Suojelusenkelini Jesper
Heräsin taas aamulla ovikellon soittoon. Kello oli jotain viiden tai kuuden maissa. Ilman silmälaseja en saanut kellonajasta aivan selvää, mutta sen verran ymmärsin, ettei kunnollisten ihmisten vastaanottoaika ollut vielä alkanut.
Kling. Säpsähdin ja olin jo lähdössä avaamaan ovea, kun muistin: tämähän on tapahtunut ennenkin. Ovikello kilahtaa, minä herään, eikä oven takana ole ketään. Ensimmäisillä kerroilla kävin oikein kurkistamassa käytävään. Siellä vallitsi täydellinen rauha. Naapurit nukkuivat, kuten ihmisen siihen aikaan kuuluukin.
Tänä aamuna jäin paikoilleni ja ryhdyin miettimään asiaa. Kun minut kerran oli herätetty, saatoin yhtä hyvin käyttää ajan hyädyksi oman pääni toiminnan selvittämiseen. Siinä riittääkin tutkimista ilman ulkopuolista rahoitusta.
Ajatus vei ensin varsin kauas historiaani. Olen sodan jälkeen syntynyt lapsi. Lapsuuteni kirkonkylässä eli paljon sodasta palanneita väsyneitä miehiä, ja kuulin kyläläisiltä monia kertomuksia siitä, kuinka sota saattoi palata heidän öihinsä. Jonkun perheessä isä tai isoisä nousi unestaan, huusi ja yritti torjua vihollisia, joita muut eivät nähneet. Hänelle tilanne saattoi tuntua aivan todelta. Oma isäni ei onneksi kokenut tällaisia kohtauksia, mutta muiden kertomukset jäivät hyvin mieleeni.
Lapsena en ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Vasta myöhemmin olen osannut ajatella, millaisia jälkiä koettu post-traumaattinen kauhu voi ihmiseen jättää. Omaa ovikelloani en tietenkään rinnasta heidän kokemuksiinsa. Mutta siitä ajatuksesta pääsin erääseen yöhön omassa talossamme.
Noin reilu vuosi sitten — tai ehkä siitä on jo enemmän aikaa — kerrosta alempana olevassa asunnossa syttyi tulipalo. Minä nukuin kuin tukki. Paloautot tulivat pihaan, mutta niiden saapumiseen en herännyt. Oletan, että mukana oli vilkkuvia valoja ja kenties sireenien ääntäkin. Minun yörauhaani ne eivät kuitenkaan ulottuneet. Ovikello ulottui.
Bling bling bling bling. Ja varmuuden vuoksi uudestaan: bling bling bling bling.
Raahauduin makuuhuoneesta yöpuvussa, uniapnealaitteen (CPAP) maski ja siitä riippuva letkunpätkä mukanani. Unimaski — siis sellainen umpimusta naamari silmiä varten — oli siinä vaiheessa luultavasti jo otsalla. Kokonaisuus lienee muistuttanut kotikutoista avaruusmatkailijaa, jonka lähtövalmistelut olivat jääneet kesken. Oven takana seisoi kaksi palomiestä kypärineen, hengityslaitteineen, happipulloineen ja suojavarusteineen. Hetken aikaa siinä siis katseltiin toisiamme varsin perusteellisesti naamioituneina. Heidän varustuksensa oli sentään tarkoitettu juuri siihen tilanteeseen.
Palomiehet kertoivat kerrosta alempana olevasta tulipalosta ja tulivat tarkistamaan, oliko asuntooni päässyt savua. Ei ollut. Sain jäädä kotiin tai lähteä muiden asukkaiden luo alas. Kun ajatukseni vähitellen tavoittivat tapahtumien kulun, puin päälleni ja lähdin. Tuossa tilanteessa sain luvan käyttää hissiä, mikä hämmästytti minua itseänikin, mutta sitten selvisi, että käytävät olivat täynnä letkuja ja palomiehiä työssään.
Alhaalla kuivaushuoneessa oli jo joukko talon asukkaita, kaikki suunnilleen yhtä unenpöpperöisiä. Siellä pidettiin siis taloyhtiön ylimääräinen yökokous. Kukaan ei ollut ehtinyt valmistautua, eikä pukeutumiseen ollut annettu ohjeita.
Tilanne selvisi aikanaan. Minulle jäi kuitenkin mieleen jostain syystä erityisesti ovikello. Se oli ääni, joka oli tempaissut minut syvästä unesta keskelle todellista hätää. Olen jälkeenpäin miettinyt, jäikö siitä jonkinlainen pieni kaiku mieleeni. En tiedä. Ehkä kyse on vain unen ja valveen rajasta, ehkä muisto on mukana, ehkä jostakin muusta. En ryhdy antamaan itselleni sen tarkempaa diagnoosia pelkän ovikellon perusteella.
Mutta silloin tällöin se yhä kuuluu. Ei enää pitkää, vaativaa soittoa. Vain yksi selvä kilahdus: kling.
Olen ollut hieman arka kertomaan tästä muille. Ihmisillä saattaa jo muutenkin olla omat käsityksensä minun höperyydestäni. En ole pitänyt välttämättömänä toimittaa heille lisäaineistoa aivan oma-aloitteisesti. Tänä aamuna mieleeni tuli kuitenkin paljon käyttökelpoisempi selitys: Jesper. Hänestä toki voi kertoa muillekin.
Kerroin jo aiemmin tästä suojelusenkelistäni, joka tulee hissiin aina hieman minun jäljessäni. Minä ehdin keppeineni sisään hissikoppiin, ovi sulkeutuu ja avautuu sitten uudelleen. Jesper ehtii mukaan, ja pääsemme matkaan. Nyt näyttää siltä, että hän on alkanut käyttää myös ovikelloa.
Ehkä hän oli myöhässä aamuvuorosta. Tai ehkä hän tuli tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, ja unohti unenpöpperössään pienen mutta ammattinsa kannalta olennaisen asian: hänen ei tarvitse odottaa, että minä avaan oven. Niinpä hän painoi nappia. Kling. Ja tajusi samassa: ai niin, minähän pääsen tästä muutenkin.
Tämä selittäisi ne aiemmatkin kerrat, jolloin kävin ovella ja löysin vain tyhjän käytävän. Jesper oli tietysti jo sisällä ja ihmetteli, miksi minä taas kuljeskelin yöpuvussa eteisessä. Tänä aamuna en siis enää noussut sängystäni. Olinhan viimein päässyt asian oikeasta laidasta perille.
Tämä selitys sopii minulle oikein hyvin. Siinä on tuttu henkilö, ymmärrettävä tapahtumaketju ja sopivasti hajamielisyyttä. Viimeksi mainittua meillä tässä taloudessa riittää ilmeisesti jaettavaksi asti.
Uskoni suojelusenkeliin on minulle vakava ja rakas asia. Jesperin työajoista ja kulkutavoista kertominen taas on omaa hyväntahtoista leikittelyäni. Minusta ne mahtuvat samaan elämään oikein hyvin. Jos huolenpito ulottuu sairaalavuoteen äärelle ja hissimatkalle, kai sille on tilaa myös tavallisessa aamussa. Sellaisessakin, joka alkaa hieman liian aikaisin ja ilman silmälaseja.
Tästä lähtien saatan siis sanoa, että Jesper se siellä vain kävi. Tuli töihin ja soitti vanhasta tottumuksesta ovikelloa ennen kuin muisti, ettei tarvitse avainta eikä ovenavaajaa. Yhden asian voisin hänen kanssaan silti ottaa puheeksi.
Tule vain, Jesper. Olet tervetullut mihin aikaan tahansa. Mutta ennen seitsemää voisit tulla ihan hiljaa.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Aiemmat aihetta käsittelevät kirjoitukseni:
* Enkelit kävivät ovellani
* Oma suojelusenkelini Jesper ja hissin viivästetty lähtö
P.S. Kirjoituksen kuva on luotu keinotekoisesti. / HAP
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti