Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat

Revani

Muistoksi jostain rohkeasta, jonka uskalsin joskus tehdä

Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika, mutta jotkut maut eivät haalistu. Kun Kreikan ja Pendelin luostarin ruokamuistot palaavat mieleen, ne tulevat aina kokonaisina: tuoksuina, valona, ääninä ja hetkinä, joita ei silloin osannut ajatella muistoiksi.

Asuin siis nuorempana useita kuukausia tittelillä "independent researcher", en siis munkkina enkä edes veljestön jäsenenä  Pendelin luostarissa Ateenan kupeessa. Se oli rohkea päätös, ehkä vähän uhkarohkeakin, mutta sellainen, jonka merkitys on auennut kunnolla vasta vuosien jälkeen. Arki luostarissa oli yksinkertaista, jopa karua, mutta juhlapäivät ja erityiset hetket avautuivat aivan toisenlaisina. Ne olivat täynnä lämpöä, huolenpitoa ja yhteistä iloa ja ruokaa, joka ei ollut vain ravintoa, vaan osa yhteistä elämää.

Keittiö, jossa muistot syntyivät

Luostarin keittiössä söin usein emäntien, albanialaissyntyisen Letan ja ikivanhan, varmaan lähes ysikymppisen Marian kanssa. Heidän tapansa valmistaa ruokaa oli rauhallinen ja keskittynyt, kuin hiljaista rukousta. Siellä opin tuntemaan kreikkalaisen ruokakulttuurin tavalla, johon tavallinen matkailija harvoin pääsee käsiksi. Kyse ei suinkaan ollut vain juhlapäivien herkuista, vaan etenkin juuri arkisista, toistuvista aterioista, jotka rytmittivät päiviä ja antoivat niille turvallisen kehyksen.

Vaikka elämä on sittemmin kuljettanut minut kauas noista päivistä, jotakin niistä mauista jäi pysyvästi sydämeen, eikä vain jälkiruoista ja makeista herkuista. Yhtä vahvasti mieleen ovat painuneet luostarin kreikkalaiset arkiruoat: yksinkertaiset, mutta huolella valmistetut ateriat, joissa vähästä syntyi paljon.

Luostarissa opin syömään ja juomaan myös sellaisia kreikkalaisia ruokia ja juomia, joista en ennen siellä elämistäni ollut erityisesti pitänyt. Feta (φέτα) ja retsina (ρετσίνα) kuuluivat niihin. Vähitellen ne muuttuivat lähes vastenmielisistä tai ainakin oudoista tutuiksi ja lopulta rakkaiksi. Ne eivät olleet enää vain makuja, vaan merkkejä kuulumisesta ja sopeutumisesta.

Erityisen merkityksellisiä olivat odotteluhetket ruokalan keittiössä ennen yhteisiä aterioita. Se aika, jonka vietin Letan ja Marian seurassa, oli hiljaisesti kasvattavaa. Heidän kanssaan opin ensimmäiset kreikankieliset sanani: ensin yksittäisiä sanoja, sitten varovasti sanojen ketjuja, joista alkoi muodostua lähes ymmärrettäviä lauseita. Keittiö oli samalla kielikoulu, kohtaamispaikka ja turvasatama.

Siellä opin myös laittamaan ruokaa itse. En vain seuraamaan vierestä, vaan hieman jopa osallistumaan: pilkkomaan, täyttämään ja maustamaan. Opin valmistamaan tavallisia arkiruokia, mutta myös hieman näyttävämpiäkin – kuten täytettyjä tomaatteja, munakoisoja ja paprikoita, gemistaa (γεμιστά). Ne olivat ruokia, joissa yksinkertaisuus ja huolenpito kohtasivat, ja joissa tekeminen oli yhtä tärkeää kuin lopputulos.

Juhlapäivien makea kieli

Juhlapäivät toivat mukanaan toisenlaisen rytmin ja toisenlaiset maut. Revani (pεβανί), kostea ja sitruunalla maustettu semolinakakku, kuului luostarin juhlapäivien vakiotarjontaan. Se tehtiin vaatimattomista aineksista, mutta lopputulos oli aina lohdullinen ja kaunis. Minulle revani ei ole niinkään historiallinen jälkiruoka, vaan muisto siitä, miten yksinkertaisuus voi olla runsasta.

Bougatsa (mπουγάτσα) ei kuulunut luostarin arkeen, mutta silloin kun sitä joskus saatiin, se tuntui erityiseltä. Rapea filotaikina, lämmin vaniljakreemi ja pinnalle siroteltu kaneli tekivät siitä jotakin ylellistä, sellaista, joka pysäytti hetkeksi.

Galaktoboureko (Γαλακτομπούρεκο) oli luostarin keittiölle liian vaativa. Sen makuun tutustuin vasta luostarin ulkopuolella, mutta lopputulos oli usein taivaallinen: sitruunalla tai appelsiinilla maustettu maitokiisseli, filotaikinan rapsahdus ja kirkas sokerisiirappi.

Joulun tuoksu ja hunajan makeus

Joulun aikaan keittiön täyttivät melomakaronan (mελομακάρονα) tuoksut. Hunaja, kaneli ja pähkinät leijuivat ilmassa ja tekivät joulusta käsinkosketeltavan. Ne kuuluivat luostarin jouluun yhtä luontevasti kuin hiljaiset palvelukset ja hämärä talviaurinko.

Kourabiedekset (kουραμπιέδες) puolestaan olivat kuin pieniä lumipalloja, tomusokeriin kätkeytyneitä mantelipikkuleipiä. Niiden yksinkertainen makeus tuntui sopivan täydellisesti juhlan hillittyyn iloon.

Loukoumadekset (λουκουμάδες) olivat harvinaista herkkua, mutta ehkä juuri siksi sitäkin rakkaampaa. Pienet, kuumat taikinapallot hunajan ja kanelin kanssa söin useimmiten luostarin ulkopuolella, mutta nekin kytkeytyvät mielessäni tuohon aikaan, jolloin maailma tuntui yhtä aikaa suurelta ja hyvin rajatulta.

Miksi Suomessa jokainen kreikkalainen leivonnainen on juhla

Suomessa näitä herkkuja kohtaa harvoin, ja ehkä juuri siksi jokainen kohtaaminen niiden kanssa tuntuu juhlalta. Kun löydän jostakin tsourekin (tσουρέκι), baklavan (mπακλαβάς) tai palan hyvää revani-kakkua, aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi.

Se ei ole vain maku. Se on muisto luostarin hiljaisuudesta, samaan aikaan koetusta koti-ikävästä, Attikan kuumasta tuulesta ja siitä tunteesta, että elämä voi joskus olla yksinkertaista ja hyvää.

Pieniä, makeita ja suolaisia ikkunoita menneeseen

Kreikkalaiset jälkiruoat eivät minulle ole vain sokeria ja siirappia. Ne ovat osa kulttuuria, vieraanvaraisuutta ja yhteisöllisyyttä. Ennen kaikkea ne ovat pala omaa historiaani – pieniä, makeita tai suolaisia ikkunoita aikaan, joka muovasi minua enemmän kuin silloin osasin ymmärtää.

Ehkä siksi palaan niihin yhä uudelleen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com