Suvussani on ollut myös monenlaisia tarinankertojia, kanteleensoittajia, kansanrunoilijoita, suakkunoiden kertojia, satujen, tarinoiden kertojia - joskus tuntuu, että ihan joka lähtöön. Runonlaulaja Pedri Shemeikan tytär oli naimisissa isosetäni pojan kanssa. Vornasia ja Parppeita vilisee puolisoina siellä täällä sukua. Joten mahdollista on, että jonkinlaista ”sukurasitetta” tarinoiden kerrontaan voisi vaikka olla.
Onnellisena olen ollut huomaavinani, että tarinankerronta saattaa jatkua seuraavissakin sukupolvissa. Se toki saattaa joskus hypätä vaikka yhden sukupolven yli ja yllättää sitten seuraavassa. Pieniä merkkejä tällaisesta olen ollut havaitsevinani oman sukuni kohdalla.
Törmäsin aivan äskettäin erääseen englanninkieliseen artikkeliin, jossa pohdittiin näin uuden vuoden alkaessa elämälle mahdollisesti otettavaa uutta suuntaa ja siinä ohessa uutta merkitystä ja sitä, mitä voisimmekaan oppia eletystä elämästämme.
En suuremmin ole ollut sellainen ihminen, joka aina jokaisen uuden vuoden alussa tekee tyhjiä uudenvuodenlupauksia, koska useimmiten en niitä olisi voinut pitää sillä tavalla, kuin alkuun ehkä ajattelin. Olen toki saattanut silloin tällöin tehdä erilaisia kokeiluja – osaanko toimia tästä eteenpäin eri tavalla, uudella tavalla, lopettaa huonon tavan, jne. Joskus olen siinä onnistunut, usein en.
Tuo artikkeli sai minut ajattelemaan elämääni hieman eri kantilta. Mielenkiintoista oli havaita, että ydinsana tuon oivalluksen tekoon oli minun kohdallani tarinankerronta, joka oli mukana tuon artikkelin ”listalla”. Artikkeli oli syntynyt sen ajatuksen ympärille, että elämässä on muutakin tarkoitusta, kuin olla onnellinen. Onko näin!
Artikkelissa etsittiin eväitä sellaiselle toisenlaiselle elämälle, jossa voisi – kaiketi myös – olla onnellinen, mutta eri tavalla kuin ennen. Artikkelissa siteerattiin useampaan otteeseen minulle tällä hetkellä vielä tuntematonta amerikkalaista kirjailijaa, Emily Esfahani Smithiä. Kun tutkin asiaa tarkemmin, häneltä löytyy mm. suuren suosion saanut bestselleri ”The Power of Meaning: Crafting a Life that Matters” (julkaistu suomeksi nimellä: ”Merkityksellisyyden voima”, 2018, Tuuma-kustannus). Päätin lukea kirjan heti, kun löysin sen ja sain kirjastostani. Mutta tämä blogijuttuni on kirjoitettu kuitenkin ennen kirjan lukemista.
Selvittelin asiaa ja henkilöä kuitenkin sitä ennen netin kautta jonkin verran ja selvisi, että Emily on ilmeisesti uskonnollinen ihminen, joka mentyään yliopistoon, havaitsi niiden olevan täynnä länsimaisen sivistyksen maallistamia ihmisiä, joilla kriittinen ajattelu oli korvannut perinteet, tradition. Pian hän myös huomasi, että Viktor Frankilin kehittämä logoterapinen ajatus, että lisääntynyt ahdistus johtuu siitä, että moni ei kykene näkemään elämäänsä merkityksellisenä, oli varsin totta. Emily vertasi länsimaisten ihmisten elämää afrikkalaisten elämään, jossa uskonto, perhe ja yhteisö tarjoavat elämälle ihan erilaisen ja vahvan pohjan.
Paljon muutakin Emilystä selvisi ja päätin siis piakkoin lukea tuon hänen kirjoittamansa kirjan. Mutta tuo artikkeli, joka vei minut asian äärelle, pohti asiaa myös omalla tavallaan ja kuten jo mainitsin tuo ”tarinankerronta” yksittäisenä kohteena osui silmääni herättäen mielenkiinnon. Tuo nettiartikkeli perustui Emily Esfahani Smithin pitämään nettiluentoon (johon linkki löytyy tämän kirjoituksen lopussa). Siinä Emily esitteli neljä alempana tekstissä esitettyä merkityksellistä pilaria elämälle (yhteenkuuluvuus, tarkoituksenmukaisuus, ulkopuoliset havainnoinnit sekä tarinankerronta) ja niitä referoin tässä vielä lyhyesti.
Emilyn mielestä on tärkeää
1. olla jonkin yhteisön jäsen, osa yhteisöä, jossa meitä arvostetaan, rakastetaan ja jossa tunnemme olevamme tervetulleita ja jossa me itsekin arvostamme ja rakastamme toisia ja toivotamme heidät tervetulleiksi yhteisöömme.
Mikä sitten kenelläkin onkaan tuo yhteisö, se vaihtelee varmasti kovinkin. Mutta se voisi olla häntä ajatellen vaikkapa kirkko, seurakunta. Mitä tuo ohje todellakin silloin tarkoittaakaan – sitä olisi varmasti mielenkiintoista pohtia - seurakunnissakin.
Emilyn mielestä jokaisella pitäisi olla
2. tarkoituksen mukainen elämä, elämä, jolla on suurempi tarkoitus kuin omat pienet toiveemme. Elämä, jossa voimme irtaantua itsekkäistä intohimoistamme ja löytää suuremman kutsumuksen itsemme ulkopuolelta. Tarkoitus on haluta (want) vähemmän kuin antaa (give). Kokea, että elämän syvin tarkoitus on oppia elämään muita auttaen, muita varten.
Edelleen Emilyn mukaan meidän jokaisen pitäisi
3. käsittää, että oman havaintokykymme ulkopuolella on ilmiöitä, joita emme voi ymmärtää ja jotka usein ovat myös itseämme suurempia todellisuuksia.
Edelleen sitten se, joka osui silmääni ja mieleeni ensimmäisenä. Se, että
4. meillä kaikilla on oma elämäntarinamme, mutta silti tarina elämästämme ja siitä kertominen voivat muuttua elämämme aikana. Riippumatta täysin siitä, mitä olemme tehneet väärin, mitä virheitä olemme tehneet ja mitä haasteita kohdanneet, voimme aina kuvitella ja kertoa tarinamme uudelleen tavalla, joka antaa elämällemme uuden suunnan ja uuden merkityksen. Voimme siis oppia menneisyydestämme ja luoda elämämme uudeksi mielekkäällä ja uudella tavalla.
Melkoisia asioita ja tavoitteita nuo Emilyn pilarit meille kaikille. Ei ehkä ihan ”uudenvuodenlupaustavaraa”, mutta silti pohdinnan arvoisia ja toivottavasti myös toteutuksen arvoisia.
nettihoukka@gmail.com
P.S. Tässä vielä linkki tuohon Emilyn ”Ted talk”-luentoon:
"There's more to life than being happy"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti