Olen itse kirjoittanut aiheesta joissain blogijutuissani enemmän nepotismin kannalta ja usein vielä oman kirkkomme kannalta asiaa katsoen. Niin nytkin. Muistelen erään nykyisistä piispoistakin jossain vaiheessa sanoneen, että hänkin haluaisi kirjoittaa nepotismista. Ei ole juttu ainakaan minun silmiini vielä sattunut.
Nepotismi – sukulaisen, tai laajemmin kaverien ja kaverien sukulaisten, suosiminen valinnoissa – on melko yleinen ilmiö monessa diktatuurisessa tai alikehittyneessä maassa ja samankaltaisissa sisäänlämpiävissä organisaatioissa. Aiemmin lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus sen melko laaja noudattaminen omassa ortodoksisessa vähemmistökirkossammekin, jossa vuosien saatossa viime sotien molemmin puolin maahamme muodostui oma suomalainen ”leeviläisten joukkio”, josta kaikki kirkon työntekijät aina haudankaivajista pappeihin asti valittiin. Piispojen kohdalla saattoi olla hieman toisin, koska siinä vaikuttivat monenlaiset muut syyt ja vielä viimeisenä asiaan vaikutti oma Konstantinopolissa elävä patriarkkamme.
Jos lapsesta ei ollut opiskelijaksi ja papiksi, hänet laitettiin joko haudankaivajaksi tai suntioksi omaan tai naapuriseurakunnan kirkkoon. Ruustinnat kulkivat tiettyyn aikaan jatkuvasti erilaisissa pappisseminaarin tapahtumissa ”tsekkaamassa” sopivia sulhaskanditaatteja, joita sitten kutsuttiin pappilaan ”kahville” ja tutustumaan perheen naimaikäiseen ehdokkaaseen.
Näin pikkuhiljaa syntyivät ns. suomalaiset ortodoksiset ja "kirkollisesti sisäsiittoiset" pappissuvut, joiden vesoista olemme joko saaneet nauttia vuosien saatossa tai sitten ei – pettymyksiäkin on toki ollut, usein viinan, naisten, heikon mielenterveyden tai muiden pahennusta herättävien toimien voimalla. Tai sitten ihan vain siksi, että omena on todellakin tippunut liian kauaksi puusta, eikä lapsi saavuta koskaan isänsä tasoa. Jokunen vuosi sitten Afrikan taistelujen sanonta, jonka mukaan ”tutut tappoivat hutseja”, muuntui meillä omaksi suomalais-ortodoksiseksi sloganikseen , tosin hieman muuttuneena, mutta perussanomaltaan samana.
Asia on ollut – kuten kaiketi edellä mainittu piispankin pohdinta siitä kertoi – ajankohtainen melko usein yhä edelleen. Asia aktualisoituu toisinaan varmaan siksikin, että kirkkomme työntekijöiden palkkaamista ei tapahdu suinkaan kovinkaan usein tällaisessa pienessä yhteisössä, joka käsittää alle prosentin väestöstämme. Töitä on harvoille – ja voitaneen sanoa: valituille – valmistuneita ei aina ole riittävästi, joka muuten sekin olisi mielenkiintoinen asia pohdittavaksi.
Työntekijöiden asenne työhön on muuttunut valtavasti. Jo yksistään papiston osalta ei enää oikein voida puhua sodan jälkeisten ”sydämenpappien” asenteesta, tilalle on mahdollisesti tullut ”kahdeksasta kuuteentoista-pappeus”. Viimeaikaiset erilaisten kirkon työntekijöiden blogijutut ja jopa opinnäytetyöt kertovat melkoisesta muutoksesta suhtautumisessa työntekijöihin kirkon sisällä. Yhtenä heijastuksena lienevät tuostakin lukuisat oikeudenkäynnit. Tosin aina pitää muistaa se vanha suomalainen sanonta, jonka mukaan yleensä tällaisissakin oikeustapauksissakin ”syytä on niin sysissä kuin sepissä”.
Viime aikoina on kuitenkin alkanut jälleen tihkua ”syväkurkuilta” tietoa nepotismin jonkin asteisesta noususta. On ilmennyt erilaisia huhuja toisten puolesta ja toisia vastaan. "Klaanin matri- tai patriarkat" mm. suunnittelevat omaa eläkkeelle ja syrjään siirtymistä niin, että sukulainen pääsisi hakemaan hänen tehtäväänsä. Siis joko aikaistettuna tai sitten myöhennettynä – ihan tilanteen – eikun sukulaisen tilanteen – mukaan. Naimakauppojakin on syntynyt sukujen kesken, toivottavasti kuitenkin tällä kertaa rakkaudesta. Kummius on noussut arvoon arvaamattomaan.
Hämmästyttävää on tällaisen ”suomalaisen leeviläisyyden” huomattava keskittyminen tietyille paikkakunnille, jopa siinä määrin, että se pahimmillaan on johtanut siihen, ettei kukaan oikein halua poistua paikkakunnalta, vaan odottaa ja odottaa, josko paikka avautuisi hänellekin – "ei-leeviläiselle".
Hämmästyttävää on ollut myös huomata piispojen turhan lepsu suhtautuminen selvääkin selvempään nepotismiin. Ehkä he pelkäävät ”klaanin” kostoa tai sitten ovat liian lepsuja hoitamaan tällaisia työnjohdollisia vaikeita asioita. Mutta joka tapauksessa heillä on suuri rooli tässäkin ”pelissä”.
Suomi on demokratia, jossa kirkkokin toimii demokratian sääntöjen mukaan – tai ainakin pitäisi toimia. Valitsijoilla on suuri vastuu tutustua valittaviin kandidaatteihin ja etsiä heidän osaamisesta se, mitä omassa seurakunnassa / hiippakunnassa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Valituksi pitää aina tulla henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan ja osaamiseltaan paras, muiden seikkojen vaikutus ei saa olla mukana valinnassa – saati sitten näkyä koko maailmalle.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti