Lievää levottomuutta ilmassa - kirkolliskokous alkaa kohta

Valamo iltavalaistuksessa iltapalveluksen jälkeen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Taisinpa jossain vaiheessa melkein luvata (ainakin itselleni), etten enää mene mukaan kirkolliskokoukseen, kun kerran sieltä kerran pois pääsin. Tulihan siellä istuttua parikin "kakkua", kuusi vuotta, toisen vielä sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Hyvässä muistissa ovat vielä ne tuhottoman pitkät ja asioita täynnä olevat kokoukset, joissa istuttiin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vaikka silloin toisella kaudella sivistysvaliokunnan ihmiset olivat mukavia ja ahkeria sekä auttavaisia, reilut kolme tiukkaa kokouspäivää veivät yleensä kaikki voimat vanhasta miehestä, joka olin jo silloin, muutama vuosi sitten. Joten entäs nyt.

Nyt ei tarvitse tai oikeammin en edes saa osallistua valiokuntien kokouksiin, koska ne ovat yleisöltä suljetut ja minä kuulun yleisöön. En tosin istuskele kokoussalin takaosan tuoleilla ja kuuntele silmät ummessa, puolinukuksissa puheita, vaan kuvaan koko ajan suoraa netti-TV-lähetystä kokouksen tärkeimmistä osista. Mitä ne ovat, sen joutuu aina päättämään noin viisi sekuntia ennen tilanteen alkamista, joten mitään aikataulua ei ole. Mutta lähetykset voi katsoa joko suorana ja pitää Ortodoksi.netin auki koko ajan tai katsella suorien lähetysten tallenteita osoitteesta: bambuser.com/channel/ortodoksi.net silloin, kun haluaa.

Ensimmäinen lähetyskin Valamosta on jo netissä. Se oli sunnuntai-illan ehtoopalvelus ja sen yhteydessä toimitettu akatistos Jumalansynnyttäjälle. Se löytyy netistä osoitteesta: http://bambuser.com/v/5098385 . Akatistos alkaa nauhoituksessa noin 40 minuuttia alusta ehtoopalveluksen jälkeen. Kokonaiskesto nauhoituksessa on hieman yli tunnin.

Hieman olen jo ennättänyt haistella ilmaa ja selvästi on pientä jännitystä ilmassa. Viime hetken "Jobin postina" tuli yllättävä tieto, että yksi varamiehistä on estynyt tulemasta kokoukseen ja hänen tilalleen ei ole saatu ketään muutakaan, joten vajausta on nyt maallikkoryhmässäkin. Puntit ovat nyt tasan papiston + kanttorien kontra maallikkojen kesken 17 - 17.

Maanantaina 24.11. kokous alkaa virallisesti. Aamu on saapumista, ruokailua, majoittumista ja kello 12 alkaa rukouspalvelus, jonka yhteydessä on kokousedustajien ryhmävalokuvaus. Varsinainen kirkolliskokous alkaa ensimmäisellä täysistunnolla klo 13 ja siitä se sitten jatkaakin omaa aikatauluaan asioiden valmistumisen ja kokoukseen tuomisen tahdissa. Netti-TV-lähetykset alkanevat jo puolenpäivän aikaan ja jatkuvat stten klo 13 täysistunnossa.

Jännityksen aiheuttaja - piispan mahdollinen vaali - on vasta kolmantena kokouspäivänä keskiviikkona noin klo 10, minkä jälkeen lehdistökin kuulee tuloksen ja kokous jatkuu päätökseensä. Kirjoitin "mahdollinen vaali", kun tästä porukasta ei koskaan tiedä päättääkö se ihan tosissaan valita piispan vai tekeekö "viimevuotiset" ja lykkää taas valintaa jonkun alueellis-kirkkopoliittisen tai piispojen valtapoliittisen syyn vuoksi. Mutta saapas nähdä, mitä tossu tehdä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokousedustajan painajainen - toisen unelma

Soppajonossa Tampereella.

Kohta alkaa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous Valamossa. Listalla on monia tärkeitä asioita, joihin toivottavasti kaikki kirkolliskokousedustajat ovat valmistautuneet huolellisella etukäteistyöllä. Tuo etukäteistyö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joku (yksi tai kaksi) on tutustunut asioihin, muodostanut siitä kuvan ja mielipiteen ja sitten jotkut muut vain nyökkäilevät: "Hyvä, hyvä!"

Sinänsä tämä kohta alkava kokous on lähes malliesimerkki ja oivallinen tilaisuus saada läpi mitä erilaisimpia (huomaa mitä adjektiivia EN tässä yhteydessä käyttänyt) ehdotuksia, kun valtaosa edustajista puuhastelee todennäköisesti valtaosin vain yhden asian - tai korkeintaan kahden - kimpussa. Tärkeitä asioitahan nekin ovat, mutta, mutta ...

Historia on tarjonnut monia esimerkkejä hämäyksestä. Tyyli: kansalle tarjotaan "leipää ja sirkushuvia", "panem et circenses", on aina toiminut, kun on huomio pitänyt viedä pois jostain muusta, yleensä vallanpitäjän tai kansalta valtansa saavan päättäjän toimista. Sama toimi Roomassa ja se toimii yhä mainiosti Venäjällä. Kukaan ei puhu Ukrainasta, kun vallanpitäjät pelottelevat lännen vallankaappauksella tai ketä ja mitä ja millä nyt sitten milloinkin pelottelevatkaan.

Pohdiskelin, mikähän mahtaisi tällä kertaa olla tässä kokouksessa kirkolliskokousedustajan painajainen, tilanne, jota hän ei ole osannut odottaa ja joka vyöryy tuttuun tapaansa äkisti päälle. Muistan joskus, kun itse olin samanlaisena edustajana, että yleensä joku asia aina tuli puskista, milloin se oli rahaesitys museolle, milloin puolenmiljoonan laina kulttuurikeskukselle tai jotain muuta. Hyvää noissa esityksissä oli se, että edustajien adrenaliinitaso nousi ja sitä myötä useimpien suoritustaso, ainakin niiden, jotka vain hereillä pysyivät, osa kun nukkui vielä tuolloin vanhemmuuttaan.

Mutta tässä tulevassa kokouksessa, ajattelen, siihenkö menee tehokas valmistautuminen, suuri ennakkotyö ja valtaisa kulisseissa lobbaaminen. Mahdollisesti! Pian se nähdään. Mutta pitäisiköhän tästä nyt viimein herätä ja lähteä ajelemaan kohti kirkolliskokousta. Huomenta!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Taas piispaa tekemässä

Olen pari kertaa eläessäni ollut "piispaa tekemässä". Ensimmäinen oli vuonna 2000 Kreikassa Ateenan Mitropolissa, Ateenan pääkirkossa, Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian ilmestyksen katedraalissa, kun silloisen tilapäisen asuinpaikkani Moni Pendelin johtaja, igumeni, vihittiin Marathonin piispa Ioannikseksi. Pääsin kuvaamaan tilaisuutta aivan Kreikan silloisen, nyt jo edesmenneen arkkipiispa Kristodouloksen istuimen viereltä - hyvä etten melkein Pyhän Synodin keskellä ollut.

Arkkimandriitta Ioanniksesta tulee Marathonin piispa Iaonnis Kreikan Pyhän Synodin myötävaikutuksella Ateenan Mitropolissa v. 2000.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toisen kerran olin Kuopiossa, Pyhän Nikolauksen katedraalissa, kun silloinen Valamon munkki, arkkimandriitta Arseni vihittiin apulaispiispaksi Kuopion pääkirkossa. Vuosi taisi olla 2005. Molemmat juhlallisuudet olivat vakuuttavia hetkiä. Erilaisia tosin, sillä kreikkalainen toimii joissain tilanteissa erilailla kuin suomalainen, vaikka seremonia on pääpiirteittäin täysin samanlainen. Tuossa ekassa vihkimyksessä pääsin lisäksi juhlaillallisille ateenalaiseen loistoravintolaan ja kylläpä ruoka ja sen oheistuotteet silloin maistuivatkin normaalin luostarimuonan jälkeen hyvältä.

Juuri tehtäväänsä asetettu uusi Joensuun piispa Arseni jakaa ehtoollista kirkkokansalle silloisen ylidiakoni Kimmo Kallisen kanssa Kuopion katedraalissa vuonna 2005.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nyt näyttäsi jälleen, että pääsen ainakin katsojana mukaan tilaisuuteen, jossa mahdollisesti tai toivottavasti tehdään päätös uudesta metropoliitasta, ei siis ehkä enää uudesta piispasta, koska valittava metropoliitta saattaa jopa parhaassa tapauksessa olla jo piispa, mutta katsotaan nyt kuitenkin. Kannunvalanta ja huhut liikkuvat tiuhaan ortodoksisessa maailmassa - pienessä piirissä, koska ortodoksinen kirkko on kuitenkin vähemmistökirkko Suomessa.

Jonkun "varman tietolähteen" mukaan ehdokkaita on runsaasti, jonkun kaksi ja jonkun kolme. Riippuu hieman sanojan hiippakunnasta, montako. Joku piispa tekee runsaasti taustatyötä, joku ei ja joku kaiketi vaikenee, kun on pakko. Mutta valitsijat ovat osin levällään kuin varpusparvi ja suurelta osin myös täysin tietämättömiä, missä mennään.

Valinta tapahtuu - mikäli Luoja ja piispainkokous sen suo - pian marraskuun lopulla Valamon luostarissa pidettävässä kirkolliskokouksessa, mahdollisesti sen toisena ja kolmantena päivänä - tiistaina 25.11. ja lopullisesti keskiviikkona 26.11. Valintaan ja koko prosessiin osallistuvat niin kirkolliskokous, joka asettaa ehdokkaat piispainkokoukselle, joka taas valitsee ja hyväksyy ehdokkaat ja asettaa ehdolle, minkä jälkeen sitten kirkolliskokous valitsee metropoliitan eli hiippakuntapiispan.

Ehdokkaiden ehdollepano kirkolliskokouksessa tapahtuu poikkeuksellisesti suljetussa kokouksessa, josta ajetaan ulos kaikki muut paitsi kokoukseen osallistuvat viralliset edustajat ja toimihenkilöt. Minkäänlaista edeltävää vaalityötä ei tapahdu - ei ainakaan julkisesti. Kulisseissa kyllä ja lobbaus käykin melko kuumana.

Tilanne on hieman kuin juuri päättyneissä Romanian presidentinvaaleissa. Siellä kuten nyt meilläkin kaikki mahdolliset tiedossa olevien ja mahdollistenkin ehdokkaiden töppäilyt viimeisiltä viideltä, kymmeneltä vuodelta on kerätty talteen ja niitä käytetään härskisti tai oivallisesti - näkökulmasta riippuen - hyväkseen oman puolesta ja toista vastaan. Siinä niputetaan yhteen niin ryyppäilyt jossain ulkomailla kuin töppäilyt edustustilaisuuksissa tai mitä tarinoita nyt kunkin mielikuvitus ja huhut saavatkaan syntymään. Oleellistahan ei ole välttämättä asioiden oikeellisuus, vaan huhujen maukkaus, "herkullisuus" ja tietenkin niiden vaikuttavuus kuulijaan. Joku koetaan riskisijoituksena, joku turvallisena, joku varmana, joku pienimpänä pahana, joku liian jonain muuna. Mielipiteitä on yhtä monta kuin on sanojaa.

Itse kirkolliskokouksesta tuo vaali vie suuren osan mielenkiinnosta. Nyt olisi varmaan hyvä sauma saada lisää rahaa vaikka kirkkomuseolle tai jollekin muulle huuhaa-yritykselle, kun kaikki puhuvat vain piispanvaalista ja arkkipiispan istuimen siirrosta Helsinkiin ja energia ja mielenkiinto ei muuhun riitä. Listalla on toki muitakin tärkeitä asioita. Mm. hallinnonuudistus, joka tulee vaikuttamaan moneen kirkon jäseneen ja moneen seurakuntaan. On listalla muitakin tärkeitä asioita, sellaisiakin, joita ei edes virallisista listoista löydy, mutta esille ne tulevat - tavalla tai toisella, valiokunnissa tai suuressa salissa - ja saattavat olla aikanaan melkoisen merkittäviä ratkaisuja koko kirkkomme kannalta. Siksi hieman hirvittää tämä tällainen hypetys.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee pieneltä osin myös osallistujat, joiden jo odottaisi tässä vaiheessa hieman oppineen "hörripelin sääntöjä", miten siis kokouksessa toimitaan ja vaikutetaan. En tosin ole siitä ihan varma vielä, mutta kuten vanha Topin kanssa aviossa oleva naiskollegani sen jo vuosia sitten sanoi: "Toivossa on hyvä elää".

Mukaan kokoukseen on päässyt joitain "jokereja", varamiehiä, joiden tausta kirkon vaikuttajina on mielenkiintoinen. Yksi on vanha kirkolliskokousedustaja, pappi ja sovitteleva jäsen, yksi entinen kirkon työntekijä, joka joutui lähtemään työstään erilaisten syiden vuoksi muihin hommiin ja yksi on mielenkiintoisen hiippakunnan edustajana ilmeisesti yksi ko. hiippakunnan oppositioon kuuluva, mikäli nyt merkit paikkansa pitävät. Kyseisen hiippakunnan edustajien käyttäytyminen on nyt muutenkin suurennuslasin alla. Isottelevatko he, puuttuvatko he liiaksi toisen hiippakunnan asioihin oman hiippakuntajohtajan ohjeiden mukaan vai ajattelevatko he itse, mikä on kirkolle parasta ja monta muuta kysymystä sinkoilee ilmassa ja odottaa vastaustaan.

Samoin uskon jonkinlaista paniikkia olevan muuallakin, mikäli aavistukseni ja arvailuni nyt yhtään osuvat oikeaan. Mutta se ei ole enää mitään uutta, siihen totuin jo ollessani itse kirkolliskokousedustajana. Nyt saan - todellakin saan - seurata koko tuota ilmeisen käsikirjoittamatonta näytelmää ihan muussa roolissa kuin edustajana.

Pian saamme kuitenkin nuo vastaukset sinkoileviin kysymyksiin. Kirkolliskokous alkaa osin jo valiokuntien ja muiden kokousten toimin sunnuntaina 23.11., mutta vasta maanantaina 24.11. varsinaisesti ja kestänee, mikäli Luoja, eräs hiippakunta ja yksi piispa niin suo, ehkä kolme päivää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Näkymätön Ortodoksi(.net)

Tämän kertaisen jutun otsikko juontuu ruotsalais-suomalaisen Klaus Härön ohjaamasta ja 1950-luvulle Torniojokilaaksoon sijoittuvasta draamaelokuvasta. Elokuva perustuu Kerstin Johansson i Backen romaaniin ”Som om jag inte fanns” ja joka on saanut varsin kuvaavan suomalaisen nimen ”Näkymätön Elina”.

Eihän tuo otsikossa mainittu ortodoksinen tietosivusto, Ortodoksi.net, suinkaan näkymätön ole – ei varmaan koskaan ole ollutkaan – mutta jotain analogiaa noilla kahdella – sivustolla ja Elinalla – kuitenkin on. Elinahan oli kohde (lapsi), jota ei huomattu erilaisuuden vuoksi, vaikka hän ei ollutkaan erilainen, vaan ihan samanlainen kuin muut. Elinakin halusi olla oikeudenmukainen ja puolustaa heikompia. Yksi muukin yhtäläisyys näiden kahden välillä vielä on. Se on sisukkuus, jota löytyy molemmista.

Ortodoksi.net on toiminut kohta kymmenen vuotta ja kehittänyt toimintaansa resurssiensa mukaan. Resurssien, joita ei koko aikana ole suinkaan ollut paljoa, mutta jotka on käytetty aina tehokkaasti ja sisukkaasti. Lisämausteena matkan varrella on koko ajan riittänyt kampittajia ja epäilijöitä sekä vähättelijöitä, ajoittain jopa työmme estäjiä. Heitä on ollut ns. tavallisten ihmisten lisäksi runsaasti mm. kirkon ja sen hallinnon parissa työskentelevissä. Eipä ole suuremmin haitannut, koska emme syö kenenkään kädestä, emmekä ole kenestäkään riippuvaisia taloudellisesti tai henkisesti, vaan täysin itsenäisiä toimijoita, jotka kuitenkin kaikessa tekemässämme työssä kunnioitamme suuresti oman rakkaan Kirkkomme perinnettä ja oppia – joskus tosin (valitettavasti) noiden "ihmeellisten" hallintoihmisten kustannuksella. Sellainen toiminta ei ymmärrettävästi tuo ystäviä kenestäkään "maallistuneesta hallintobyrokraatista" tai joskus jopa muistakaan kirkon työntekijöistä, joilla on omassa työssään pelkästään "oma lehmä ojassa" tai jotka jopa pelkäävät sanoa meille edes "hyvää päivää", koska joku ylempi papillinen henkilö saattaa suuttua siitäkin.Olemmekin jo tottuneet siihen, että jotkut tahot kiittävät meitä työstämme vain "out of office", epävirallisesti nurkan takana, ei koskaan julkisesti.

Aika ajoin olemme yrittäneet pohtia noita kampittajia ja muita vastustajia sekä heidän motiivejaan. Hallintobyrokraattien osalta se on selvää: he eivät pidä, että heidän virheistään ja mielestämme kirkkomme kannalta vääristä tai ainakin arveluttavista ratkaisuista kerrotaan muille, lähinnä siis kansalle, koko tämän "härdelin" maksajille. Muiden kampittajien kohdalta syyt eivät aina ole selvinneet ja siksi olemme vain tyytyneet arvailemaan niitä. Aina olemme onneksi myös päässeet niiden aiheuttaman hetkellisen mielipahan yli, vaikka joskus väsyneenä se on saattanut kestää hieman pitempäänkin.

Syitä tuollaisiin kampittamiseen olemme siis joidenkin kohdalla vain arvailleet, harva on tullut siitä itse kertomaan. Syitä voivat olla omat pahat mielialat, yksinäisyys, pettymykset toisiin ihmisiin, parisuhteeseen, omiin lapsiin tai jopa lapsettomuuteen ja mihin kaikkeen sitä voikaan ihminen pettyä, mutta myös varmasti taustalla on erilaisia persoonallisia ominaisuuksia, joiden hallitseminen ei kaikilta onnistu iästä, terveydellisistä tai muista syistä johtuen.

Yksi yllättävä ja erilainen sivuvaikutuskin on mielestämme ollut joskus havaittavissa. Sille on hieman vaikea keksiä yksiselitteistä yhtä nimeä, mutta se pitää sisällään niin kateutta, pyrkyryyttä, hakeutumista parempaan asemaan ja kilpailua vihreämmästä oksasta. Varmasti vielä jotain muutakin, mutta eiköhän tuo lista suunnilleen kuvaa sitä, mitä tarkoitan. Tällaista toimintaa on ollut etenkin akateemisessa maailmassa, joka ei suinkaan ole meille tuntematon, mutta jonka liiallista korostamista olemme tietoisesti välttäneet sivustossa, joka on tarkoitettu kaikille ja erityisesti tavallisille ihmisille valistukseksi ja tietolähteeksi. Akateemiset kun ovat näissä omissa tietolähteissään huomattavasti sisäsiittoisempia.

En nyt ryhdy liian yksityiskohtaisesti purkamaan noita ajatuksiani, mutta kerron nyt joitain esimerkkejä. Taipaleemme ensivaiheilla meillä oli vaikeuksia selittää joillekin akateemisen maailmankin ihmisille, että a) se, mitä teemme, on meidän tekemää, ei jonkun yliopistoihmisen, joka voisi lukea ne omaan CV:nsä ja b) jos meidän tekemäämme käytetään väärin tuolla tavalla, se ärsyttää meitä ja saa aikaan vastareaktioita.

Jouduimme joissain tilanteissa puuttumaan tilanteisiin, kun sivustomme materiaalia käytettiin luvatta ja ilman lähdemainintaa jopa omiin, kirkolle vieraisiin kaupallisiin tarkoituksiin, joko rikosilmoituksella tai lähettämällä suolaisen laskun lainaajalle.

Saimme toisinaan kitkeriä viestejä puuhastelustamme vaikkapa Minean parissa – kas kun joku olisi kaiketi mieluusti tehnyt siitä kirjan saadakseen hieman pennosia – ja me hörhöt menimme ja julkaisimme sen kaikille luettavaksi ilmaiseksi. Tai kun sivustollamme julkaistu – aikanaan varmaan yksi ensimmäisistä suomalaisista virtuaaliversioista – ortodoksinen virtuaalikirkko – oli niin hyvä, että yksi ja etenkin se ainokainen ilmoitti sivuillansa ja muissa yhteyksissä virheellisesti olevansa kyseisen työn kehittäjä ja etenkin sen alkuperäinen ideoija. Työn kuitenkin teki – ihan oikeasti – yksi sivustomme perustajista ja ylläpitäjistä omana yliopistollisena (sic!) opinnäytetyönään ihan toisen henkilön ohjauksessa.

Hieman – tosin  aivan pienen pientä – karvasta jälkimakua koin noista ajoista, kun sain äskettäin käteeni uuden julkaisun, johon Ortodoksi.net oli löytänyt Internetin ihmeellisestä maailmasta kauniin ortodoksisen laulun YouTubesta ja teki siitä sitten vuosi-pari sitten ensimmäisen suomennoksenkin omille Fb-sivuilleen. Kappaletta kysyttiin pian tuohon silloin suunnitteilla olevaan julkaisuun ja annoimme ilman muuta luvan myös suomennoksemme käyttöön, jos se vain on riittävän hyvä julkaistavaksi. En tiedä oliko, minulla ei ole enää helposti löydettävissä tuota tekstiä, mutta laulun suomalainen teksti oli kyllä julkaisussa – todennäköisesti ja oletettavasti eri sanoin – toisen kääntämänä eikä sivustoamme tai sen osuutta mainittu missään.

Tämä seikka ei millään tavoin alenna tuon julkaisun arvoa, mutta palautti vain joitain inhimillisiä tuntemuksia tämän nettimatkan varrelta taas pintaan. Siihen palautumiseenkin tai oikeammin tähän reagoimiseeni oli kuitenkin suurinpana syynä varmaan oma väsymykseni, koska olen nyt taas ollut reissussa muutaman viikon pitkin ja poikin Eurooppaa ja alkaa väsy käydä vanhan käpälään. Jos olisin ensin nukkunut muutaman yön kotona ja saunonut kunnolla, en ehkä olisi tällaista juttua kirjoittanutkaan. Mutta nyt junassa matkalla kotiin kun on aikaa, niin tulkoon ja menköön tämäkin teksti.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S.Pohdin tämän tekstin julkaisemista kotiin tultuani ja nukuttuani kaksi yötä. Laitan sen kaiken uhalla silti julki, koska yhä olen samaa mieltä.

H@P

Aivoton keveys

Luin jokin aika sitten YLEn uutissivulta jutun "ysärimusiikista". Tällä termillä tarkoitettiin näemmä jotain 90-luvun musiikkia. Opin siis taas uuden musiikkitermin pianissimon oheen. Tuon jutun yhteydessä kerrottiin tuota ysärimusiikkia soittavan tiskijukan - erään DJ:n - tanssittavan yleisöä "We love the 90's" -festivaalilla ja tuo DJ käytti soittamastaan musiikista hauskaa termiä, "aivoton keveys", joka hänen mielestään oli parasta juuri tuossa 90-luvun tanssimusiikissa ja joka saa edelleen yleisön sekoamaan tanssilavalla. Mielenkiintoista.

Minusta tuo termi - aivoton keveys - sopisi todella moneen nykyajan ilmiöön. Monesta muustakin asiasta, ilmiöstä, tapahtumasta, telkkariohjelmasta ja jopa julkisuudessa vilisevistä henkilöistä, eikä pelkästään tuosta tietystä 90-luvun musiikista, voitaisiin aivan hyvällä syyllä sanoa sen olevan "aivottoman kevyttä". Joku voisi pitää myös tätä blogijuttua sellaisena. Miksipäs ei!

Etenkin useat televiso-ohjelmat ovat - hyvä ettei ilta illan jälkeen - täynnä tuota aivotonta keveyttä. Kukkasena kaiken keskellä on varmaankin ohjelma, jota en ihan aikuisen oikeasti vapaaehtoisesti edes suostuisi katsomaan. Joskus kanavaa vaihtaessani olen vahingossa joutunut hämmentyneenä ko. kanavalle kyseistä ohjelmaa ihmettelemään, mutta en onneksi kauaksi aikaa. Tuo ohjelma on kaikkien aivottoman kevyeiden turhakkeiden ikioma ohjelma BB eli Big Brother.

Tuollaiseen persoonaan, ihmiseen sisältyvään aivottomaan keveyteen kuuluu minusta juuri tuon tyyppinen käyttäytyminen kuin tuossa ohjelmassa markkinoidaan ja siellä esiintyvät tuovat tykö: aggressiivinen esille ja julkisuuteen pyrkiminen keinoilla millä tahansa, kaikki omat arvot voidaan heittää romukoppaan. Sivistyksen pintakuorrutus - jos sitä nyt alkuaan kaikilla on edes ollutkaan - karistellaan roskikseen ja annetaan mennä ja lujaa. Kuvitellaan kuuluisuuden tai paremminkin kaiketi tässä tapauksessa tökerön julkisuuden tuovan jotain aivan käsittämättömän ihanaa. Ja kuitenkin melko pian huomataan, ettei näin ollutkaan ja eväät useimmilla näillä aivottoman keveillä eivät vain sitten useinkaan riitä tuon raa'an julkisuuden järkevään hallintaan ja sillä rahan tai uran - mikä se sitten olisikaan - tekemiseen.

Silti meillä on vino pino tuollaisia turhia julkkiksia. Mistähän sekin kertoo? Osa heistä on kunnostautunut useimmiten jollain muulla saralla - ja on saattanut olla jopa aivan maailmanluokan osaaja omassa lajissaan - mutta tähden sammuttua sortunut tusinaiskelmälaulajaksi tai joksikin muuksi julkisuushakuiseksi turhakkeeksi, josta sensaatiolehdet suoltavat sitten juttuja painopaperille ja kansa ostaa, lukee tai ilmeisesti jopa ahmii niitä. Aivan kuten kai tekevät noiden BB-tyyppienkin kanssa. On niin mukavaa katsoa, kun toinen mokaa julkisesti telkkarissa ja sitä voi sitten ilkkua ja julkisesti kritisoida tyhmäksi, typeräksi ja vaikka miksi oman "huippu-superälykkyyden" vimmalla. Omat vastaavat tapahtumat ja mokailut kummasti laimenevat niitä katsellessa. Tai mistä se mahtaakaan sitten johtuakaan, mene ja tiedä häntä sitten!

Joillekin on kaiketi hauskaa lukea lehdestä tai usein nykyään netistä, kun vähäpukeinen tukevassa lihassa oleva paklattu naisihminen hakkaa nykyisen - tai itse asiassa melko pian entisen - aviopuolisonsa  varsin pian häiden jälkeen kännipäissään lehden maksamassa lukusushuoneistossa sairaalakuntoon. Tai entinen supermies - huippu-urheilija - eroaa ja menee naimisiin ja eroaa ja menee naimisiin ja eroaa ja ... Siinä kaiketi sitten unohtuu lukijan tai katselijan oma tylsä elämä ja  avioliittokin ja toisen mokailuista ja tirkistelystä saa kummasti elvyttävää elinvoimaa jatkaa edes hiukan taas eteenpäin tuossa jatkuvassa upottavassa suossa, siis omassa elämässään. Ihan oikeasti en minä tätäkään asiaa tiedä, miten se sitten ihan oikeasti onkaan! Mutta näin nyt arvelen joutessani.

Kauhistuttavaa on myös huomata, että tuollainen aivoton keveys on vallannut jo melkoisen suuren osan omista poliitikoistammekin. Onhan meillä jo vuosia ollut omia erilaisia asioita, kuten vaikkapa "huonompaa ainesta" parjaavia tai muita kosken kuohuja tai erilaisia sammakoita, mustissa paidoissaan esitteleviä nuorisopoliitikkoja tai jopa omia pitkälle päässeitä "entisiä nuorisopoliitikkoja". Erilaisia pia-metri nappula-kutreja huikeine ajatuksineen taikka arja meilauksia avoautoineen. Mutta silti hieman kauhistuttaa ajatella tai jopa kauhuskenaariomaisesti katsella jotain oman puolueensa kultturelliksi tekemää ministeriä lentopallokatsomossa ihan pallo hukassa kaunita silmiä trendisilmälasien takana pyörittämässä taikka koko kansan perusteellista edustajaa Helvetin enkelien kanssa puku päällä ja kravatti kaulassa kaljoilla rönyämässä. Sellainenkin esimerkkejä lienee kai nyky-Suomessa tukuttain saatavilla ja tyrkyllä erilaisiin vastuullisiin tehtäviin. Tietenkin vastuullisten puolueiden tuella.

Hieman tuntuu siltäkin, että tuo aivoton keveys on saanut aivan liian valtaisan sijan nykyisin perinteisessä viestinnässä ja nyt se on jo jonkin aikaa levinnyt myös sosiaaliseen mediaaan. Tavat ja keinot ovat itse asiassa melko samoja sovellettuina vain tällaiseen nykyaikaiseen ja nopeaan "soft-seksikkäämpään" mediaan kuten vaikka Facebookiin, jossa nyt ei voi kuitenkaan ihan mitä vain julkaista, vaikka mieli tekisi.

Mutta paljon siellä julkaistaan ja lisäksi melko usein aivan kökköä asiaa omasta elämästä ja muidenkin. Nostetaan itseä jalustalle. Yritetään tehdä itsestä "tees-se-itse-julkkis" tai joku sellainen. Näin sitten muokataan tällä modernilla "jokamiehen kansanmedialla" itsestä parempaa ja siloteltua kuvaa muille kanssaihmisille. Viisaasta, taitavasta, kauniista, rikkaasta, hyvässä avioliitossa elävästä, kauniit ja huippuälykkäät lapset omaavasta ja heidät hyviin ammatteihin ohjaavista / ohjanneista ihmisistä, jotka asuvat tiilitalossa ja omistavat kesämökin, veneen ja ajavat Volvolla. Siis aivan ilmiselvää kuvaa minusta, sinusta ja hänestä.


Hannu Pyykkönen  nettihoukka@gmail.com

Rauhoittamista vai rajoittamista

Ortodoksinen näkökulma.
Kuvan alkuperäisaihe löytyy Lauri Järvilehdon kirjasta "Monenkirjavia kuvitelmia".

Tässä männä viikolla oli netissä mielenkiintoinen uutinen, johon ortodoksisen kirkon tiedottajalta oli päässyt - kuten joku sen sanoi jollain somen sivuilla - freudilainen lipsahdus. Kirkon uutinen kertoi siitä, kun eräs äskettäin perustettu ortodoksinen verkkolehti oli anonut rahaa toimintansa pyörittämiseen ja kirkollishallitus vastasi kahdelle henkilölle - siis ei verkkolehdelle itselleen, koska sitä kai ei kirkollishallituksen mielestä ole olemassakaan. Kirkon nettisivuilla julkaistussa ko. asiasta kertovassa uutisessa luki jonkin aikaa: "Vuoden 2014 talousarviossa ei ole varausta ulkoisten viestintäprojektien rajoittamiseen." Päätöksessä lehden toimittaminen ja sen tukeminen  ja apurahan anominen oli pyörähtänyt viestintäprojektiksi, kuten verkkolehdessä myöhemmin kirjoitettiin ja samalla apurahan hakija personoitu lehden sijasta henkilöihin.

No - jonkin ajan kuluttua, kun joku - siis joku mahdollisesti sellainen henkilö, joka lukee tätä tavallisen kansan suosimaa ortodoksista somesivua - oli todennäköisesti kertonut tiedottajallekin, että eräällä somesivulla ko. typosta kirjoitettiin ja hän muutti uutisessa olevan J-kirjaimen H-kirjaimeksi.

Keskustelu asiasta on toki jatkunut netissä. Minusta itse asiassa tuo kirjaimen muutos olisi voinut jäädä tekemättäkin. Näin uutinen olisi ollut tiedottavampi ja kertonut mahdollisesti ko. asiasta sen oikealla nimellä. Rajoittamisesta siis.

Viime päivinä on saatu oikein roppakaupalla lukea erilaisia ortodoksisen kirkon piirissä tapahtuneita rajoittamisuutisia. Tuon verkkolehtiuutisen lisäksi mediassa on kerrottu piispan rajoittamistoimista erään seurakunnan papin toimeen haluavien esikarsinnassa. Piispalle ei kelvannut eräs seurakunnassa jo työskentelevä ja monen mielestä ansioitunut hakija. Sen sijaan hän antoi julkisuuteen melko tylyn - minunkin mielestäni lähes herjaavan arvion kyseisestä papista - eikä hän asettanut pappia ehdokassijalle, josta sitten pappi vapaana olevaan toimeen kansanvaalilla valitaan. Ei tehnyt sitä toisellakaan kierroksella, kun lähes 300 seurakuntalaista pyysi sitä piispalta allekirjoittamalla hakemuksen, että tämä oman seurakunnan pappi laitettaisiin listalle ylimääräisenä ehdokkaana.

Mielenkiintoisia ovat olleet kommentit, joita asian tiimoilta on netissä näkynyt. Kaikista niistä välittyi sama viesti: piispalle ei kelpaa ehdokas, jonka seurakuntalaiset haluaisivat. Ketä varten pappi, seurakunnan paimen, valitaan? Piispaa varten vai seurakuntalaisia varten? Siinä ei auta modernissa, länsimaista demokratiaa toteuttavassa Suomessa suuremmin vertailla tilannetta vaikka teokraattisiin Kreikkaan tai Venäjään, joissa maissa piispa suvereenisti ja despoottina - kuten kirkkolaulussa häntä nimitetään - valitsee itse, yksin pappinsa hiippakuntaansa. Tuollainenkin menettely saattaa kaiken lisäksi helposti johtaa pahoihin vääristymiin, kuten esimerkiksi eräässä tuoreessa EU-maassa, jossa sama järjestelmä toimii ja nimittäjä saattaa rahastaa nimityksillä hieman ekstraa hakijoilta. Jos maksat paljon, pääset papiksi, jos et, et pääse. Tyly linja. Näin pahat kielet kertovat sieltä. Mikä lie sitten totuus niin siellä kuin Suomessakin? Mitä on asioiden takana?

Omasta mielestäni tämän asian tekee vielä kiusallisemmaksi kyseiselle piispalle ja hänen kauttaan koko kirkolle, kun luin asiasta käydyt keskustelut piispan ja hakemuksen jättäneiden, aivan fiksuilta vaikuttaneiden ihmisten välillä. En millään voinut välttyä ajatukselta, että joku puhuu nyt omiaan ja paksua puppua, koska ainakin noiden asiansa edestä puhuneiden mielestä moni asia, joka oli eväämisen perusteena, ilmenikin sitten varmistamisen jälkeen puppupuheeksi. Väkisin nousi mieleeni kysymyksiä: miksi, miksi, miksi? Monenlaisia tarinoita on kuultu ja kukaan ei tiedä takuuvarmasti perimmäisiä syitä. Voidaan vain arvailla aikaisempien tapahtumien ja tekojen valossa. Niin - ja kauhistella siinä ohessa. Hyvää mainosta tämä ei kuitenkaan kirkolle ole. Liekö se jälleen tämänkin offensiivin tarkoitus.

Jospa vielä palaisin tuohon viestinnän rajoittamiseen. Itselläni on useamman vuoden kokemus ortodoksisesta "viestinnästä". Laitan sen varmuudeksi lainausmerkkeihin, etteivät ainakin pari ihmistä - toinen idässä ja toinen etelässä - hermostuisi turhaan (jos nyt kuitenkin sattuvat lukemaan tämän jutun). Heidän mielestään kun noilla sivuillamme esitetty viestintä ei ole ollut mitään oikeaa viestintää, se on vain mielipiteiden kertomista. No niinhän se toki onkin. Ei sitä ole koskaan yritetty piilottaakaan minkään neutraalin, maailmoja syleilevän hömpsönpömpsön oheen. Se on yksiselitteisesti ollut ortodoksista viestintää, koska sitä tehtiin ortodoksisella sivustolla, suomalaisen etnisen vähemmistöryhmän sivustolla, jota suuri enemmistökin lukee. Tehtiin ja tehdään omasta ortodoksisesta näkökulmasta katsoen.

Sitäkään jo vuosia toiminutta ortodoksista mediaa ei kirkon päättäjät ole oikeastaan koskaan katsoneet todelliseksi ortodoksiseksi sivustoksi - aivan kuten nyt kävi tuolle uudelle ortodoksiselle verkkolehdelle. Ei sitäkään heidän mielestään oikeasti ole olemassakaan. Toreilla ja turuilla kerrotun kaupunkilegendan mukaan eräs aiemmin ilmeisesti pääasiassa konkurssiasioita hoitanut kirkon työntekijä olikin kysellyt joitain aikoja sitten kahvipöydässä, että liekö niillä (siis meillä) oikeuttakaan käyttää sivustossamme ortodoksi-sanaa. Hänen mielestään sanan tekijänoikeus on mahdollisesti kirkolla itsellään. Sitä legenda ei kuitenkaan kerro, onko kyseinen työntekijä jo lähestynyt asiassa myös ortodoksijuutalaisia ja vaatinut heiltä korvauksia sanan väärinkäytöstä.

Tuosta olemassa olemattomuudesta on muuten ihan aihetodisteitakin. Kirkko ei ole lähettänyt ainuttakaan lehdistötiedotetta ko. sivustolle. Tai sitten kirkko ei tee lehdistötiedotteita. Mene ja tiedä! Ko. sivuston artikkeleita ei ole pahemmin siteerattu tai lainattu kirkon sivuille. Mieluummin on aina tehty oma juttu, jonka lähde usein on paljastunut kuitenkin kovin lähelle. Kun sivusto on kertonut jostain ortodoksisesta asiasta ensimmäisenä, kirkko muutaman päivän päästä tekee oman juttunsa omille sivuilleen - ihan kuin uutena ja ennen kuulumattomana.

Seurakunnista joku on kyllä lainannut artikkeleja useinkin, muttei keskushallinto ja kirkon virallinen tiedotus. Saa nyt sitten nähdä rajoittaako kirkko vai ainoastaan rahoittaa ja rauhoittaa seurakuntien viestintää ja loppuuko tämän jälkeen seurakuntien lainailu, kun tämän lukevat (jos lukevat).


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Pikaunohtamisen torjuntaa

Lappeenrannan ortodoksisen hautausmaan muistelupaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muistan joskus hymyilleeni ihmisille, jotka kävelivät hautausmaalla hautoja katsellen. Nyt teen sitä jo täyttä päätä itsekin - siis kävelen hautausmaalla ja toki hymyilenkin yhä. Sielläkin.

Hautausmaa kertoo minulle aina jotain kyseisen paikan - joko kylän tai kaupungin - kulttuurista. Sieltä näkee yllättävän paljon asioita ihmisistä. Elävistäkin.

Hovineuvoksetarkin oli kuollut.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kävelin jälleen yhdellä tai itse asiassa kahdella hautausmaalla, sillä en ensin löytänyt sitä oikeaa ja menin "väärälle hautausmaalle". Olin käymässä vunukoitteni luona pikavierailulla Lappeenrannassa ja ajattelin samalla tiellä käydä kuvaamassa ortodoksisen hautausmaan erikoista tuohusten sytyttämispaikkaa. Pientä kirkkotornin muotoista rakennusta hautausmaan keskellä.

... ja lentomestari, jonka hautamuistomerkissä oli vanha suomalainen symboli, jota ei saa sekoittaa Natsi-Saksan symboliin. Tämä merkki oli vuosina 1918-1945 Suomen ilmavoimien koneen tunnuksena ja vasta toisen maailmansodan jälkeen sen merkitys natsien vuoksi pilattiin. Aiemmin se on hyvin vanha onnen vertauskuva, jota on käytetty onnen tunnuksena monissa eri kulttuureissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tapasin samalla reissulla ihania ihmisiä, jotka ystävällisesti opastivat oikealle hautausmaalle. Lähtivät jopa autolla näyttämään paikan. Tämän eläkkeellä olevan avioparin "harrastuksena" oli kunnostaa omien sukulaistensa unohdettuja hautoja. Rouva oli tutkinut sukuaan, josta oma äiti oli eläessään vaiennut tyystin ja nyt hän oli löytänyt lukuisia "uusia" sukulaisia - niin eläviä kuin kuolleitakin - joista hänellä ei ollut aiemmin mitään tietoa.

Juttelimme tavatessamme hautausmaiden siisteydestä, niiden luonnontilaisuudesta kontra sliippausuudesta ja hautamuistomerkkien säilyttämisestä. Pitkälti olimme samaa mieltä siitä, että silloin kun haudalla ei enää käy kukaan sitä hoitamassa, sen voisi varmaan ottaa "uusiokäyttöön" - haudata siihen siis uusi vainaja.

Tosin tuollakin hautausmaalla huomasi eron rikkaan ja vähemmän rikkaan kohdalla. Rikkaiden haudat olivat hoidettuja, vaikka kuolemasta oli kulunut todella paljon. Sitten oli hautoja, jotka olivat aivan hoitamattomia, vaikka kuolema oli ollut "vasta" 1980-luvulla. Toisilla oli siis varaa maksaa pitkästä haudan hoidosta, toisilla ei. Tai sitten kyse on periaatteesta. Tarvitseeko vainajaa muistella haudalla vuosikymmeniä? Milloin haudasta tulee kulttuurimuistomerkki?

Muistutus katoavaisuudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Itse edustan hieman sellaista ajattelutapaa, joka voisi olla perua vaikka ortodoksisuudesta. Kun haudalla oleva puuristi happanee ja kaatuu, on aika haudata siihen uusi vainaja. Haudalle ei pitäisi laittaa järkälemäisiä hautamuistomerkkejä, kivisiä kauhistuksia, jotka hiljalleen sammaloituvat ja harmaantuvat, mutta pysyvät pystyssä varmaan vaikka satoja vuosia, jos on tarvis. Jossain vaiheessa vainajastakin pitää "päästää irti". Se ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että hänet unohdetaan kokonaan.

Ortodoksisessa perinteessä on erilaisia tapoja muistaa omaa kuollutta läheistään. Haudalla tai myös usein kirkossa voidaan toimittaa vaikka panihida, vainajan muistopalvelus, ja muistella näin omaa sukulaistaan vaikka hänen syntymäpäivänään tai vaikka sitten kuolinpäivänään. Slaaveilla ja sitä myötä myös karjalaisilla oli omat mielenkiintoiset tapansa muistella vainajia. He ottivat eväät mukaan haudalle ja siellä sitten muisteltiin oikein kunnolla tätä kuollutta sukulaista ottamalla jopa vodkaryyppy hänen muistokseen ja usein vielä kaadettiin haudallekin oma ryyppynsä myös vainajalle itselleen.

Grobu Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ortodoksiselle haudalle on joskus rakennettu pieni "maja", jota nimitetään grobuksi. Grobussa saattaa olla etuikkunan luukkuna pieni kääntyvä taso, johon sitten laitetaan ruokaa ja juomaa vainajallekin vainajien muistelupäivinä. Aiemmin tuo oli käytännössä hyvin hienovarainen tapa hoitaa sosiaalista köyhäinhoitoa, sillä eihän toki vainaja tuota evästä syönyt. Sen söivät hautausmaalle myöhemmin tulevat elämän murjomat ihmiset, mikäli nyt oravilta ja muilta eläimiltä ennättivät. Oravatkin saattoivat myös täydentää varastojaan noilla eväillä.

Paljon on tyyli muuttunut nykypäivinä. Enää harvemmin näkee eväiden syöjiä haudoilla. Eipä siellä näy ihmisiä oikein muutenkaan enää montaakaan. Unohdus on nykyisin huomattavasti pikaisempaa kuin ennen. Siksi kai minäkin kävin hautausmaalla, jotten unohtaisi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com