisön jäsenien yhteisessä elämässä. Joku aika loppui ja joku muu aika alkoi silloin. Osa osasi jatkaa siitä eteenpäin sujuvasti, osa hieman haparoiden. Aloimme ihan selvästi elää omaa elämäämme omien harrastuksiemme parissa ja kasvaa erilleen toisistamme ja erkaantua yhteisistä riennoista. Ihan kuin lukiolaiset ylioppilaskokeen jälkeen hajaantuvat eri puolille maailmaa, niin mekin, omiin kuvioihimme, omaan elämäämme, omiin harrastuksiimme.

Timppa johtaa nyt ehkä NPK:n kunniajäsenten – joita muuten ennätimme valita toiminta-aikanamme muutaman, mutta todella vähäisen määrän – entisenlaisia hauskoja kokouksia toisessa maailmassa, toisessa, toivottavasti paremmassa maailmassa ja todellisuudessa. Kiitos Timppa ystävyydestä, työkaveruudesta ja sen aikaa, kun sitä kesti – vierellä kävelemisestä.

Työkaverisi (evp) Hannu

Mänttiyden syvin olemus

Viime aikoina on netissä ollut paljon mänttiyttä tai vastaavia olomuotoja pohtivia kirjoituksia. Minua kiinnostaa suuresti tämäkin asia, kenties siksikin, että aina aika ajoin tulee pohdituksi, olenko itseKIN mäntti. Huomannet nuo ISOT kirjaimet.

Mahdollisesti olen, mahdollisesti en – riippunee ajankohdasta, henkisestä vireydestä ja monesta muusta, milloin asiaa pohdin ja joskus kenties ihan asiastakin, jonka ympärillä asia pyörii. On kuitenkin monia asioita, jotka laukaisevat itsessäni ajatuksen toisesta, että onpa tuo todella mäntti tyyppi, varsinainen ääliö.

Joku aika sitten netistä löytyi ”tutkimus”, jonka mukaan kirjoitusvirheistä huomauttelevat ihmiset ovat mänttejä. Siitä kirjoitti ”Tekniikan maailma” siteeraten mm. tiedeuutissivusto ScienceAlertia seuraavasti:
* ”… ihmiset, joita netin kielioppivirheet vaivaavat eniten, ovat myös luonteeltaan ”vähemmän miellyttäviä” kuin ne, jotka antavat kielioppiasioiden olla.”
* ”… koehenkilöt suorittivat [toisista ihmisistä] henkilökohtaisen persoonallisuuspiirrearvioinnin. Arvioinnissa mitattiin kunkin koehenkilön avoimuutta, miellyttävyyttä, introverttiutta, ekstrovertiutta, neuroottisuutta sekä tunnollisuutta.
* ”Kaikki koehenkilöt määrittelivät hakuilmoitukseen virheiden kera vastanneet kuvitteelliset henkilöt huonommiksi ihmisiksi kuin ne, jotka vastasivat ilmoitukseen kielellisesti sekä tekstillisesti virheettömin viestein.”

Toinen mielenkiintoinen artikkeli löytyi ihan äskettäin The Guardianin nettisivuilta, jossa aiheesta kirjoitti lehden newyorkilainen toimittaja Oliver Burkeman, joka omassa artikkelissaan siteerasi mm. amerikkalaista filosofia, Eric Schwitzgebeliä, Kalifornian yliopiston professoria. Burkeman kirjoitti mm.:
* Mänttiyden olemus (joka filosofi Eric Schwitzgebelin mukaan on erilainen kuin v****maisuus), on ”nähdä maailma sellaisten silmälasien läpi, jotka sumentavat toisten ihmisyyden.”

Burkeman käytti tuossa siteerauksessa kyllä hieman hienompaa nimeä tuolle brutaalille ilmaukselleni. Hän käytti sanaa obnoxious[ness]. Burkemanin mielestä mäntit kohdatessaan ihmisiä ja pitävät heitä joko manipuloitavina kohteina tai tyhminä käsittelemään ”viisaita” asioita. Ääliötä tunnistettaessa hän käytti hyvää vertausta: Jos olet itse ääliö ihmisille, ja he useimmiten reagoivat ennustettavissa olevilla tavoilla: vihalla, ärsytyksellä tai, jos olet onnekas, ystävällisellä kritiikillä. Mahdollisesti et silloinkaan ota heidän reaktiotaan vakavasti, oletettavasti et edes kuuntele heitä lainkaan. Miksi? Koska olet ääliö.

Burkemanin mielestä ihminen ei tiedosta olevansa mäntti, jos on mäntti. Vaikka tällainen ihminen kysyisi itseltään, onko hän mäntti ja saa sitten itseltään vastauksen, ettei ole, niin yleensä silti on. Burkeman haki objektiivista tapaa, jolla itse pystyisi määrittelemään asian.

Hän löysi jotain filosofi Schwitzgebeliltä, joka on sanonut jotenkin siihen tapaan, että pysähdy, lopeta napaasi tuijottaminen ja katso omaa käytöstäsi muita ihmisiä kohtaan. Jos tunnet olevasi mänttien ympäröimänä, vaikka katselet mihin suuntaan tahansa, huolestu – huolestu kovasti. Kysy itseltäsi: ”Kaikkialle, mihin käännyt, oletko hullujen, tylsien muukalaisten, kasvottomien massojen, vihollisten ja hölmöjen sekä, todellakin, mänttien ympäröimä? Oletko ainoa toimintakykyinen henkilö, joka löytyy?”

Jos saat kysymykseen myöntävän ratkaisun, sinulle ei ole tarjolla muuta kuin huonoja uutisia. Olet todennäköisesti mäntti! Silloin kannattaa tehdä hieman analyysia itsestään sekä tapaamistaan ja kohtaamistaan ihmisistä ja hakea erilaisia yhtymäkohtia asioille. Mitä yhteistä heitä löytyy? Ja Burkemanin mukaan saatat joko huomata, että olet todellakin itsekin mäntti tai sitten, sinä olet vain – oma itsesi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Eteläsuomalaista terveydenhoitoa

Sain tutustua eteläsuomalaiseen terveydenhoitoon, kun nuorin poikani Pekingistä otti yhteyttä ja pyysi hoitamaan erään asiansa – varaamaan uuden ajan HUS:n organisaatiosta, koska ei ennätä varattuun aikaan, ei ole silloin vielä Suomessa. Oli kuulemma jonottanut puhelimessa noin parikymmentä minuuttia, kun yritti soittaa Pekingistä Suomeen ajanvarauksen muutoksesta. Turhaan ja kalliisti.

Otin tehtävän vastaan aavistellen siitä tulevan vaikean, mutta kyllähän tällainen änkyrä nyt tuollaisesta haasteesta selviää. Sain asiaa koskevat paperit Kiinasta sähköpostilla ja niistä ilmeni tarvittavat puhelinyhteystiedot, mutta ei ainuttakaan sähköpostiyhteystietoa.

Papereista löytyi puhelinnumero, joka pääsääntöisesti on auki arkipäivisin kahden tunnin ajan, yhden aamulla ja toisen iltapäivällä. Omaan elämäntilanteeseen ei oikein sopinut sillä hetkellä soitto, koska olin herännyt (eli noussut sängystä) liian myöhään ja en oikein osannut ryhtyä odottelemaan iltapäivää.

Papereista löytyi toinen numero, joka tekstin mukaan oli sairaalan ilmoittautumisen numero ja auki aamulla kaksi tuntia ja iltapäivällä toiset kaksi. Ei kun soitto siihen ja – yllätys, yllätys – sieltä vastasi kaiken lisäksi erittäin ystävällinen naisääni, joka valittaen kertoi, ettei hän kuitenkaan voi tehdä varatun ajan muutosta. Hän oli varsin ymmärtäväinen, kun kuuli, että Pekingistä oli yritetty soittaa turhaan ja muuttaa aikaa.

Niinpä hän otti puhelinnumeroni ja lupasi välittää asian edelleen niin, että joku asianosainen soittaa minulle piakkoin. No – siinä odottelin muutaman tunnin ja piti sitten lähteä hammaslääkäriin. Ajattelin, että varmaan soittavat juuri silloin ja niin tekivät. Kun pora surisi suussani ja puheeni oli pelkkää ”äh-ähiä”, ei siinä suuremmin puhelimeen vastata.

Toivoin, että soittaja ymmärtää, ettei ihminen voi aina olla puhelimensa ääressä ja vastata, ja soittaa kohta uudestaan. Näin ajattelin normaalin ihmisen tekevän. Unohdin, ettei eteläsuomalainen terveydenhoitohenkilö ole ehkä tässä suhteessa ”normaali”, vaan enemmänkin stressaantunut työntekijä. Uutta soittoa ei kuulunut.

Kun uutta puhelua ei sitten odottelunkaan jälkeen kuulunut, ajattelin itse koettaa saada yhteyden ajanvaraukseen. Tietenkään puhelimessa ei "turvallisuussyistä" johtuen näkynyt tuon soittajan puhelinnumeroa, ainastaan vaihteen numero, johon sitten soitinkin ja yritin kertoa asian kohteliaasti. Turhaan – siis kohteliaasti – sieltä ei löytynyt minkäänlaista ymmärrystä asialle. Minut yhdistettiin parikin kertaa johonkin numeroon, johon ilmeisesti yhdistäjäkin tiesi, ettei siihen vastata.

Kun – olisiko ollut neljäs tai viiden kerta – taas soitin puhelunvälittäjälle – jollaiseksi keskuksia nykyisin kai sitten kutsutaan – sain melko tylyn vastauksen kysymykseeni, olisiko jotain sähköpostia, johon voisin lähettää postia. Hänen mielestään minun pitää soittaa aamulla klo 8 ajanvarausnumeroon ja kysyä asiaa sieltä, turha sitä on täältä kysellä. No jos soitan ko. numeroon, todennäköisesti varaan uuden ajan enkä lörpöttele siinä muuta.

Ei siinä kaiken tuon hösläämisen jälkeen kovin korkealla ollut mieli, kun päädyin ratkaisuun, että yritän sitten uudestaan huomenna aamulla. Laitan kellon varalta herättämään, jotta muistan soittaa ajoissa.

Näin sitten kävi, mutta kaikesta huolimatta heräsin liian myöhään tai ainakin melkein. Kun soitin puhelimeen, se meni heti vastaajaan – kello oli varttia vaille yhdeksän, jolloin oletin jo pahimman ruuhkan helpottaneen, kun vastausaika oli 8 – 9. Hieman verenpaine hypähti, mutta vastaaja kertoikin, että tänä aamuna puhelinvarausaika onkin poikkeuksellisesti klo 8-9 sijasta klo 9-10. Ei kun uudestaan soitto kahta minuuttia vaille 9, mutta meni vastaajaan. Toinen soitto minuuttia ennen vei jo jonoon, jossa metallinen ääni kertoi minun olevan toinen jonossa, siis kaiketi kolmantena, mitalisijoilla.

Puhelin kaiuttimelle ja istuin tietokoneen ääreen katselemaan posteja ja muita viestejä odotellessa. Melko pian puhelimeen vastattiinkin eikä odottelu kestänyt kokonaisuudessaan kuin ehkä 10 minuuttia ja langan päässä oli – yllätys, yllätys – miellyttävän ääninen ja KOHTELIAS vastaanottovirkailija, joka täysin – ainakin puhelimessa – kuulosti ymmärtävän ongelmamme.

Koska varattuja aikoja oli pojallani useita, oli labraa, rontgeniä, kokeita ja lääkäri, hän ei voinut antaa uusia aikoja heti, koska ne oli soviteltava lääkärien aikatauluihin, joita ei vielä ollut tiedossa sille ajalle, jolloin poikani olisi taas Suomessa. Mutta hän otti tiedot ylös ja sanoi lähettävänsä uudet ajat poikani suomalaiseen kotiosoitteeseen mahdollisimman pian.

Kerroin, että postin lähettäminen ko. osoitteeseen on hieman hankala toimi, koska poika on Kiinassa ja posti ei sinne Kiinaan normaalisti käänny, vaan posti avataan Suomessa ja skannataan Kiinaan. Virkailija ymmärsi asian ja katsoi poikani tietoja ja tunnisti minut siellä olevasta nimestä ja kun pyysin lähettämään tiedot minulle, jolloin se menee perille nopeammin ja varmemmin. Poikkeuksellisesti hän ilmoitti suostuvansa siihen.

Erosimme puhelimessa ihan sovussa hyvän joulun toivotuksin ja ihmettelin itsekin, että näinkö helposti se sittenkin kävi. En kiihtynyt kuin ehkä kerran pari aiemmin puhelunvälittäjään, en tarvinnut ottaa yhteyttä esimieheen enkä potilasasiamieheen, vaan saatoin hoitaa asian yllättävä joviaalin ajanvarausvirkailijan kanssa.

Ehkä organisaation tylyydestä johtumatta joululla ja Pekingillä ja ko. henkilön henkilökohtaisella osaamisella ja ominaisuuksilla oli oma osuutensa – mene ja tiedä – mutta asiakirjat putkahtivat eilen postista ja asia on jo hoidettu Kiinaan asti. Silti olen itse ikionnellinen, etten asu Etelä-Suomessa. Syitä siihen on toki muitakin kuin terveydenhoito, se lienee selvinnyt jo aiemmin näistä blogijutuistani. Mutta nyt sinne kuorman päälle tuli vielä tämäkin.

Yhä edelleen en ymmärrä, miksi tällaisessa tapauksessa ja muutenkin, kun elämme melko digilisoitua aikaa, vastapuolella (sairaalalla) ei ole käytössä sähköposti- tai muuta digitaalista palvelua. Selitys, ettei heillä ole ns. salattua yhteyttä, ei oikein riitä. Helposti asia muuttuu ainakin minun mielessäni muuksi, ihmisten (työntekijöiden) taitamattomuudeksi digitaalisissa asioissa, joustamattomuudeksi, stressaantuneisuudeksi, huonoksi asiakaspalveluksi tai ainakin koulutuksen puutteeksi ja muihin tuollaisiin kehitystä vaativiin seikkoihin.

Ymmärrän toki, että Etelä-Suomessa volyymit ovat ihan toisenlaisia ja erilaisia hullujakin – jotka vaivaavat niin puhelimessa kuin sähköpostissa – löytyy huomattavasti enemmän kuin täältä periferiasta. Siitäkin on jonkinlaisia henkilökohtaisia kokemuksia muilta saroilta. Mutta sitä en ymmärrä, ettei noita asioita ole voitu ratkaista jollain toimivalla ja tehokkaalla, nykyaikaisella tavalla, vaan tässäkin asiassa julkinen terveydenhoito laahaa jäljessä ja ottaa ihan tahallaan turpiinsa saamattomuuttaan ja osaamattomuuttaan, ehkä joistain muistakin syistä johtuen.

Par’aikaa väännetään kättä sotesta ja julkisen ja yksityisen terveydenhoidon suhteesta. Joskus tuntuu siltä, että ihmisten – tässä tapauksessa päättäjien ja johtajien – kenties oma henkilökohtainen ahneus ja vallanhalu, taloudellisen voiton kääriminen ja monet muut sellaiset asiat menevät kaiken inhimillisyyden ja asiakasystävällisyyden, ammattiin oletettavasti kuuluvan filantropian sekä kaiken toimivuuden ohi.

Kun on luotu tehokkaat laitokset, sairaalat ja terveyskeskukset, joissa osataan hoitaa ihmisiä monimutkaisilla välineillä hyvin, luulisi, että tällainen normaali, tavanomainen yhteyden pito potilaisiin, asiakkaisiin, ihmisiin, osaattaisiin hoitaa myös hyvin ja tehokkaasti – vaikuttavasti. Mutta ei näemmä ja saamme kai vielä odottaa aikaa parempaa. Mutta silti kaikille muutenkin jo raskasta terveyden- ja sairaanhoitotyötä tekeville ja muillekin kanssakävelijöille – Hyvää Joulua tai kuten me ortodoksit sen sanomme: Kristus syntyy – kiittäkää!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Anna hyvän kiertää!

Usein jouluina on maailmalla erilaisia kampanjoita, joissa on silloin tällöin nähty tuo otsikon kehotus: ”Anna hyvän kiertää”. Onneksi ihmiset ovat tarttuneet siihen ja antaneet hyvän todellakin kiertää. Minua on ilahduttanut suuresti uutiset, joissa ihmiset ostavat lahjoja tuntemattomille ja osallistuvat monella tapaa jouluilon tuottamiseen sellaisille ihmisille, keillä ei aina ole siihen varaa.

Tyypillisenä epäilijänä oma toimintani näissä asioissa ei suinkaan kestä kaikilta osin päivänvaloa. Syytä pitänee hakea luonteestani ja kokemuksistani – kenties. Muistan eräänkin tapauksen, kun ystäväperheeni vei vahingossa omat kalliit ja erinomaisessa kunnossa olevat lasketteluvälineensä erään kansainvälisen ja maineeltaan puhtaan organisaation kirpparin varastoon myytäväksi. He huomasivat vahingon melko pian kotiin päästyään ja kiiruhtivat saman tien varastolle, josta tosin välineet olivat jo hävinneet. Minne – sitä he vain arvailivat – mutta ei ne ainakaan myyntiin ehtineet.

Ehkä siksi olen itse noudattanut face-to-face-periaatetta tällaisissa lahjoituksissa. Niin varmistaa avun perillemenon juuri oikeaan ja haluamaansa kohteeseen. Valitettavasti noihin avustusjärjestöihinkin on jo pesiytynyt erilaisia kielteisiä asioita, kuten varmaan hyvin muistamme vaikkapa sen Syyrian lapsille menevien lelujen omituisen jupakan.

Silti näin joulun aikaan onneksi saa ympäriltään erilaisia signaaleja ja herätyksiä sekä iloisia ärsykkeitä hyvästä ja hyvän levittämisestä. Se ei onneksi ole mihinkään hävinnyt maailmasta. Äskettäin oma nuorin vunukkani oli mummonsa kanssa menossa kotiinsa – mummo saattoi lasta pimeällä. Yhtäkkiä auto tuli ajotietä juuri, kun he aikoivat ylittää sen ja mummo varoitti hätääntyneenä lasta autosta. Mutta auto pysähtyi suojatien taakse ja mitäpä sitten tapahtui…

Vunukka pysähtyi suojatielle, otti hanskat käsistään ja teki käsillään sydämen auton kuljettajalle. Ja mikä parasta kuljettaja kiitti vilkuttamalla valoja. Mummolle tuli heti joulumieli ja meille muillekin, kun hän siitä kertoi ja luulenpa, että kuljettajallekin tuli hyvä mieli. Kiitos tälle mahdollisesti lappeenrantalaiselle kuljettajalle hauskasta ja opettavaisesta lapsen huomioimisesta ja kiitos vunukalle, kun älysit ja uskalsit tehdä kauniin teon.

Tuo teko ja sen ajatteleminen sai minutkin kulkemaan kaupungilla eilen hymysuin. Tarkoitus oli hakea joulua varten karjalanpiirakat omalta piirakantekijältäni Helenalta. Aiemmin ne teki minulle Helena ja Nasti, mutta Nasti kuoli jokin aika sitten. Lähes 90-vuotiaana hän teki minulle vielä piirakoita, jotka olivat todella hyviä. Ikuinen muisto Nastille! Muistan sinua varmaan joka kerta syödessäni noita oikeita karjalanpiirakoita.

Kuljin tuon ison, hyvältä tuoksuvan piirakkalaatikon kanssa kotiin, kun käytävässä tuli vastaan naapuri, jonka mies oli kuollut jokin aika sitten, enkä tiennyt asiasta. No se selvisi keskustelussa ja suruvalittelujen ohessa annoin leskelle piirakoita suoraan laatikosta. Hän selvästi ilostui piirakoista ja ehkä surukin hieman helpotti. Kun samaan aikaan postinkantaja laskeutui rappusia alas luoksemme kirjeiden ja postin jakelukierrokseltaan, tarjosin lämpöisiä, voideltuja piirakoita hänellekin. Olisittepa nähneet hänen hämmästyneen, mutta samalla iloisen ilmeensä, kun hän kaivoi laatikostani piirakoita välipalakseen.

Päästyäni sisälle, minun oli laitettava piirakat pakkaseen ja piti joutua hammaslääkäriin. Muistattehan – jos olette näitä aikaisempia juttujani lukeneet – että minulla on mainio terveyskeskushammaslääkäri. Hänen luokseen piti nytkin joutua ja ajattelin aiemmasta oppineena, että kaiketi ne piirakat hammaslääkärillekin maistuvat ja laitoin niitä mukaan muutamia pestyyn muoviseen tofu-jäätelörasiaan.

Päästyäni hammaslääkäriin – ikään kuin johdatuksesta – lääkäri tuli ulos huoneestaan, pyysi anteeksi, että haluaisi käydä kahvilla, kun oli ollut niin kiireinen päivä ja kysyi, enhän pahastuisi siitä. Totesin tietysti, että en ja sanoin, että olin kaiken lisäksi varautunut tilanteeseen ja toin mukanani kahville piirakat niin hänelle kuin hammashoitajallekin. Taisipa hammaslääkärin kasvoilla vilahtaa tuo sama hämmästyksen ja ilon ilme kuin postinkantajallakin ja mietin itse tyytyväisenä: osui ja upposi.

Lyhyen kahvihetken jälkeen pääsin hammaslääkärin tuoliin ja vaikka tarkoitus ihan oikeasti ei ollut alkuaan antaa piirakoita alkuun – kuten nyt sattumalta kävi – vaan vasta lähtiessä joululahjana ja näin välttää piirakoiden vääränlainen vaikutus. Niiden piti olla joululahja ei korruptiolahja. Mutta asia meni silti ymmärtääkseni ihan oikein perille ja sain jälleen – piirakoista huolimatta – samaa hyvää hoitoa kuin aiemmilla kerroilla aina olen saanut.

Joten tee sinäkin samoin, anna hyvän kiertää!

Hyvää Joulua kaikille! Kristus syntyy – kiittäkää!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Tässä vielä muistona Nastista (ja Helenasta) tekemäni piirakkavideo vuodelta 2012:

Paikallisesti nationalistinen vaiko patrioottinen ortodoksia

Itsenäisyyteen on usein liitetty isänmaallisuuden, patriotismin ohessa nationalismi, kansallisuusaate, joka nykyisin kovin herkästi koetaan ja myös esitetään kansalliskiihkona tai yltiöisänmaallisuutena.

Nationalismi korostaa – ja nimenomaan juuri nykypäivänä enemmän tai vähemmän voimakkaasti korostaa – oman maan ja kansakunnan merkitystä monissa asioissa, urheilussa, politiikassa, kulttuurissa yleisemminkin ja miksei vaikka uskonnossakin. Meillä on kiusallisia esimerkkejä tästäkin kylliksi lähiympäristöstämme.

Patriotismi sen sijaan on isänmaanrakkautta, rakkautta omaa maataan, isänmaataan kohtaan. Mielenkiintoinen ja osin jopa ristiriitainen kirjailija George Orwellkin on määritellyt kantaansa patriotismiin. Hän on melko osuvasti sanonut, että se on uskollisuutta asuinpaikalle ja omalle elämäntavalle, jota ei kuitenkaan tyrkytetä pakolla muille. Siksi hän piti patriotismia täysin puolustettavana mm. teoksessaan ”Notes on Nationalism” (Huomioita nationalismista).

Suomen ortodoksisen kirkon päämies, vielä vähän aikaa arvonimellä Korkeasti pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, käsitteli Suomi 100-vuotisjuhlaliturgian opetuspuheessaan myös patriotismia ja sen suhdetta kristinuskoon. Hän sanoi 6.12.2017 puheessaan pohtiessaan kristillisyyden ja patriotismina ihanteiden yhteensovittamista mm.:

”Kuinka pyhän Nikolaoksen – vankilassakin istuneen ja maan lakeja rikkoneen pienen länsiturkkilaisen Myrran kaupungin kristillisen vähemmistön piispan – kunnioittaminen voidaan sovittaa Suomen itsenäisyyden juhlan muiston kanssa? Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?
”Ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol.3:11).
Nämä kolossalaiskirjeen sanat lausuttiin kauan ennen kansallisuusaatetta tai nykyistä globalisaatiota. Me ortodoksitkin laulamme kirkkovuoden suurimpina juhlina, pääsiäisenä, jouluna, teofaniana ja helluntaina troparin
”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne” (Gal. 3:28).”

Koska arkkipiispan kirkollinen arvonimi on muuttumassa vuoden 2018 alusta alkaen uudeksi, se on siitä alkaen KP Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa, ja moni haikailee Karjalan nimen poisjäämistä kirkollisesta arvonimestä, oli varmaakin harkittua puhetta arkkipiispalta, kun hän sanoi:

”Patriotismi on hyve. Se on rakkautta menneiden sukupolvien työn hedelmiä – niin henkisiä kuin aineellisiakin – kohtaan. Isänmaanrakkaus ei ole kuitenkaan muistoissa elämistä. Se on perintönä saatujen arvokkaiden ja koeteltujen muistojen valikoimista elämän ohjeiksi nykyajassa. Patriotismi sulkee sisäänsä kansan arvot, ei päinvastoin. Isänmaanrakkauden paras ilmentymä on se, että se ei sulje vaan avaa ovia arvojensa pariin. Patriotismiin liittyy arvoja, joita ilmaistaan myös kristinuskon välityksellä. Se ilmenee meillä Suomessakin pyhien tapojen kunnioittamisena.”

Mielenkiintoista on katsoa ja kokea kirkon jäsenenä, miten tuo muutos käytännössä toteutuu ja mitä siitä ”oikeasti” seuraa. Hiippakunnan piispan edeltäjä ja ainakin tietyllä tavalla tehtävässä jatkaja ovat elämäntyyliltään, arvomaailmaltaan ja persoonaltaan kovinkin erilaisia. Muutos ei voi mennä jälkiä jättämättä, mutta millaisia ne ovat, sitä ei helposti osaa arvioida, se pitää tässä nyt vain katsella ja ”kokea” siltä osin, kuin se on tällaiselle syrjässä elävälle tarkkailijalle mahdollista.

Suomessakin on minun mielestäni aikojen saatossa esiintynyt ortodoksisessa kirkossakin eräänlaista ”paikallista nationalismia”, oman seudun ja alueen erinomaisuuden ylikorostuneisuutta. Toisinaan se on johtanut ajatukseen, että koko kirkkomme on karjalainen ja karjalaisten kirkko. Siinä on unohtunut koko maa, kaikki muut heimot ja helposti eritoten myös kirkkoon liittyneet. Näin oli mahdollisesti ennen, kun kirkko nousi sotiemme aiheuttamasta ahdingosta ja ortodoksinen kirkko oli karjalaisille tärkeä yhteinen side omaan identiteettiin ja koko yhteiskuntaan, joka oli pääosin toisuskoisia.

Nykyään erilainen ”paikallinen nationalismi” on osin johtanut jopa siihen, että joku alue on joissain asioissa mennyt lähes ”vähemmistödiktatuuriin”, kun se on hallinnollisesta byrokratiasta ja kirkkoon kuulumattomasta demokratiasta johtuvilla määräenemmistöllä ja suurilla resursseillaan on alkanut liian voimakkaasti ohjailla koko maan, tässä tapauksessa kai koko kirkon, asioita. Slogan ”koska meitä on eniten, olemme suurin ja maksamme lystistä suurimman osan, meillä on oikeus tai ihan velvollisuus johtaa”, kuulostaa kovin kalsealta ainakin minun korvaani. Tuleeko tuohon asiaan muutos, se nähdään varmaan lähivuosina.

Jos vielä siteeraisin Orwellia tuohonkin kohtaan, hän on osuvasti sanonut ja sanonta voitaneen sijoittaa vaikka tuohon kuvioon. Kuvaillessaan nationalismia Orwell sanoi teoksessaan ”Notes on Nationalism”:

”Nationalismi on itsepetoksen karaisemaa vallanhimoa”.

Hänen mukaansa nationalismi on aggressiivinen ja patriotismi puolustuksellinen voima.

Valitettavasti meiltä Suomestakin löytyy runsaasti esimerkkejä, joissa nuo käsitteet heittävät lähes ”häränpyllyä” ja ne sekoitetaan tarkoituksella ja tahallaan tai jopa muutetaan lähes päinvastaisiksi ajatuksiksi. Asia on selvästi nähtävissä valtiollisissa asioissa, mutta yhä selvemmin toisinaan myös kirkon asioissa. Kirkosta on tullut vain välinearvo, jolla pyritään jopa kirkolle aivan vieraisiin arvoihin ja tavoitteisiin.

Kauhistuttavinta on huomata, että noin toimivilla "kovaäänisillä valistuneilla massoilla" on tietynlaiset ”silmälasit silmillään” ja he eivät ilmeisesti ihan oikeasti näe metsää puilta. He ilmeisesti ihan vilpittöminä ja aidoilla tunteilla paasaavat ja puolustavat omaa usein ehkä ortodoksisuuden kannalta katsoen vääristynyttä ja muualta lainattua ideologiaansa, joka siis ihan "aikuisen oikeasti" on melko kaukana oikeasta kirkon opetuksesta ja elämästä, traditiosta nyt puhumattakaan.

”Patrioottisia ortodokseja” yhdistää ortodoksinen usko, ei maan valtausko, sen tavat ja käytänteet eikä sen moninaiset ja usein vieraat virtaukset. Ortodokseja yhdistää pysyvä uskonoppi, perinne, kirkkolaulut, ikonit, omat kirkolliset tavat ja tottumukset, jotka ovat toisille – ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomille tai siinä löyhästi riippuville – toisinaan epätodellisia, vieraita, eksoottisia, outoja, vanhanaikaisia ja jos käyttäisin vielä sanaa, joka on saanut aivan uuden ulottuvuuden näissä asioissa – suvaitsemattomia.

Ihastuin joku aika sitten netistä löytämääni suomalaisen, usein loistavia tekstejä kirjoittavan kolumnistin Jyrki Lehtolan termeihin kolumnissaan, kun hän käsitteli Pirkko Arstilan esille tuomia eräitä uusia termejä. Lehtola kirjoitti silloin ”valistuneitten massojen pöyhkeästä suvaitsemattomuudesta”. Iloitsin pitkään tuosta asian kovin osuvasta lyhyestä määrittelystä ja kiteyttämisestä.

Nationalistien ja eritoten äärisellaisten suusta on tottunut usein kuulemaan iskulauseen ”Maassa maan tavalla”. Se heillä tosin jatkuu vielä varsin omaan ideologiaansa sopivalla syrjivällä ja kielteisellä tavalla ja en halua sitä tässä toistaa. Tuo sanonta on mielenkiintoinen. Minulle selvisi juuri, että se mahdollisesti on kirkollista alkuperää.

Luin jerusalemilaisen Pyhän Georgioksen Collegen kurssijohtajan, FT Rodney Aistin kolumnia, jonka nimi ”When in Rome …” viittaa englanninkieliseen sanontaan ”when in Rome, do as the Romans do” eli suomenkielessä se usein sanotaan juuri ”maassa maan tavalla”. Rodney Aist kertoi, että tuo siteeraus on peräisin Milanon ja Rooman välisistä ristiriidoista ja sen olisi hänen mukaansa sanonut pyhän Ambrosius Milanolainen (340-397) pyhälle Augustinukselle, Hippon piispalle (354-430), joista tuo jälkimmäinen asui Milanossa äitinsä pyhän Monican (322-387) kanssa.

Siteeraus lienee alkuaan ollut hieman pitempi ja latinaksi se kaiketi kuului: ”Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi” eli “jos olet Roomassa elä roomalaiseen tapaan; jos olet muualla, elä kuin he elävät siellä”.

Sanonta liittyi tuolloin 300-luvulla paastoamiseen, meillekin juuri nyt ajankohtaiseen aiheeseen, sillä vietämme ortodoksisessa kirkossa jouluun asti kestävää joulupaastoa. Roomalaiset paastosivat tuohon aikaan eri tavalla kuin milanolaiset ja epäselvyys häiritsi Monicaa, muttei Augustinusta ja tämä sai aikaiseksi sen, että Augustinus kysyi neuvoa Milanon piispalta, jonka neuvo oli: ”Maassa maan tavalla”. Ilman mitään suomalaiskansallisia loppukaneetteja.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka @gmail.com

* Lue tuo Rodney Aistin kolumni netistä: ”When in Rome …”

* Lue arkkipiispa Leon opetuspuhe kirkon sivuilta: ”Miten sovittaa yhteen kristillisyyden ja patriotismin ihanteet?”

* Lue Jyrki Lehtolan kolumni: "Salainen sola ja pullea takamus näkyivät – sananvapauden rajat tulivat vastaan Arstilan Pirkossa"

Ja yhä kylmenee, mutta ... osa III

Onpa ollut mielenkiintoinen viikko. Se on tullut tavalla jos toisella vietettyä valamolaisissa tunnelmissa. Vaikka monet noista kokemuksista ovat olleet muuta kuin hauskoja, Valamo on pysynyt ja pysyy yhä mukavana muistona mielessäni ja samalla paikkana, jossa aina mieluusti vierailen.

Kyyti viimeisen Valamon vierailun jälkeen on ollut melko viileää, mutta onneksi vain pieneltä osin ja sellaiselta osalta, ettei se kuitenkaan suuremmin ole mielenrauhaani järkyttänyt. Asioiden käsittelemistä on helpottanut suuresti myös se ajatus, että – ihan oikeasti – olen omalla tavallani kertonut täälläkin, mitä Valamossa pidetyssä kirkolliskokouksessa koin, kuulin ja ymmärsin. Se ei välttämättä ole yhtenevä joidenkin toisten ymmärryksen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan minun murheeni muulta osin, kuin siksi, että noita ihmisiä löytyy kirkkoni päätöksenteossa ja siitä olen toki ajoittain murheissani ja osin huolissanikin.

Se, minkä kourissa olen tässä viime aikoina ollut, kertoo osittain tuosta huolenaiheestani – ihmisistä, jotka ovat noita päätöksiä tekemässä ja noiden ihmisten toimintatavoista ja arvoista. Olen pitänyt suuresti erään suuren seurakunnan eläkkeelle jääneen kirkkoherran äskettäin esittämistä ajatuksista, joita hän on onneksi ryhtynyt julkituomaan reilummin, kuin se oli mahdollista hänen työssä ollessa. Hän kirjoitti viisaasti, että tuollaisissa tilanteissa, päätöksiä tekevässä ja valtaa hallussaan pitävässä kokouksessa on usein erilaisia ryhmiä, jotka tuota valtaansa käyttävät eritavoin.

Yksi ryhmä on hänenkin mielestään jossain määrin röyhkeät ja äänekkäät kellokkaat. Toinen ryhmä on mahdollisesti viisaat vaikenijat, mutta usein samalla he ovat hiljaisia mukautuvia nössöjä, jotka eivät halua olla riidoissa kenenkään kanssa. Hänen mielestään erilaiset kenties kirkollisten työpaikkojen ja etenkin seurakuntien henkilösuhteet vaikuttavat vahvasti päätöksiin, joita tekemässä on paljon juuri näitä seurakuntien työntekijöitä – seurakuntien, jotka ovat pääasiassa noiden päätöksien kohteita ja missä niiden vaikutus näkyy ja tuntuu selkeästi ja nopeaan hallinnossa, taloudessa ja jopa toiminnassa.

Kun itse käytin edellisissä blogijutuissani termejä ”lumiukot” ja ”sätkynuket”, tuntui jotenkin lohdulliselta lukea tämän teologin kirjoittavan, että kirkolliskokouksessa yksimielisyyden takana saattaa juuri olla se, että nämä hiljaiset alistuvat kellokkaiden junttaukselle. Olen aina arvostanut noiden ”vanhan liiton” teologien toimintaa, ajatuksia ja esimerkkiä, jonka he ovat antaneet työuransa aikana ja usein sen jälkeenkin ja näin nostaneet pienen kirkkomme siitä kauheasta suosta, johon viime sodat meidät ortodoksit ajoivat. Samalla harmittaa uusien nuorten teologien – jotka kuitenkin ovat akateemisesti oppineita, viisaita ihmisiä – lähtökohdiltaan heiveröisempi ihmistuntemus, mahdollisesti ohut työhön sitoutuminen ja jopa pahimmillaan ortodoksisuuteen kuulumaton pyrkyryys, joka saattaa ilmetä jopa pyrkimisenä papin tehtävään, haluna tai jopa selkeänä pyyntönä saada vihkimys tehtävään, johon kirkossamme perinteisesti on kutsuttu niitä, joilla siihen on kyky, taito ja kutsumus ja joita jossakin yksikössä tarvitaan. No – tällaiset asiat joutuu karjalaispoikakin nykyään kuittaamaan vuonna 1864 julkaistun Aleksis Kiven ”Nummisuutarien” repliikin savolaisella viännöksellä: ”Mualima muuttuu Hannuseni!”

Kirkolliskokousvierailun jälkeen olen mahdollisimman paljon yrittänyt tehdä muuta, kuin siihen liittyviä asioita. Tämä blogikirjoitus saa olla viimeinen tästä kokouksesta – ainakin vähään aikaan. Jotkut ovat kysyneet, miltä on tuntunut olla – sallinette tässä yhteydessä uskonnollisen vertauksen – ”ristiinnaulittavana” asiassa, johon liittyy sekä monen mielestä hyvää työskentelyä kuin joidenkin mielestä ala-arvoista puuhastelua, valehtelua, höpinää tai jopa kuten eräs kirkolliskokousedustaja sen alkuun ilmaisi: paskapuhetta.

Hyvää työskentelyssäni on selvästikin ollut tuo videointi ja niiden jakaminen kaikille tai ainakin useille ihmisille Facebookissa. Katsojia (katselukertoja) on ollut tuhansittain ja ihmiset ovat antaneet runsaasti myönteistä palautetta, koska nyt he ihan oikeasti näkivät, kuinka ja minkälaisia päätöksiä kirkolliskokouksessa ihan oikeasti tehdään.

Huonoksi työskentelyksi on leimattu tämä henkilökohtainen kirjoittelu omassa blogissani, jossa todellakin kerron henkilökohtaisia kokemuksiani kokouksesta ja omia kokemuksiani ihan vain kirkon jäsenenä. En ole millään tavalla enää osallinen itse kokoukseen, olen ainoastaan kokousta seuraava seurakuntalainen. Omalla kohdallani minulla oli ehkä vielä kaksinainen rooli: välitin kuvallista faktatietoa suorina ja lahjomattomina lähetyksiä, joista jokainen voi tehdä itse omia päätelmiään sekä kerroin sitten omalla henkilökohtaisella ”palstallani” omia kokemuksia näkemästäni ja kuulemastani, tein siis omia päätelmiäni. Näin ei ilmeisesti saisi joidenkin mielestä tehdä. Ja näin he korottavat helposti itsensä muiden ”kuolevaisten” yläpuolelle ja menevät jopa jyrkimmillään sananvapauden ankeuttajiksi (engl. dementors). Rajoittajiksi heistä ei kohdallani ole, koska en edelleenkään katso valehdelleeni. Kerroin vain ja ainoastaan oman näkemykseni, joka ei välttämättä ole yhtenevä jonkun toisen näkemyksen kanssa. Miten laaja-alainen tuo ”toinen näkemys” on, sitä en ryhdy arvailemaan.

En todellakaan pitänyt kaikesta aiheeseen liittyvästä viestinnästä, jossa noin reilua paria tuhatta erästä palstaa käyttävää ja lukevaa epäiltiin ei-tervejärkisiksi, joiden pitäisi ilmeisesti häipyä noista maisemista pikimmin. Aika hurjaa tekstiä asioista päättävältämme, joiden tulisi kaikessa ko. organisaation asioissa kaiketi pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään avoimuuteen, mutta kuten sanoin, oma terveyteni kestää moisen töryn, pahoillani olen toisten puolesta.

En aio suuremmin vähentää elämäntapaani ja tyyliäni observoida maailmaa, vaikka tiedän, että se mahdollisesti karsii ja rajoittaa joiltain osin elämääni. Kirkkomme osalta menossa voi hyvinkin olla vaihe, jossa se etsii suuntaansa – tai ehkä mieluummin sitä, onko suuntaa tai ainakin toimintatapoja jotenkin reivattava ja tarkistettava – ja samalla se toivottavasti valmistautuu mahdollisesti taivaanrannassa häämöttäviin taloudellisiin ja ehkä myös muihin vaikeuksiin, jopa taisteluun olemassaolostaan. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että kaikissa olosuhteissa pienellä kirkollamme ei ole varaa tuhlata osaamista riitelyyn, tappeluun ja oikeudenkäynteihin eikä suunnata niukkenevia resurssejansa kirkolle vieraampiin toimintoihin ydintoiminnan ulkopuolelle.

Koska itse olen jo oman elämäni ehtoovaiheessa, minulla on harvinaisen vähän tehtävää monessa suhteessa, jopa itsenikin kanssa. Itse olen elämäni ja suuntani valinnut ja elänyt, niin kuin olen elänyt. Katumusta voin ja saan onneksi harjoittaa, kun (huomannet, etten sanonut jos) siihen ilmenee aihetta ja tässäkin voin toki lausua anteeksipyynnön kaikille, joita olen sanoillani tai teoillani huomaamattani tai tarkoituksella loukannut. En ole minua vastaa hyökänneitä hyljännyt ajatuksistani ja kuten nykyisin sanotaan: heittänyt edes ulos some-kavereistani. Rukoillakin voin myös heidän puolestaan, mutta elämääni elän silti omalla tavallani.

Ulkona kylmenee, mutta maisema muuttuu samalla lumen vuoksi valoisammaksi ja valo tuo aina mukanaan hyvää mieltä. Olen usein toistanut itselleni ja muille hokemaa eli slogania: ”aina on helppo arvostella, mutta teepä itse asia paremmin”. Ja tällaisissa tilanteissa ainut tapa vastata saamaansa arvosteluun on tehdä asiat niin hyvin kuin osaa, nöyrällä mielellä. Näin ajattelin toimia nytkin. Hyvää joulun odotusta kaikille! Toivottavasti pukki tuo meille kaikille – minullekin – jonkun lahjan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com