Keitä te olittekaan?

Valamon luostarin hautausmaan ristejä Heinävedellä

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olen viime aikoina herännyt usein aamulla puoliuneen, siis sellaiseen olotilaan, jossa olen samaan aikaan kuin unessa, mutta samalla hereillä. Pötköttelen sängyssä silmät kiinni, enkä nouse ylös – vain ajattelen, pohdin asioita, jotka usein vaikuttavat oudoilta, jopa ylitsepääsemättömistä ja kummallisilta ja yritän löytää niihin vastauksia ja ratkaisuja.

Tänään, perjantaiaamuna, pohdin kahden ihmisen elämää, heidän kohtaloaan ja kummallisia elämän käänteitä. Keitä te oikein olittekaan, Kornili ja Tihon?

Pari päivää tätä ennen olin lukenut, kuunnellut paljon, puhunut heistä toisten kanssa ja samalla näitä prosessoidessani olen jälleen palannut moniin sellaisiin asioihin, jotka jo melkein olen unohtanut. Venäjän vallankumouksen aiheuttamiin muutoksiin kirkossamme niin täällä kotimaassa kuin muualla, erilaisten ortodoksisten ryhmien syntyyn ja niiden syntymisen syihin: mitä, missä, miksi. Silti moni asia on jäänyt yhä ilman vastausta, kuva on melko rakeinen, täynnä aukkoja.

Se, mitä teistä – Kornili ja Tihon – nyt tiedän tai kuvittelen tietäväni – ei vielä alkuunkaan kerro, keitä te olittekaan. Ja voihan olla, etten sitä koskaan saa tietääkään, siksi se kai kiehtoo kovin mielikuvitustani.

Te kaksi olitte samanlaisia ja erilaisia – kumpikin ominaisuus löytyy molemmilta. Olitte samanlaisia siinäkin mielessä, että olitte oleellinen ja kiinteä osa tuota yhteisöä – Laatokan Valamosta Heinävedelle sotaa paenneita, evakossa olevia veljestön jäseniä tai luostarissa asuneita ja siellä työskennelleitä. Mutta samalla te olitte erilaisia, ette toimineet kaikessa samalla tavalla kuin muut, ette osallistuneet luostarin jumalanpalveluksiin ettekä ehtoollisiin, ette käyneet synnintunnustuksella tai mitenkään muutenkaan olleet osallisena siitä, mikä oli tuon yhteisön – luostarin – peruskuvioita, ydintehtävä. Ei suinkaan siksi, että ette olisi uskoneet asiaan, vaan siksi, että te uskoitte eri tavalla ja ilmeisen vahvasti uskoittekin. Te olitte niitä, joita me suomalaiset tunsimme paremmin termillä karlovitsit. Tai me harvat, jotka yleensäkään tuon termin edes jollain tavalla tunnistimme.

Sana ei liity niinkään kehenkään Kaarloon tai edes yhteenkään kuningas Kaarleen, vaan johonkin kummalliseen paikkaan, Sremsky Karlovtsyyn Jugoslaviassa, maassa, jonka olemassaoloa tämän päivän nuori ei edes oikein tiedä, missä koko maa on sijainnut. Sekin kertoo omalla tavallaan muutoksien rajuudesta. Muutokset, jotka muuttivat maita ja niiden rajoja ja nimiä, muuttivat myös ihmisiä ja heidän uskomuksiaan – uskontoa. Ja muuttavat muuten yhä.

Itsekin yritin osan päivästä palauttaa mieleeni, keitä ja mitä oli karlovitsit. Se oli yksi niistä ryhmistä, jotka syntyivät Venäjän vallankumouksen seurauksena ortodoksisessa kirkossa ja niiden ihmisten joukossa, jotka pakenivat vallankumousta muihin maihin – Suomeenkin. Ihan rehellisesti minäkään en saanut kunnon otetta tuosta aateryhmästä ja taitaa olla niin, että sen syntyhistoria ja kehityshistoria ryhmän aktiivisimmalta ajalta – kai jostain 1920- ja 1930-luvuilta – ei ole vielä oikein selvinnyt kokonaisuudessaan historioitsijoillekaan.

Itse ajattelen yksinkertaisesti – etenkin juuri suhteutettuna Suomeen ja Suomessa oleviin emigrantteihin ja muihin ortodoksisiin vallankumouspakolaisiin – että heitä oli ja kenties vieläkin on – tiedä häntä – kolmea ryhmää: suomalaismielisiä ja venäläismielisiä, joista tuo jälkimmäinen oli taas jakaantunut kahtia: moskovamielisiin ja ei-moskovamielisiin, siis niihin, jotka eivät missään nimessä halunneet olla osa Neuvostoliiton kirkkoa.

Kaikkia heitä oli mitä ilmeisimmin sodan jälkeisessä Valamon luostarissa Heinävedellä. Suomalaismieliset, jotka usein olivat karjalaisia ja olivat olleet paljon tekemisissä sodan aikana suomalaisten kanssa, puhuivat tai opettelivat puhumaan suomea ja sopeutuivat melko hyvin maan tapoihin, moskovamieliset lähtivät 1950-luvulla joukolla takaisin Neuvostoliittoon ja ei-moskovamieliset jäivät ja joko vaikenivat, olivat maanhiljaisia, sopeutuivat jollain tavoin tai sitten eivät, kuten Kornili ja Tihon, jota hänen eläessään ilmeisesti oikein kukaan ei tuntenut Tihonina, vaan munkki Trifilinä.

Kuuliaisuusveli Kornilin hauta Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kuuliaisuusveli Kornili, oikealta nimeltään Kornei Zaišlyi, syntyi 14.9.1883 hieman lähteestä riippuen joko Ukrainassa tai Valko-Venäjällä ja oli siis sodan jälkeen täällä kenties enemmänkin sotapakolaisena kuin Valamon veljestöön kiinteästi kuuluvana. Hän kuoli sitten Heinävedellä 11.3.1972 ja on haudattu Valamon hautausmaalle. Hänen on sanottu työskennelleen ainakin keittiöpäällikkönä ja mielenkiintoinen on myös tieto siitä, että kauan hänen kuolemansa jälkeen olisivat hänen sukulaisensa kyselleet kirjeitse Kornilin kohtalosta ja kuolemasta. Mahdollisesti joku sukulainen sitten jopa vieraili haudallakin.

Skeemamunkki Tihonin hauta Heinävedellä Valamon hautausmaalla.

(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Vanhan munkkilan pihalle ja kuusikujalle avautuvassa kulmahuoneessa asuva skeemamunkki Tihon sen sijaan tunnettiin luostarissa nimellä munkki Trifili. Hänen siviilinimensä ei ole vielä selvinnyt minulle, mutta hän syntyi 25.2.1877 ja kuoli Heinävedellä 30.4.1971 ja on haudattu myös Valamon hautausmaalle – ovat vierekkäin molemmat henkilöt – Korneli ja Tihon. He pitivät yhtä myös luostarissa eläessään, he lukivat paljon karlovitsien lehtiä ja keskustelivat sitten aiheista kahdestaan. Vähäpuheinen, mutta ystävällinen munkki Trifili, josta sittemmin kuoleman jälkeen selvisi, että hän olikin vihitty suureen skeemaan ja oli siis skeemamunkki nimeltään Tihon, toimi luostarissa taitavana ja työlleen omistautuneena putkimiehenä ja palokuntavastaavana. Hän sai itselleen järkytykseksi silmiinsä harmaakaihin, jota ei tuohon aikaan leikattu, vaan erilaisten hoidollisten toimien jälkeen hän joutui sitten pitämään silmillään ns. pullonpohjalaseja, todella voimakkaita silmälaseja.

Munkki Trifili ei osallistunut, kuten ei kuuliaisuusveli Kornilikaan, luostarin jumalanpalveluksiin eikä muuhunkaan kirkolliseen toimintaan. He eivät käyneet luostarin ehtoollisella eivätkä synnintunnustuksella. Nämä asiat hoidettiin ulkomailta käsin tuolle ajalle melko erikoisilla ratkaisuilla, joilla tuotiin heille edes jonkinlaista lohtua uskonasioihin, joista nämä kaksi usein sitten keskustelivat keskenään yön hiljaisina hetkinä ja munkki Trifilikin kävi tiettävästi salaa rukoilemassa yksinään kirkossa.

Vaikka he tällä tavalla erottautuivat joukosta, he silti olivat oleellinen osa kiinteätä yhteisöä, joka suunnilleen kaikessa muussa mahdollisessa pitivät yhtä ja jopa tukivat toisiaan noina vaikeina aikoina ja odottivat kuolemaa ja koko luostarin loppumista. Ilmeisesti vain munkki Trifili kuului virallisesti veljestöön ja Kornili ei, mutta tuohon aikaan luostarissa oli paljon muitakin veljestöön kuulumattomia sotapakolaisia ja joko palkattuja tai talkoolaisia työntekijöinä. Luostarissa asui ortodoksiseen miesluostariin täysin ennenkuulumattomalla tavalla luostarin asuinrakennuksissa jopa naispuolisia asukkeja, joista mm. Valamon nunna Sofiasta olenkin kertonut jossain Facebookissa jo aiemmin. Mutta sodan jälkeen tilanteet olivat toisenlaisia ja siksi myös ratkaisut niihin olivat toisenlaisia ja usein pakon sanelemia sovelluksia.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka