Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat

Revani

Muistoksi jostain rohkeasta, jonka uskalsin joskus tehdä

Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika, mutta jotkut maut eivät haalistu. Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat mieleen, ne tulevat aina kokonaisina: tuoksuina, valona, ääninä ja hetkinä, joita ei silloin osannut ajatella muistoiksi.

Asuin siis nuorempana useita kuukausia tittelillä "independent researcher", en siis munkkina enkä edes veljestön jäsenenä  Pendelin luostarissa Ateenan kupeessa. Se oli rohkea päätös, ehkä vähän uhkarohkeakin, mutta sellainen, jonka merkitys on auennut kunnolla vasta vuosien jälkeen. Arki luostarissa oli yksinkertaista, jopa karua, mutta juhlapäivät ja erityiset hetket avautuivat aivan toisenlaisina. Ne olivat täynnä lämpöä, huolenpitoa ja yhteistä iloa ja ruokaa, joka ei ollut vain ravintoa, vaan osa yhteistä elämää.

Keittiö, jossa muistot syntyivät

Luostarin keittiössä söin usein emäntien, albanialaissyntyisen Letan ja ikivanhan, varmaan lähes ysikymppisen Marian kanssa. Heidän tapansa valmistaa ruokaa oli rauhallinen ja keskittynyt, kuin hiljaista rukousta. Siellä opin tuntemaan kreikkalaisen ruokakulttuurin tavalla, johon tavallinen matkailija harvoin pääsee käsiksi. Kyse ei suinkaan ollut vain juhlapäivien herkuista, vaan etenkin juuri arkisista, toistuvista aterioista, jotka rytmittivät päiviä ja antoivat niille turvallisen kehyksen.

Vaikka elämä on sittemmin kuljettanut minut kauas noista päivistä, jotakin niistä mauista jäi pysyvästi sydämeen, eikä vain jälkiruoista ja makeista herkuista. Yhtä vahvasti mieleen ovat painuneet luostarin kreikkalaiset arkiruoat: yksinkertaiset, mutta huolella valmistetut ateriat, joissa vähästä syntyi paljon.

Luostarissa opin syömään ja juomaan myös sellaisia kreikkalaisia ruokia ja juomia, joista en ennen siellä elämistäni ollut erityisesti pitänyt. Feta (φέτα) ja retsina (ρετσίνα) kuuluivat niihin. Vähitellen ne muuttuivat lähes vastenmielisistä tai ainakin oudoista tutuiksi ja lopulta rakkaiksi. Ne eivät olleet enää vain makuja, vaan merkkejä kuulumisesta ja sopeutumisesta.

Erityisen merkityksellisiä olivat odotteluhetket ruokalan keittiössä ennen yhteisiä aterioita. Se aika, jonka vietin Letan ja Marian seurassa, oli hiljaisesti kasvattavaa. Heidän kanssaan opin ensimmäiset kreikankieliset sanani: ensin yksittäisiä sanoja, sitten varovasti sanojen ketjuja, joista alkoi muodostua lähes ymmärrettäviä lauseita. Keittiö oli samalla kielikoulu, kohtaamispaikka ja turvasatama.

Siellä opin myös laittamaan ruokaa itse. En vain seuraamaan vierestä, vaan hieman jopa osallistumaan: pilkkomaan, täyttämään ja maustamaan. Opin valmistamaan tavallisia arkiruokia, mutta myös hieman näyttävämpiäkin – kuten täytettyjä tomaatteja, munakoisoja ja paprikoita, gemistaa (γεμιστά). Ne olivat ruokia, joissa yksinkertaisuus ja huolenpito kohtasivat, ja joissa tekeminen oli yhtä tärkeää kuin lopputulos.

Juhlapäivien makea kieli

Juhlapäivät toivat mukanaan toisenlaisen rytmin ja toisenlaiset maut. Revani (pεβανί), kostea ja sitruunalla maustettu semolinakakku, kuului luostarin juhlapäivien vakiotarjontaan. Se tehtiin vaatimattomista aineksista, mutta lopputulos oli aina lohdullinen ja kaunis. Minulle revani ei ole niinkään historiallinen jälkiruoka, vaan muisto siitä, miten yksinkertaisuus voi olla runsasta.

Bougatsa (mπουγάτσα) ei kuulunut luostarin arkeen, mutta silloin kun sitä joskus saatiin, se tuntui erityiseltä. Rapea filotaikina, lämmin vaniljakreemi ja pinnalle siroteltu kaneli tekivät siitä jotakin ylellistä, sellaista, joka pysäytti hetkeksi.

Galaktoboureko (Γαλακτομπούρεκο) oli luostarin keittiölle liian vaativa. Sen makuun tutustuin vasta luostarin ulkopuolella, mutta lopputulos oli usein taivaallinen: sitruunalla tai appelsiinilla maustettu maitokiisseli, filotaikinan rapsahdus ja kirkas sokerisiirappi.

Joulun tuoksu ja hunajan makeus

Joulun aikaan keittiön täyttivät melomakaronan (mελομακάρονα) tuoksut. Hunaja, kaneli ja pähkinät leijuivat ilmassa ja tekivät joulusta käsinkosketeltavan. Ne kuuluivat luostarin jouluun yhtä luontevasti kuin hiljaiset palvelukset ja hämärä talviaurinko.

Kourabiedekset (kουραμπιέδες) puolestaan olivat kuin pieniä lumipalloja, tomusokeriin kätkeytyneitä mantelipikkuleipiä. Niiden yksinkertainen makeus tuntui sopivan täydellisesti juhlan hillittyyn iloon.

Loukoumadekset (λουκουμάδες) olivat harvinaista herkkua, mutta ehkä juuri siksi sitäkin rakkaampaa. Pienet, kuumat taikinapallot hunajan ja kanelin kanssa söin useimmiten luostarin ulkopuolella, mutta nekin kytkeytyvät mielessäni tuohon aikaan, jolloin maailma tuntui yhtä aikaa suurelta ja hyvin rajatulta.

Miksi Suomessa jokainen kreikkalainen leivonnainen on juhla

Suomessa näitä herkkuja kohtaa harvoin, ja ehkä juuri siksi jokainen kohtaaminen niiden kanssa tuntuu juhlalta. Kun löydän jostakin tsourekin (tσουρέκι), baklavan (mπακλαβάς) tai palan hyvää revani-kakkua, aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi.

Se ei ole vain maku. Se on muisto luostarin hiljaisuudesta, samaan aikaan koetusta koti-ikävästä, Attikan kuumasta tuulesta ja siitä tunteesta, että elämä voi joskus olla yksinkertaista ja hyvää.

Pieniä, makeita ja suolaisia ikkunoita menneeseen

Kreikkalaiset jälkiruoat eivät minulle ole vain sokeria ja siirappia. Ne ovat osa kulttuuria, vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä. Ennen kaikkea ne ovat pala omaa historiaani – pieniä, makeita tai suolaisia ikkunoita aikaan, joka muovasi minua enemmän kuin silloin osasin ymmärtää.

Ehkä siksi palaan niihin yhä uudelleen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ortodoksisen uskonnon (UO) opetuksesta koulussa

 

Konevitsalainen Jumalanäiti Heinäveden Valamossa
(Valokuva © Hannu Pyykkönen)

Olen viime päivinä pohtinut jostain syystä yhä useammin ortodoksisen uskonnon (UO) opetuksen tilaa nykyisessä peruskoulussa, lukiossa ja miksei myös yliopistollisessa opettajankoulutuksessa. Kysymys ei koske vain oppimateriaaleja tai opetusmenetelmiä, vaan jo perustavampaa asiaa: miten ja millä valmiuksilla ortodoksisen uskonnon opettajia nykyään koulutetaan, ja millainen ymmärrys heillä on opetettavasta traditiosta.

Aihe nousi uudelleen esiin sen jälkeen, kun nykyinen opetusministeri liittyi siihen yhä kasvavaan joukkoon, joka on alkanut puhua ortodoksisen uskonnon opetuksen lopettamisesta ja sen korvaamisesta yhteisellä katsomusaineella. Ajatus on hämmentävä ja lasten kannalta kestämätön. Kirjoitin tästä jo aiemmassa blogijutussani ja kysyin, uhkaako lapsi jälleen jäädä ideologisten kokeilujen jalkoihin.

Viime aikoina minulla on ollut tavallista enemmän aikaa seurata opetuskentän kehitystä, ja sen myötä kiinnostukseni ortodoksisen uskonnon opetuksen ja nykyaikaisten opetusmenetelmien suhteeseen on kasvanut. Erityisesti olen tarkastellut digitaalisia välineitä: tietokoneita, verkkoalustoja ja ohjelmia, joita käytetään opetuksen tukena tai joskus jopa sen runkona.

Minulla ei ole ollut romanttisia harhakuvitelmia ortodoksisen uskonnon opettajien digitaidoista. Olen itse toiminut opetusalalla useita vuosikymmeniä, ja minulla on myös ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyys. Jo opettajana ollessani pyrin hyödyntämään digitaalista maailmaa opetuksen tukena niin paljon kuin se suinkin kulloinkin oli mahdollista. Varsinainen ortodoksisen uskonnon opetus jäi kuitenkin myöhempinä vuosina vähemmälle, sillä viimeiset työvuoteni kuluivat pitkälti hallinnollisissa tehtävissä.

Olen silti seurannut opetuksen kehitystä läheltä. Tähän on vaikuttanut myös se, että oma poikani kouluttautui opettajaksi ja jatkoi siten isänsä ammattia, vaikkakin hänkin siirtyi muutaman vuoden jälkeen hallinnollisiin tehtäviin. Lisäksi omat vunukkani opiskelevat par'aikaa ortodoksista uskontoakin. Näiden kokemusten kautta olen saanut varsin konkreettisen kuvan siitä, millaisten paineiden ja odotusten keskellä opetustyötä nykyään tehdään. Ja ainakin myös osin kuvan siitä, missä ihan oikeasti mennään.

Viimeisin suuri murros opetusalalla on ollut tekoäly. Se on tullut hämmästyttävällä nopeudella lähes kaikille elämänalueille, myös koulumaailmaan, mutta mitenkäs UO-opetukseen. Kai sinnekin. Keskustelu tuntuu jakautuvan jyrkästi kahtia: toiset suhtautuvat tekoälyyn lähes kritiikittömällä innolla, toiset taas torjuvat sen periaatteellisista syistä. Näiden ääripäiden välissä on toki suuri joukko opettajia, jotka etsivät vielä omaa tapaansa suhtautua uuteen välineeseen.

Itse ajattelen, että tekoälyä tulee käyttää harkiten ja vastuullisesti. Sen ei pidä nousta isännäksi, vaan sen on pysyttävä renkinä ja apuvälineenä. Erityisen vaarallista on käyttää tekoälyä aihealueilla, joita käyttäjä ei itse tarkemmin tunne. Ortodoksisen uskonnon opetuksessa tämä riski on ilmeinen: jos opettaja ei hallitse opetettavaa traditiota eikä kykene tunnistamaan virheitä, seurauksena voi olla teologisesti kestämätöntä ja kirkollisesti harhaanjohtavaa materiaalia.

Reilun parinkymmenen vuoden ajan olen toteuttanut yhdessä poikieni ja miniäni kanssa runsaasti ortodoksisen uskonnon opetusta tukevaa ja helpottavaa verkkomateriaalia. Tähän työn tai muiden askareiden lomassa ilman palkkaa toteutettuun vapaaehtoistyöhön on kuulunut sisällöntuotantoa, toimitustyötä sekä yhteistyötä pääasiassa ortodoksisten ulkopuolisten kirjoittajien ja materiaalin tuottajien tai muiden ortodoksisten tahojen kanssa. Materiaalia on syntynyt monessa muodossa: teksteinä, valokuvina ja videoina, ja myös muutamia ortodoksisia oppikirjoja on saatettu verkkokäyttöön.

Emme ole maamme ainoita ortodoksisen nettiopetusmateriaalin tuottajia, mutta ehkä ensimmäisiä. Samalla sivustomme Ortodoksi.net on yksi merkittävimmistä ortodoksisen uskonnon opetuksen nettilähteistä, joka tarjoaa laajan ja monipuolisen kokonaisuuden, jota voisi toki hyödyntää opetuksessa huomattavasti nykyistä enemmänkin. Monella tapaa voisi sanoa, että verkko on jo jokseenkin valmis ottamaan vastaan ortodoksisen uskonnon opetuksen. Kynnys ei ole niinkään materiaalien puutteessa, vaan opettajien valmiudessa irrottautua tiukasta oppikirjasidonnaisuudesta ja kenties jostain muustakin.

Tilannetta mutkistaa se, että ortodoksisen uskonnon opettajina toimii edelleen paljon henkilöitä, joilla ei ole muodollista pätevyyttä kyseiseen oppiaineeseen, eikä joskus edes opettajan kelpoisuutta. He tulevat muilta aloilta paikkaamaan todellista opettajapulaa, ja ovat useimmiten itse onneksi ortodokseja. Tämä asettaa opetukselle jo lähtökohtaisesti epätasaiset edellytykset.

Näistä syistä päätin tarkastella tarkemmin sitä, miten ortodoksista uskontoa nykyään opetetaan ja millaista digitaalista materiaalia opetuksen tueksi käytetään. Tässä yhteydessä törmäsin marraskuussa valmistuneeseen opinnäytetyöhön, joka käsitteli aihetta. Tutkimus herätti minussa enemmän huolta kuin toivoa, ja avasi kysymyksiä, joihin on syytä pysähtyä.

Huomioita tutkimuksesta

Tutkimuksen lähtökohdat ja rajaukset herättävät vakavia kysymyksiä sen tieteellisestä ja sisällöllisestä uskottavuudesta. Kun ortodoksisen uskonnon opetuksen digitaalisuutta tarkastellaan ilman, että huomioon otetaan yksi merkittävimmistä ortodoksisen uskonnon opetuksen nettilähteistä, tutkimuksen kuva opetuksen todellisuudesta jää olennaisesti vajaaksi. Tällainen sivuutus ei ole vain vähäpätöinen yksityiskohta, vaan vaikuttaa suoraan siihen, mitä tutkimus ylipäätään kykenee sanomaan ortodoksisen opetuksen sisällöistä, painotuksista ja käytännöistä.

Aineiston suppeus korostaa tätä ongelmaa entisestään. Neljän opettajan haastatteluihin perustuva tutkimus voi parhaimmillaan valaista yksittäisten toimijoiden kokemuksia, mutta sen varaan ei ole perusteltua rakentaa yleisiä päätelmiä ortodoksisen uskonnon opetuksen tilasta, kehityssuunnista tai haasteista. Tällöin tutkimus kertoo ennen kaikkea haastateltujen opettajien pedagogisista valinnoista ja digitaalisista tottumuksista, ei ortodoksisen opetuksen kentästä kokonaisuutena.

Erityisen ongelmallista on, että tutkimuksen painopiste siirtyy opetuksen sisällöstä opettajien subjektiivisiin kokemuksiin digitaalisuudesta. Ortodoksisessa uskonnon opetuksessa kysymys ei kuitenkaan ole vain menetelmistä tai välineistä, vaan ennen kaikkea opetettavan tradition teologisesta täsmällisyydestä, kirkollisesta uskollisuudesta ja pedagogisesta vastuusta.

Tällainen lähestymistapa heijastaa laajempaa ongelmaa: ortodoksisen tradition omien, kirkollisesti sitoutuneiden opetusresurssien jäämistä akateemisessa uskontopedagogisessa tutkimuksessa sivuraiteelle. Digitaalisuus näyttäytyy tällöin teknisenä ilmiönä, ei tradition jatkumona, jossa opetus, sisältö ja kirkon elämä muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.

Kokonaisuutena tarkasteltuna tutkimus jää sisällöllisesti kapeaksi ja näkökulmaltaan yksipuoliseksi. Sen perusteella ei ole kestävää arvioida ortodoksisen uskonnon opetuksen digitaalisia resursseja tai opetuksen teologista ja kirkollista perustaa. Tutkimus voi toimia rajattuna puheenvuorona opettajien kokemuksista, mutta sen painoarvo heikkenee ratkaisevasti silloin, kun sitä käytetään kuvaamaan tai arvioimaan ortodoksista uskonnonopetusta laajemmassa merkityksessä.

Ehkä onkin niin, ettei ole syytä ihmetellä, jos myös opetusministeri eksyy harhateille. Kun ortodoksisen uskonnon opetusta koskeva ymmärrys rakentuu kapeiden aineistojen, ohitettujen sisältöjen ja opettajien kokemuksiin typistettyjen näkökulmien varaan, lopputulos on väistämättä vinoutunut. Jos kuva opetuksesta on valmiiksi vääristynyt, ei ole yllättävää, että myös siitä tehdyt poliittiset johtopäätökset horjuvat.

On mahdollista, että ongelma ei ole yksittäisessä tutkimuksessa, opettajassa tai päätöksentekijässä, vaan laajemmassa tavassa katsoa ortodoksista uskonnon opetusta. Kun traditio nähdään lähinnä kunnilta rahaa vievänä hallinnollisena järjestelynä tai rehtorilta ylimääräistä työtä aiheuttavana pedagogisena erikoisuutena, eikä elävänä ja vaativana opetettavana kokonaisuutena, on helppo päätyä ratkaisuihin, jotka näyttävät paperilla järkeviltä mutta todellisuudessa köyhdyttävät opetusta ja aiheuttavat ongelmia lasten identiteetille.

Ehkä tämä on vain harhainen ajatus. Tai ehkä se on juuri se ajatus, jota ei ole haluttu ajatella ääneen. Mutta jos ortodoksisen uskonnon opetusta tarkastellaan ilman sen omia sisältöjä, omia resursseja ja omaa kirkollista itseymmärrystä, ei ole lopulta ihme, että päädytään kysymään, tarvitaanko koko opetusta lainkaan. Silloin ongelma ei ole opetuksessa, vaan katseessa, jolla sitä katsotaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Jääkö ortodoksinen lapsi yhteisen katsomusaineen jalkoihin?

 

Ortodoksisen papin ns. koruristejä, joiden saaminen ja oikeus kantaa
sellaista edellyttää pitempää kirkollista palvelusta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen) 

Vähemmistöryhmää puolustavasta poliittisesta puolueesta lähtöisin olevan opetusministeri Anders Adlercreutzin (rkp) esille nostama ajatus yhteisestä katsomusaineesta on herättänyt vilkasta keskustelua. Puhe yhdenvertaisuudesta kuulostaa hyvältä, mutta juuri vähemmistöjen näkökulmasta on syytä kysyä, mitä yhdenvertaisuus tässä tarkoittaa. Tarkoittaako se todellista tilaa olla oma itsensä vai enemmistön tai vallalla olevan maailmankuvan kehykseen sulauttamista? Kun katsoo aikaa ja maailman tapahtumia tänään hieman laajemmin, asia tuollaisesta maailmankuvasta puistattaa.

Ortodoksit ovat Suomessa pieni mutta historiallisesti merkittävä vähemmistö. Ortodoksinen uskonnonopetus on ollut osa suomalaista koululaitosta yli sadan vuoden ajan. Se ei ole sattuma eikä etuoikeus, vaan tunnustus siitä, että Suomi on kotimaa myös niille, jotka eivät kuulu enemmistökirkkoon. Oman uskonnon opetus ei ole uskonnonharjoittamista, vaan kasvatusta, jossa lapsi saa turvallisessa ympäristössä jäsentää omaa identiteettiään ja kulttuurista perintöään. Olisi voinut olettaa, että itsekin vähemmistöön kuuluva opetusministeri olisi tuon asian sisäistänyt.

Keskustelussa unohtuu usein, ettei yhteinen katsomusaine tapahdu tyhjiössä. Sen taustalla näkyy myös sukupolvien välinen jännite. Monet päätöksentekijät ja mielipidevaikuttajat edustavat sukupolvea, joka on etääntynyt kristinuskosta tai suhtautuu uskontoihin lähinnä ongelmana. Samalla useat tutkimukset ja koulujen arki osoittavat, että nuoret ovat aiempaa avoimempia ja kiinnostuneempia perinteisistä uskonnoista, myös ortodoksisuudesta. Tämä kiinnostus ei synny abstraktista yleiskeskustelusta eri katsomuksista, vaan konkreettisesta, täsmällisestä ja juurtuneesta tiedosta.

Opetushallituksen laaja asiantuntijatyö päätyi keväällä 2025 siihen, että yhteiseen oppiaineeseen siirtymisessä on enemmän ongelmia kuin hyötyjä, erityisesti vähemmistöjen kannalta. Tämä ei ole mielipide vaan asiantuntijoiden johtopäätös. Jos tästä huolimatta edetään, kyse ei ole enää tiedolla johtamisesta vaan ideologisesta ja poliittisesta valinnasta, jossa uskonnon merkitys typistyy yleiseksi, usein sisällöltään ohueksi puheeksi.

Ortodoksiselle lapselle oman uskonnon opetus ei ole vain tiedon välittämistä. Se on viesti hyväksynnästä: sinun taustasi, sinun kirkkosi ja tapasi kuuluvat tähän maahan, ovat jopa osa maamme historiaa. Kun tämä tila kavennetaan, lapsi jää helposti kahden tulen väliin. Kotona eletään yhtä traditiota, koulussa katsomusta käsitellään yleisellä ja väistämättä pinnallisella tasolla. Syvällinen ymmärrys omasta uskonnosta jää syntymättä, eikä se rakenna dialogia vaan juurettomuutta.

Usein väitetään, että yhteinen katsomusaine lisäisi ymmärrystä eri katsomusten välillä. Todellisuudessa aito dialogi edellyttää, että keskustelijoilla on jotain, mistä keskustella. Oman tradition tunteminen ei ole este kohtaamiselle, vaan sen edellytys. Ortodoksinen uskonnonopetus antaa lapselle kielen, käsitteet ja historiallisen ymmärryksen, joiden varassa hän voi kohdata toisia avoimesti ja tasavertaisesti.

Kysymys ei ole vain ortodokseista. Sama koskee muslimeja, juutalaisia, katolilaisia ja myös uskonnottomia. Vähemmistöjen oikeudet mitataan juuri silloin, kun ne ovat hankalia tai vaativat järjestelyjä ja etenkin rahaa. Jos yhteinen katsomusaine johtaa siihen, että vähemmistöjen ääni hiljenee ja identiteetti ohenee yhdeksi luvuksi oppikirjassa, yhdenvertaisuudesta jää jäljelle vain sana.

Todellinen yhdenvertaisuus ei synny poistamalla eroja, vaan tunnustamalla ne. Kun nuorilla on aitoa kiinnostusta uskontoihin, sitä tulisi tukea täsmällisellä ja asiantuntevalla opetuksella, ei korvata yleisellä ja sisällöltään kevyellä katsomuspuheella. Ortodoksisen uskonnon opetuksen puolustaminen ei ole menneisyyteen takertumista, vaan tulevaisuuden rakentamista yhteiskunnassa, jossa moninaisuus ja uskonnollinen lukutaito ovat pysyviä tarpeita.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com 

 

Pyhän hiljaisuuden aika

Äitini lapsena ollessani sänkyni päätyyn
laittama pieni taulu suojelusenkelistä.

 Miten talvikausi opettaa sisäistä hereilläoloa

Talvi ei ole ortodoksisessa kirkollisessa kokemuksessa vain vuodenaika vaan se on myös eräänlainen hengellinen tila. Se on elämän hidastamisen, kuuntelemisen ja sisäisen kokoamisen aikaa. Etenkin tällaiselle vanhalle miehelle. Luonto vetäytyy, äänet vaimenevat ja valo vähenee, mutta juuri tämä ulkoinen hiljaisuus paljastaa jotakin olennaista ihmisen sisäisestä elämästä. Talvi opettaa, ettei hengellinen kasvu synny kiireessä eikä jatkuvassa nettimaailman luomassa ärsyketulvassa, vaan tilassa, jossa ihminen uskaltaa olla läsnä itselleen ja Jumalalle.

Tämä ei ole vain kirkon kalenteriin sidottu ajatus, vaan kokemus, joka voi tulla kenelle tahansa ihmiselle hyvin konkreettisena elämäntilanteena. On aikoja, jolloin ihminen joutuu odottamaan. Ei vain hetken, vaan pitkään. Odottamaan jotakin ratkaisevaa, tietämättä tarkalleen, millaiseksi elämä sen jälkeen asettuu. Odotus voi olla raskasta, ja tunteet saattavat vaihdella päivittäin "lattiasta kattoon": välillä mieli on tyyni, välillä pelko nousee pintaan. Erityisesti näin iän myötä ihminen tiedostaa selvemmin oman haavoittuvuutensa. Vanhan miehen odotus ei ole enää levotonta ryntäilyä, vaan hiljaista, joskus vapisevaakin pysähtymistä elämän ja kuoleman todellisuuden äärelle.

Ortodoksinen teologia ei ymmärrä hiljaisuutta tyhjyytenä. Hiljaisuus on tila, jossa Sana voi tulla kuulluksi. Pyhät isät puhuvat hesykhiasta, sydämen rauhasta, joka ei ole vain ulkoista vaikenemista vaan mielen ja ajatusten hiljentymistä Jumalan edessä. Etenkin minulla juuri tämä talvi tukee tätä kilvoitusta luonnollisella tavalla. Se riisuu kaiken ylimääräisen, pakottaa yksinkertaistamaan ja kutsuu ihmistä sisäiseen valvomiseen, silloinkin kun mieli ei välttämättä pysy tasaisena vaan huojuu epävarmuuden keskellä.

Talveen liittyvä pimeys ei ortodoksisessa traditiossa ole uhka eikä merkki Jumalan poissaolosta. Päinvastoin pimeys nähdään usein ikään kuin kohtuna, suojaavana tilana, jossa uusi elämä saa muotonsa. Suojeluspyhäni Johannes Teologin kirjoittama evankeliumi sanoo tämän yksinkertaisesti ja voimakkaasti:
“Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh.1:5).

Pimeys ei ole vastavoima Jumalalle, vaan tila, jossa ihminen joutuu luopumaan omasta hallinnan tunteestaan ja oppii turvautumaan johonkuhun itseään suurempaan.

Kristuksen syntymä tapahtuu yössä, maan alla olevassa luolassa, ja kirkon rukouksessa pimeys on usein juuri se tila, jossa Jumalan kirkkaus tulee näkyviin. Tämä ajatus kantaa myös kirkon talvikauden hengellistä rytmiä. Loppiaisesta eteenpäin katse alkaa vähitellen kääntyä kohti valmistautumista, kohti mielen kirkastamista ja sydämen puhdistumista ennen suurta paastoa. Kristus itse on sanonut:
“Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12).
Valon seuraaminen ei tarkoita sitä, ettei pelkoa olisi, vaan sitä, ettei ihminen jää pelkonsa vangiksi.

Jumalanpalveluselämä heijastaa tätä siirtymää hienovaraisesti. Iloinen loppiaisen juhla ei katkaise sisäistä kokoamista, vaan asettaa sen oikeaan suuntaan. Kristus ilmestyy maailmalle, ja juuri siksi ihmistä kutsutaan vastaamaan tähän ilmestymiseen valveutuneella sydämellä. Talvikauden teksteissä korostuvat teemat valvomisesta ja hengellisestä tarkkaavaisuudesta. 

Pyhät isät puhuvat usein sydämen lämpenemisestä. Se ei ole ohimenevä tunne, vaan merkki siitä, että rukous alkaa kantaa myös silloin, kun ajatukset poukkoilevat ja mieli ei löydä levollista asentoa. Talven kylmyys tekee tästä kielikuvasta erityisen puhuttelevan suomalaisessa kokemuksessa. Ulkoinen kylmyys ja sisäinen pelko voivat yhdessä ohjata etsimään lämpöä sieltä, mistä sitä ei voi itse tuottaa. Mielen kirkastaminen ei ole äkillinen oivallus, vaan päivä päivältä etenevä suostuminen siihen, että elämä on lopulta Luojan käsissä.

Talvikausi kutsuu katsomaan rehellisesti myös omaa pelkoa, ei kieltämällä sitä, vaan tuomalla sen rukoukseen.

Jumalanäidin suojeluksen alla

Kun ihminen joutuu odottamaan jotakin suurta ja pelottavaa, oma usko ei aina kanna samalla tavalla kuin ennen. Silloin ortodoksinen perinne ohjaa katsomaan myös Jumalanäitiä, joka seisoo hiljaa, suojelevasti ja horjumatta niiden rinnalla, jotka eivät enää jaksa seisoa yksin. Jumalanäidin suojelukseen turvautuminen ei ole pakoa todellisuudesta, vaan syvää luottamusta siihen, että ihminen saa olla heikko toisen kannettavana.

Vanhan miehen rukous ei aina ole pitkiä sanoja. Usein se on vain huokaus, joskus vain ristinmerkki, joskus pelkkä hiljainen lohdutus. Päivä päivältä edetään eteenpäin, Luojaan luottaen, vaikka tuleva leikkaus pelottaa ja mieli vaihtelee toivon ja ahdistuksen välillä. Jumalanäidin esirukous muistuttaa siitä, ettei tämä odotus ole yksinäinen. Läheiset kantavat, Kirkko kantaa, rukous kantaa, ja Jumala itse varjelee, silloinkin kun ihminen ei tunne olevansa vahva.

Talvi opettaa odottamista. Se muistuttaa, ettei kaikkea voi pakottaa kasvamaan heti. Ortodoksinen kirkko ei pelkää tätä odotusta, vaan näkee sen hengellisenä lahjana. Hiljaisuudessa ihminen oppii kuulemaan oman sydämensä lisäksi Jumalan äänen, joka ei huuda vaan kutsuu. Ja joskus tämä kutsu avaa oven siihen, että edessä on jotakin täysin uutta. Elämä, jos se jatkuu, ei ole vain entisen jatkumoa, vaan toisenlaista elämää, joka syntyy juuri tämän hiljaisuuden, pelon ja luottamuksen keskellä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Piispojen kirjeet ja sanat kirkon peilinä

 

Kristus Immanuel

Joulun, uudenvuoden ja loppiaisen välipäivät ovat usein aikaa, jolloin elämisen rytmi hetkeksi hidastuu. Juhlien intensiivisyys on takana, edes eläkeläisen arki ei ole vielä täysin alkanut, ja tilaa jää lukemiselle ja kuuntelemiselle. Tänä vuonna tämä aika tarjosi mahdollisuuden pysähtyä ortodoksisten piispojen kirjoitusten äärelle, sekä kotimaisten että kreikkalaisten, ja kysyä, mitä ne oikeastaan kertovat meille tästä ajasta, omasta kirkostamme ja ihmisistä.

Kun tekstejä lukee rinnakkain, huomaa nopeasti, ettei kyse ole vain eri maiden todellisuuksista, vaan myös erilaisista tavoista kantaa piispallista vastuuta sanassa. Molemmat nousevat samasta ortodoksisesta traditiosta, mutta niiden ääni ja painotus kulkevat osin eri suuntiin.

---

Yhteinen ääni ja hiljainen jännite

Kreikkalaisten piispojen teksteissä puhuttelee erityisesti niiden yhteinen hengellinen sävy. Vaikka kirjoitukset ovat syntyneet eri hiippakunnissa, niissä on tunnistettavissa sama huoli, sama itsearvioiva katse ja sama kutsu muutokseen. Lukijalle välittyy vaikutelma kirkosta, joka puhuu itselleen ja maailmalle yhdellä äänellä. Ei siksi, että kaikki olisi ongelmatonta, vaan siksi, että vastuu koetaan yhteiseksi.

Suomalaisten piispojen yhteisissä kirjeissä tämä yhteinen ääni on vain varsin muodollisesti läsnä, mutta hengellisesti huomattavasti hillitympi. Tekstit ovat toki huolellisia, liturgisesti ankkuroidut ja turvalliset. Kiitos avustajien. Samalla niihin jää eräänlainen pidättyväisyys: ne eivät juuri avaa kirkon sisäisiä jännitteitä tai paimenten yhteistä kamppailua ajan kysymysten äärellä. Kiitos jälleen avustajien.

Lukijalle saattaa nousta hiljainen kysymys: onko kyse erilaisesta kirkollisesta kulttuurista, henkilökohtaisista suhteista vai siitä, että piispallinen ääni välittyy yhä useammin toisten sanoittamana, ei piispojen omasta hengellisestä kammiosta käsin?

---

Itsearviointi kirkon hengityksenä

Kreikkalaisissa teksteissä itsearviointi on keskeinen hengellinen ele. Katumus ei koske vain yksittäistä uskovaa, vaan koko kirkollista todellisuutta: ihmissuhteiden haurastumista, rukouksen katoamista, kiireen ja omavaraisuuden houkutusta. Näissä teksteissä kirkko uskaltaa katsoa itseään peiliin.

Suomalaisissa piispojen kirjeissä katumus on läsnä paaston ja valmistautumisen kehyksessä, mutta kirkon omaa sisäistä tilaa tarkastellaan harvemmin suoraan. Katse kohdistuu ennemmin siihen, miten uskovan tulisi valmistautua juhlaan, kuin siihen, miten kirkko itse kantaa paimenuuden vastuuta tässä ajassa.

Kreikkalaiset tekstit eivät syyllistä, mutta ne eivät myöskään väistä kysymystä: mitä tapahtuu, jos kirkko lakkaa arvioimasta itseään hengellisesti?

---

Sana, kuva ja ortodoksinen todistus

Piispan tehtävä on aina ollut sanan palvelu: opettaa, ohjata ja kutsua muutokseen. Kreikkalaisten piispojen teksteissä kirjoitettu sana on keskiössä, mutta mielenkiintoista kyllä, tämä ei tarkoita vetäytymistä nykyajasta. Päinvastoin: tekstit osoittavat selkeää kiinnostusta myös modernien viestintävälineiden mahdollisuuksiin, mukaan lukien digitaalinen media ja jopa tekoälyn kaltaiset uudet ilmiöt. Ei itseisarvoina, vaan välineinä sanan välittämiseen.

Suomessa piispojen näkyvyys painottuu usein visuaalisuuteen: selfie-kuviin, tapahtumiin ja hetkelliseen läsnäoloon. Kuvallisuus ei ole vierasta ortodoksisuudelle, sillä kirkko elää ikonien kautta, ja kuva on aina ollut teologinen todistus. Silti ikonikin elää siis sanasta käsin, kirkon opetuksessa ja rukouksessa avautuen.

Ehkä kysymys ei ole sanan ja kuvan vastakkainasettelusta, vaan niiden järjestyksestä. Kuva ei korvaa sanaa, eikä sana elä ilman kirkon näkyvää todellisuutta. Kreikkalaiset tekstit tuntuvat muistuttavan, että ilman rohkeasti lausuttua hengellistä sanaa myös kirkollinen näkyvyys jää helposti tyhjäksi.

---

Sama usko, eri tapa kantaa vastuuta

Sekä suomalaiset että kreikkalaiset piispojen tekstit nousevat samasta uskosta ja samasta Kristuksen kirkosta. Ero ei ole siinä, mitä uskotaan, vaan siinä, miten piispallinen vastuu sanallistetaan ja jaetaan.

Kreikkalaiset tekstit uskaltavat olla keskeneräisiä, itseään koskettavia ja yhteisiä. Ne eivät tarjoa valmiita vastauksia, vaan kutsuvat kirkkoa kulkemaan yhdessä katumuksen ja muutoksen tietä.

Suomalaiset tekstit puolestaan varjelevat juhlan mysteeriä ja liturgista rytmiä, mutta jättävät avoimeksi kysymyksen siitä, kuka sanoittaa tämän ajan hengellisen kamppailun, ja missä muodossa se tapahtuu.

Joulun jälkeisessä hiljaisuudessa näitä tekstejä lukiessa ei synny tarvetta asettaa niitä vastakkain. Pikemminkin ne täydentävät toisiaan ja herättävät toiveen: että sana ja kuva, traditio ja rohkea itsearviointi, voisivat kohdata myös meillä entistä syvemmin, kirkon yhteiseksi hyväksi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun kaikki on otsikkoa

 

Hellyyden Jumalanäiti - Eleusa

Presidentin kravatti on vinossa. Tai ei ole. Tai on juuri sillä tavalla vinossa kuin muodin mukaan kuuluukin. Hetken ajan kansakunta huolestuu, sitten huolestuminen perutaan asiantuntijan lausunnolla. Ne, jotka ehtivät ihmetellä, paljastuvat moukiksi.

Samaan aikaan somepersoona saa lapsen ja on siitä itsekin yllättynyt. Asia selvisi yllätttäen vasta pari viikkoa sitten, kerrotaan. Meteorologin telkkarissa lupaama lumitykki jää tulematta, ja iltapäivälehti raivoaa. Petosta! Talvella on kylmä, ja kylmyys leviää Suomeen, kuten sillä on aina ollut tapana. Ihmiset saavat lapsia, palomiehet varoittavat autojen turvallisuudesta, julkisuuden henkilöt kertovat voinnistaan. Ja kaikki tämä tapahtuu saman päivän aikana, saman lehden sivuilla.

Kun lukee näitä otsikoita peräkkäin, huomaa jotakin olennaista. Mikään ei ehdi olla tärkeää kauaa. Kaikki on hetken aikaa suurta, hirveää, järkyttävää tai ihmeellistä, kunnes seuraava otsikko vie huomion muualle. Lapsen syntymä on ihme, paitsi silloin, kun joku toinenkin saa lapsen, ja ihmeitä aletaan vertailla. Ihmisen uupumus on totta, mutta sekin asetetaan samalle sivulle kuin kravatin asento ja poliisin näppäimistönkulutus.

Otsikot kyselevät: luuletko osaavasi terveyden perusasiat? En luule. Olen ihan muun alan ihminen. Katso, oletko velkaisempi kuin ikäisesi keskimäärin. Mistä ne minun varani tietävät? Kysymykset eivät oikeastaan etsi vastausta, vaan reaktiota. Pientä säikähdystä, pientä tunnereaktiota, kenties kateuden tunnetta, nopeaa klikkausta.

Ja sitten, kaiken tämän keveyden keskelle, ilmestyy otsikko, jonka pitäisi pysäyttää: Amerikka on saanut uuden diktaattorin. Ensimmäinen sotatoimi: hyökkäys Venezuelaan.
Normaalisti tällainen uutinen ravistelisi maailmaa. Nyt se vain liukuu ohi virran mukana. Se on yksi otsikko muiden joukossa, yksi painava asia samassa jonossa kuin eilinen kravatti ja somepersoonan yllätysraskaus.

Hetken aikaa tuntuu, että nyt kaiken pitäisi muuttua. Että nyt meidän pitäisi havahtua. Mutta uutisvirta ei pysähdy. Se ei kysy, mikä on olennaista ja mikä ohimenevää. Pian taas jonkun koira katoaa, joku kertoo parisuhteensa päättyneen, ja algoritmi haluaa tietää, kiinnostaisiko minua vielä yksi huoli lisää.

Tämä ei ole uuvuttavaa siksi, että uutiset olisivat vääriä tai etteivät ne koskisi oikeita ihmisiä. Se on uuvuttavaa siksi, että kaikki asetetaan samalle tasolle. Sota, lapsen syntymä, ihmisen hätä ja vinossa oleva kravatti muuttuvat samanarvoisiksi huomion kohteiksi. Kaikesta tulee otsikkoa.

Oma ortodoksinen kirkkoni katsoo onneksi maailmaa toisin. Se ei kiellä tapahtumia eikä käännä katsettaan pois kärsimyksestä. Mutta se ei hyväksy sitä, että kaikki asiat vaativat samanlaista huomiota ja samanlaista reaktiota. Kirkon näkökulmasta kaikella on oma painonsa. On asioita, jotka koskettavat syvästi ihmisen elämää ja sielua, ja on asioita, jotka menevät ohi, vaikka ne hetken huutaisivatkin kovaa.

Nykyinen otsikkomaailma yrittää opettaa meille, että ymmärrämme todellisuutta sitä paremmin, mitä enemmän reagoimme ja mitä nopeammin otamme kantaa. Ortodoksinen usko sen sijaan opettaa päinvastaista. Se muistuttaa, että ihminen ei ymmärrä elämää sen enempää lisäämällä ääntä ympärilleen, vaan pysähtymällä, hiljentymällä. Todellisuus ei selkiinny huutamalla, vaan kuuntelemalla.

Siksi ortodoksisuudessa hiljaisuudella on merkitys. Hiljaisuus ei ole pakenemista maailmasta, vaan tapa kohdata maailma ilman, että kaikki menee sekaisin. Hiljaisuudessa asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Siinä alkaa erottua, mikä on todellista hätää, mikä vaatii rukousta ja vastuuta, ja mikä on vain ohimenevää kohinaa.

Kirkko ei kilpaile otsikoiden kanssa. Se ei yritä olla äänekkäämpi eikä nopeampi. Se seisoo paikallaan kuin tuohus pimeässä. Se ei valaise kaikkea, mutta se valaisee tarpeeksi, jotta ihminen näkee, missä seisoo. Sen valo ei pakota reagoimaan, vaan kutsuu katsomaan rauhassa.

Kun kaikki on otsikkoa, mikään ei lopulta ehdi tulla kohdatuksi. Silloin hiljaisuus ei ole tyhjää aikaa, vaan vastalause. Se katkaisee otsikkovirran ja palauttaa ihmiselle sen, mitä otsikot eivät voi antaa: mahdollisuuden ymmärtää, rukoilla ja muistaa, että hän ei ole vain reagoiva olento, vaan Jumalan kuva, jolla on sielu – ja sielu tarvitsee hiljaisuutta elääkseen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Vallan vahtikoirista rakeiksi

Olen viime vuosina alkanut miettiä, milloin lehdistö oikeastaan lakkasi olemasta vallan vahtikoira ja muuttui enemmänkin räksyttäväksi sekarotuiseksi pihakoiraksi, joka haukkuu kaikkea mikä liikkuu. Ja välillä myös sellaista, mikä ei liiku mihinkään. Ajatus tuli mieleeni eräänä aamuna, kun avasin puhelimen jo ennen kahvia ja huomasin olevani välittömästi keskellä kolmea samanaikaista "valtaisaa kohua", joista yksikään ei enää iltapäivällä ollut olemassa.

Ennen lehdistö valvoi vallanpitäjiä, jotta nämä toimisivat maamme ja ihmisten parhaaksi. Vallanpitäjiä pelotti toimittaja, joka soitti ja kysyi lisäkysymyksen: miksi oikeastaan olettekaan toiminut näin. Nykyään on toisin. Nyt tuntuu, että lehdistö valvoo lähinnä klikkien määrää ja pelkää itse hiljaisuutta enemmän kuin virhettä.

Kun formaatti muuttuu, muuttuu myös sisältö

Yksi syy muutokseen löytyy varmasti lehdistön muodosta. Kun sanomalehti tuli kotiin joka aamu, sen lukeminen oli rituaali. Paperi rapisi, kahvi höyrysi, ja uutiset tuntuivat jotenkin todellisilta. Muistan, miten lehteä luettiin järjestyksessä: etusivu, kotimaa, ulkomaat. Uutinen sai olla rauhassa uutinen.

Nyt luen kaiken netistä tai katson TV:stä. Tilaan kyllä Helsingin Sanomia ja Länsi-Savoa, mutta molemmat vain diginä. Paperilehti on minulle jo melkein muinaismuisto, samaan tapaan kuin puhelinkopit tai filmirullat. Samalla on kadonnut myös uutisen paino. Digimaailmassa uutinen ei enää ole uutinen, vaan se on tuote. Ja tuotteella on oltava jonkinlainen koukku.

Otsikko ei kerro, mitä tapahtui, vaan mitä sinun pitäisi tuntea: järkytys, hämmennys, närkästys, pelko. Harvemmin ilo. Tavallinen, asiallinen uutinen ei yksinkertaisesti myy. Kukaan ei klikkaa otsikkoa, jossa kerrotaan että asiat jatkuvat suunnilleen ennallaan. Sen sijaan klikataan sitä, jossa luvataan romahdus, kriisi, ero tai kohu – vaikka itse tekstissä ei lopulta olisi mitään uutta tai edes "raflaavaa".

Iltapäivälehtien uusi linja: paljastuksia ilman sisältöä

Olen lukenut iltapäivälehtiä vuosikymmeniä. Ne kuuluivat aikanaan junamatkoihin, kioskin hyllyihin ja kesämökin pöydälle, huussiinkin. Ennen niissä oli toisinaan jopa oikeita paljastuksia, tutkivaa journalismia, joka joskus jopa ravisteli ja johti silloin muutoksiin.

Viime vuosina ainakin joidenkin lehtien seuraaminen on alkanut tökkiä. Paljastukset ovat muuttuneet paljasta pintaa oleviksi roskauutisiksi. Otsikot ovat arvoituksia, joista ei selviä mitään ilman klikkausta. Ja kun klikkaa, huomaa, ettei artikkelista selviä juuri sen enempää. Usein koko juttu olisi voitu tiivistää yhteen virkkeeseen, mutta silloin se ei olisi myynyt mainoksia.

Pakkasten tuleminen oli Suomessa ennen normaalia. Nyt se on lähes kansallinen hätätila. Jokainen kylmä yö on kriisi, jokainen lumisade katastrofi. Lapsena opin pukemaan pitkät kalsarit, villasukat jalkaan ajoissa ja jatkamaan normaalia elämää. Nyt otsikoista voisi päätellä, että Suomi on joutunut luonnonvoimien armoille ensimmäistä kertaa historiassaan. Ehkä seuraavaksi otsikoidaan: "Suomalaiset järkyttyivät – talvi tuli taas!"

Kuoleman hierarkia

Toinen ilmiö, joka jaksaa ihmetyttää, on kuoleman uutisarvo. Nykyisin kuolee jatkuvasti "julkisuuden henkilöitä", joista en ole koskaan kuullutkaan. Ehkä vika on minussa, mutta välillä epäilen, että julkisuuden määritelmä on venynyt kuin vanha villasukka.

Samaan aikaan kun tuntemattoman, mitään sen suurempaa aikaansaamattoman ja kouluja käymättömän, "maailman yliopiston" käyneen somepersoonan törttöilyt tai vaikkapa poismeno täyttää uutisvirran tunnepitoisine otsikoineen, jäävät monet aidosti merkittävät ihmiset lähes huomiotta. Kun kuolee rokkitähti, maailma pysähtyy. Palstatilaa tulee enemmän kuin monelle ihmiselle, joka on "ihan aikuisen oikeasti" muuttanut maailmaa. Lypsykoneen keksijä mullisti maaseudun elämän, mutta hänen kuolemansa ei ilmeisesti koskaan saanut samanlaista mediahuomiota kuin yhden vähemmän musikkalisen rock-ikonin viimeinen keikka. Media ei kerro, mikä on tärkeää. Se kertoo, mikä herättää tunteen. Tai taitaa se jo jopa joskus kertoa senkin "tunneköyhille" suomalaisille, mikä se tunne oikeastaa tässä tapauksessa nykysuuntausten mukaan pitäisi olla, jotta olisit mahdollisimman "trendikäs".

Politiikan räksyttäjät

Olin pitkään siinä uskossa, että iltapäivälehdet olisivat edes jossain määrin poliittisesti neutraaleja. Nykyisin jokainen lehti tuntuu vuorollaan huutavan, miksi hallitus ei tee sitä tai tätä, ja ilmoittavan olevansa pettynyt koko "lafkan" toimintaan. Toimittaja ei enää raportoi, vaan reagoi. Uutinen ei avaudu, vaan huutaa.

Kun journalismi muuttuu jatkuvaksi kommentoinniksi, katoaa jotain olennaista. Vallanpitäjät eivät enää pelkää toimittajan kysymystä, koska kysymys on jo valmiiksi ladattu vahvalla mielipiteellä, johon ei siis vastata, vaan selitetään. Ja yleisö oppii suhtautumaan kaikkeen kyynisesti: kaikki on koko ajan pielessä, mutta mikään ei sitten lopulta kuitenkaan ole mitenkään.

Vahtikoirista rakeiksi

Ennen lehdistö oli vallan vahtikoira. Se tarkkaili, tutki ja raportoi. Se oli uskottava, koska se oli riippumaton ja rauhallinen. Nyt vahtikoirat ovat degeneroituneita, kenties raivoavan buldogin ja sylikoiramaisen chihuahuan sekoituksia. Siis sekarotuisia rakkikoiria, jotka haukkuvat kaikkea liikkuvaa. Ja jos mikään ei liiku, ne keksivät kyllä jostain jotain haukuttavaa.

Ehkä tämä on väistämätöntä kehitystä. Ehkä digiaika vaatii nopeutta, kärjistyksiä ja tunnepitoisia otsikoita. Mutta välillä kaipaan sitä vanhaa, rauhallista paimenkoiraa, joka istui kuistilla ja tarkkaili maailmaa viisaasti. Se ei haukkunut jokaista ohikulkijaa, vaan vain silloin, kun siihen oli oikeasti syy.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com