Kaiken yllä on tietysti leijunut jo usean kuukauden ajan korona – tuo pelottava, salakavala, tappava tauti, johon kuitenkin alamme jo enemmän tai vähemmän joko turtua tai tottua. Tuo turtuminen ja jonkinasteinen tottuminenkin näkyy vahvasti käyttäytymisemme muutoksina. Kun alkuun olimme niitä politiikastakin tuttuja – peloteltuja, säikkyjä peuroja – nyt alkaa joiltain osin näyttää melkein päinvastaiselta – turtia, toistamme suuremmin välittämättömiä ihmisiä.
Yhtenä mittarina näissä käyttäytymisissämme on monesti katsottu meidän suojautumistamme koronaa vastaan: maskien käyttöä, turvavälejä ja käsidesin käyttöä. Helpointa noista lienee ollut tuo desin käyttö ja sen kanssa todellakin melkein lotrataan kaiken aikaa ja joka paikassa litratolkulla, mutta nuo muut ovat sitten jääneet hieman taka-alalle.
Ihmiset rynnivät heti kun se oli mahdollista matkoille niihin maihin, joihin ei välillä päässyt, riehuvat yökerhoissa ja bileissä, huutavat vierivieressä erilaisissa massatilaisuuksissa kuin viimeistä päivää. Katselin juuri telkkarista käyttäytymistieteilijää, psykologian proffaa, joka kertoi, että nuorelle puolen vuoden erossaolo ystävistä on melkein sosiaalinen kuolema. Meitä vanhempia se sen sijaan ei suuremmin hätkäytä. Lienemme tottuneet yksineloon.
Kun tuohon koronan aiheuttamaan ongelmaan lisätään sitten meidän ihmisten itse aiheuttamat muut ongelmat, jotka etenkin vaikkapa oman kirkkomme alueella ovat olleet näyttävän suuria, mediassakin kohua aiheuttavia ja mitä ilmeisimmin monia satuttavia, lienee soppa valmis tai jopa ajoittain reippaasti ylikiehunut.
Ihmisten riitely repii kirkkoa. Ihmiset eivät osaa nähtävästi erottaa piispaa Jumalasta, kun tekevät päätöksiä kirkkoon kuulumisesta tai vastaavista asioista ihmisten käyttäytymisen perusteella, ei Jumalan. Minusta olisi syytä olla huolissaan riitelystä ja sen aiheuttamista ongelmista vasta silloin, kun Pyhä Kolminaisuus alkaa riidellä itsensä kanssa. Ei ihmisten riitely ainakaan minua suuremmin hätkäytä, ihmisiä kun hekin – piispat ja papitkin – ovat. Riitelyihin voi mennä mukaan, voivotella, päivitellä, kauhistella ja tehdä mitä vain, mutta mihin se johtaa. Eripuraan ja uusiin riitoihin.
Sitä en ole koko aikana ymmärtänyt yhtään, miksi joillakin on suuri halu lietsoa ja lisätä tuota vihaa ja eripuraa entistä suuremmaksi ja pahemmaksi. Syitä on varmasti lukuisia ja niitä voi vain korkeintaan arvailla. Mutta yleisesti ajattelen, että syy useimmilla on oma pahaolo ja sen purkamisen tarve. Riitelevät kirkonmiehet ovat oiva kohde: riittävän näyttäviä, vaikuttavia ihmisiä, mutta samalla riittävän kaukana omalta hiekkalaatikolta, jossa usein juuri ovatkin ne todelliset ongelmat – omissa ihmissuhteissa, perheessä, suvussa, töissä, elämässä, urassa, kellä missäkin. Ja ongelman projisoiminen toiseen on helpompaa, kuin katsella niitä omassa itsessään.
Kun samalla tuohon riidankylvämiseen yhdistyvät mitä moninaisimmat meidän ihmisten huonot piirteet, kuten vaikka narsismi, typeryys, oman edun tavoittelu, loukkaantumisiemme hyvittäminen, kosto, jne. soppa lienee sellainen, ettei se enää ole ollut pitkään aikaan ainakaan noiden ihmisparkojen hallussa.
Kun samaan aikaan toimimme omassa elämässämme melkein kuin ne tuhannet siperialaiset, jotka liittyivät uudelleen inkartoituneen ”Jeesuksen” – entisen virkaheittopoliisin – opetuslapsiksi, hyväksymällä ja vahvistamalla somessa ”kotoperäisten omien jeesusten” toimintaa, toiminta eskaloituu sellaisiin mittasuhteisiin, että siitä selviäminen alkaa kohta olla vaikeaa ilman suurta luutaa tai jotain muuta vaikuttavaa puhdistuskeinoa.
Viimeisimpänä kauhistuttavana tietona kuulin äskettäin uudesta ilmiöstä: somessa tapahtuvasta jonkinlaisesta "synnintunnustuksesta", kirjallisesta vuodatuksesta, jossa oman elämän virheitä ruoditaan ja kenties etsitään muista ja usein myös ympäristöstä: kirkosta, työpaikoista ja sen ihmisistä jne. Aina on ollut ja aina tulee olemaan erilaisia ihmisiä – toiset heikompia astioita, toiset vahvempia. Mutta ihan oikeasti en oikein ymmärrä miksi pitää terapoida somessa, etsiä lohdutusta vai etsitäänkö sieltä vain vahvistusta omalle oudolle käyttäytymiselle. Joskus mukana saattaa myös olla kosto itsekokemista vääryyksistä. Halutaan kostaa oma huono kohtelu jollekin kauempana olevalle auktoriteetille, jota ei oikein muuten pysty iskemään ”turpaan” kuin somen kautta repimällä haavoja auki ja syyttämällä systeemiä omista ongelmista tai jopa omista virheistä.
Itse pidän tällaista käytöstä sopimattomana ja huonona esimerkkinä meille kaikille. Haluaisin, että ihmiset hoitaisivat tällaiset asiat vaikka sitten yksityisen tai julkisen terveydenhuollon kautta, todellisten ystävien (jos niitä vain on) avulla, ei julkisuudessa – eikä etenkään somessa – repien ja riepotellen. Usein kun kaiken lisäksi näillä repijöillä on joko väärää tietoa asioista tai sitten voimakkaasti tarkoituksellisesti väritettyä tai jopa vääristeltyä tietoa, jolla he yrittävä ”valkopestä mustaa valkoiseksi”. Tehdä rikoksen hurskaudeksi ja hyveeksi, väärän teon oikeutetuksi ja vierittää syyn virheistä omista tai toisten – syyttömien harteille.
Samalla olen myös huolestunut siitä, miten erilaisten sosiaalisen keskustelun alustojen ylläpitäjät kantavat vastuunsa asioista. Entäpä jos kohta joku tekee vaikka itsemurhan tai jonkun muun, vaikka kauhistuttavan terroriteon somekäyttäytymisen johdosta tai sen innoittamana. Kuka silloin kantaa vastuun?
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti