Olen varmaan nyt jo ainakin viimeiset viisi vuotta ollut yhtenään lopettelemassa tätä ns. "nettiuraani". Tuona aikana se H-hetki on kyllä onneksi tullut koko ajan vauhdilla lähemmäksi ja lähemmäksi. Onko se hetki sitten nyt viimein? Sitä en vielä ihan varmaksi tiedä, vaikka jollain tasolla sitä vahvasti toivonkin.
Olen jo melkoisen kauan aikaa - jostain 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alkuvuosista saakka – yrittänyt omalla toimillani vaikuttaa netinkin kautta erilaisiin asioihin. Pääasiassa vaikuttamiseni kohde on konkretisoitunut omaan kirkkooni, ortodoksiseen kirkkoon, jonka hallinnossakin olin tuohon aikaan useita vuosia monella tasolla vahvasti mukana. Vaikutustani olen suunnannut yksinomaan hallintoon ja muihin kirkon maallisiin asioihin, ei missään nimessä uskonasioihin ja oppiin. Opilliset asiat eivät minun vaikuttamisalueisiin kuulu, ne ovat täysin muiden – siihen tehtävään valittujen – asioita.
Ei tuo vaikuttamiseni sitten kuitenkaan paljoa ole villoja tuonut, sen verran sisäänlämpiävä ja loivaliikkeinen ortodoksinen kirkko on toimissaan ja liikkeissään. Jos pitäisi sanoa jotain, jossa koen onnistuneeni edes hieman, se voisi olla tällainen moderni digitaalinen, ortodoksinen viestintä netissä ja sen erilaiset ilmenemismuodot ja niiden esille tuominen ja käyttäminen kirkossamme.
Jo muutama vuosi sitten – paljon ennen koronakriisin aiheuttamaa kirkkomme digiloikkaa – olin mukana toimittamassa suoria nettilähetyksiä mm. Valamon luostarissa pidetyistä kirkolliskokouksista ja teimme myös muutamia lähetyksiä jumalanpalveluksista eripuolilta Suomea. Silloin ei vielä puhuttu striimauksesta, ne olivat silloin suoria netti-tv-lähetyksiä.
Samoin silloin jo kauan sitten sivuiltamme löytyi miniäni tekemä Joensuun Nikolaoksen kirkko virtuaalisena ja jokainen voi halutessaan vierailla siellä eri paikoissa, kunnella kirkkomusiikkia ja sytyttää myös tuohuksen muistelupöydälle. Nyt tuo kirkko on toisten keksimänä keksitty uudestaan uudenlaisessa moodissa. Hyvä!
Osa tällaisesta vapaaehtoisvoimin ja talkoilla toteutetusta toiminnasta herätti monissa kirkon ihmisissä (työntekijöissä) vastustusta. Meiltä yritettiin esimerkiksi lähes joka kerta kieltää suorat nettilähetykset kirkolliskokouksista ja häätää pois niistä. Jumalanpalvelustenkin lähetyksissä oli ongelmia, kun kaikki eivät kokeneet sitä omaan yksityisyyteensä sopiviksi. Aina ei oikein selvinnyt perimmäiset syyt joihinkin kieltoihin tai oikeammin yrityksiin kieltää toimintamme. Jälkeenpäin olen arvellut syyn mahdollisesti olleen mm. kateuden. Kateuden siitä, kun itse ko. viralliset toimijat, kirkolta palkkaa saavat, eivät osanneet tehdä moista, niin ei sitä silloin saaneet heidän mielestään muutkaan tehdä.
Mielenkiintoisia episodeja on paljon noiltakin ajoilta. Muistan, kun eräs papillisessa tehtävässä ollut henkilö teki kaikkensa lopettaakseen suorien lähetysten toimintamme, koska – näin ainakin itse arvelen – paljastimme noilla lähetyksillä mahdollisesti hänen todellisen toimintansa kokouksessa, joka ehkä oli – kenties silloin, niin luulen – erilainen, mitä hän oli lähipiirilleen antanut ymmärtää.
Mutta onneksi arkkipiispa Leo kirkolliskokouksen puheenjohtajana ja arkkimandriitta Sergei Valamon luostarin igumenina antoivat aina luvan toiminnalle Valamossa ja tukivat toimintaa niin, että heihin voimme joka kerta vedota lähetyksiä tehdessämme. Suuri kiitos molemmille heidän osoittamastaan tulevaisuuteen näkevästä avarakatseisuudestaan.
Mutta voi sitä häärintää, kun kokous päätettiin pitää joiltain osin suljettuna. Me olimme ensimmäisiä, joita heti tultiin hätyyttelemään pois, hyvä ettei vartijaa asetettu seuraksemme, ettemme vain olisi jotenkin rikkoneet käskyä ja "sammuttaneet tulipaloa väärin" eli tiedottaneet asioista tavalla, joka ei mahdollisesti miellyttänyt siitä vastaavia.
Noilla episoditarinoilla on nyt vain tarkoitus lyhyesti kuvata niitä melkoisia vaikeuksia ja sitä valtaisaa vastustusta, joita tällainen vapaa viestintä aiheutti noissa kirkon lakeijoissa, joiden tehtävänä taisi jo silloin olla enemmänkin vaikeneminen asioista kuin niistä tiedottaminen.
Muutama viime vuosi ja viimeisenä niittinä vielä koronapandemia ovat muuttaneet paljon noita kuvioita. Valitettavasti vain asioiden varsinaiset tekijät, ne joiden pitäisi työnsä vuoksi toimia, eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Voi olla, etteivät he osaakaan toimia halutulla tavalla tai ongelmat ovatkin erilaisissa persoonissa ja huonoissa sosiaalisissa taidoissa.
Kirkko on kuitenkin – Luojan kiitos – selvinnyt tästäkin viestinnällisestä kriisistä pitkälti seurakuntien osaavien vapaaehtoisten avulla ja suuret seurakunnat sen lisäksi rahalla – ostamalla digipalveluja ammattilaisilta. Itse virallinen kirkko omine viestintämasiinoineen on jämähtänyt vanhaan paperiprintin tekomoodiin eikä ole oikealla ja vaikuttavalla toiminnallisella tasolla päässyt irti vanhoista kuvioistaan, vaikka maailma ja osin seurakunnallinen toimintakin on kovastikin muuttunut.
Samaan aikaan kirkko on monien kriisien keskellä. Nyt, jos milloin, olisi todella tarvittu hyvää ja nopeasti reagoivaa kriisiviestintää – osaamista. Nyt viestinnässä tai yleisimminkään lähipiirissä mukana olevien ei pitäisi millään tavalla sekaantua tai sitoutua kiistoihin, niitä käyviin ihmisiin eikä erilaisiin kuppikuntiin, eikä missään nimessä asettautua jokun osapuolen puolelle toista vastaan.
Nyt olisi pidettävä pää kylmänä ja pelastettava se, mikä vielä pelastettavissa mahdollisesti olisi. Toimintatapoja olisi pohdittava uusiksi, asenteita, asiakaspalvelua jopa sisäistä viestintää ja sosiaalisia suhteita työpaikan sisällä muutettava muunlaisiksi ja otettava mukaan tärkeään kriisityöhön sellaisia ihmisiä, jotka sitä osaavat ja niitä, jotka eivät osaa, olisi pikaisesti koulutettava.
Tällaisessa toimintaympäristössä itse vanhenevana miehenä, erilaisia vaivoja potevana ja ajottain pitkiäkin aikoja erilaisissa hoidoissa ja operaatioissa kipuilevana, olen mahdollisesti vihdoin viimein löytämässä sen joku vuosi sitten jonnekin kadonneen langan pään, josta löytyy vahva tahtotila tiettyjen asioiden lopettamiseen.
Lopettamiseen liittyy monia kipeitä asioita. Monelle toiminnalle ei ole laajemman vastuun ottavaa jatkajaa ja jatkuakseen toiminta vaatii välttämättä jonkun kontrolloimaan sitä. Eikä tällaisiin hullun hommiin – poliittista termiä käyttänen "kirkolliseksi kusitolpaksi" – ole suuremmin tunkua. Tällaisia vapaaehtoisvoimin ja talkoilla tehtäviä vaikeita moderoitavia välineitä ovat mm. erilaiset some-kanavat, joiden luonnekin on muutamassa vuodessa muuttunut sellaiseksi, etten oikein itsekään halua enää sellaisessa yhteisössä toimia eikä se enää pitkään aikaan ole tuntunut hauskalta. Joten päätös tällaisen oman nettityöskentelyni lopettamisesta saattaa samalla tarkoittaa joidenkin jopa 15 vuotta toimineiden some-kanavien lopettamista ja se on aika kova paikka monelle – myös minulle.
Ehkä nyt on sitten aika palata juurille, siihen mistä yli parikymmentä vuotta sitten aloitimme: toimintaamme perussivuillemme nettiin. Sivuille, joiden tarkoitus ei ole niinkään keskustelun herättäminen vaan mahdollisimman oikean tiedon jakaminen ortodoksisuudesta. Noilla sivuilla on jo nyt niin paljon asiaa, ettei sinne tarvitse joka päivä uutta suoltaa. Vanhoja sivuja voi korjailla ja täydentää ja uusia tehdä, jos siihen ilmenee aihetta ja tarvetta. Ja mikä oleellisinta – jos haluaa, jaksaa ja viitsii. Ilman minkäänlaisia paineita.
Mutta kuten kirjoitin, lienen ollut näissä hommissa hieman liian kauan ja luopuminen on vaikeaa. Yritän ratkaista sen kuitenkin pian perinteisellä vesilasitestillä. Laitan lasiin vettä ja laitan veteen sormeni, jos veteen jää kuoppa, jatkan näitä hommia, koska vaikuttaisi silloin, että olen korvaamaton. Jos kuoppaa ei sitten kuitenkaan jää, silloin Eino Leinon tähän tilanteeseen mainiosti ja ehkä hieman dramaattisestikin sopivaa ”Elegiaa” siteeraten ”rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Olen jo melkoisen kauan aikaa - jostain 1990-luvun lopulta ja 2000-luvun alkuvuosista saakka – yrittänyt omalla toimillani vaikuttaa netinkin kautta erilaisiin asioihin. Pääasiassa vaikuttamiseni kohde on konkretisoitunut omaan kirkkooni, ortodoksiseen kirkkoon, jonka hallinnossakin olin tuohon aikaan useita vuosia monella tasolla vahvasti mukana. Vaikutustani olen suunnannut yksinomaan hallintoon ja muihin kirkon maallisiin asioihin, ei missään nimessä uskonasioihin ja oppiin. Opilliset asiat eivät minun vaikuttamisalueisiin kuulu, ne ovat täysin muiden – siihen tehtävään valittujen – asioita.
Ei tuo vaikuttamiseni sitten kuitenkaan paljoa ole villoja tuonut, sen verran sisäänlämpiävä ja loivaliikkeinen ortodoksinen kirkko on toimissaan ja liikkeissään. Jos pitäisi sanoa jotain, jossa koen onnistuneeni edes hieman, se voisi olla tällainen moderni digitaalinen, ortodoksinen viestintä netissä ja sen erilaiset ilmenemismuodot ja niiden esille tuominen ja käyttäminen kirkossamme.
Jo muutama vuosi sitten – paljon ennen koronakriisin aiheuttamaa kirkkomme digiloikkaa – olin mukana toimittamassa suoria nettilähetyksiä mm. Valamon luostarissa pidetyistä kirkolliskokouksista ja teimme myös muutamia lähetyksiä jumalanpalveluksista eripuolilta Suomea. Silloin ei vielä puhuttu striimauksesta, ne olivat silloin suoria netti-tv-lähetyksiä.
Samoin silloin jo kauan sitten sivuiltamme löytyi miniäni tekemä Joensuun Nikolaoksen kirkko virtuaalisena ja jokainen voi halutessaan vierailla siellä eri paikoissa, kunnella kirkkomusiikkia ja sytyttää myös tuohuksen muistelupöydälle. Nyt tuo kirkko on toisten keksimänä keksitty uudestaan uudenlaisessa moodissa. Hyvä!
Osa tällaisesta vapaaehtoisvoimin ja talkoilla toteutetusta toiminnasta herätti monissa kirkon ihmisissä (työntekijöissä) vastustusta. Meiltä yritettiin esimerkiksi lähes joka kerta kieltää suorat nettilähetykset kirkolliskokouksista ja häätää pois niistä. Jumalanpalvelustenkin lähetyksissä oli ongelmia, kun kaikki eivät kokeneet sitä omaan yksityisyyteensä sopiviksi. Aina ei oikein selvinnyt perimmäiset syyt joihinkin kieltoihin tai oikeammin yrityksiin kieltää toimintamme. Jälkeenpäin olen arvellut syyn mahdollisesti olleen mm. kateuden. Kateuden siitä, kun itse ko. viralliset toimijat, kirkolta palkkaa saavat, eivät osanneet tehdä moista, niin ei sitä silloin saaneet heidän mielestään muutkaan tehdä.
Mielenkiintoisia episodeja on paljon noiltakin ajoilta. Muistan, kun eräs papillisessa tehtävässä ollut henkilö teki kaikkensa lopettaakseen suorien lähetysten toimintamme, koska – näin ainakin itse arvelen – paljastimme noilla lähetyksillä mahdollisesti hänen todellisen toimintansa kokouksessa, joka ehkä oli – kenties silloin, niin luulen – erilainen, mitä hän oli lähipiirilleen antanut ymmärtää.
Mutta onneksi arkkipiispa Leo kirkolliskokouksen puheenjohtajana ja arkkimandriitta Sergei Valamon luostarin igumenina antoivat aina luvan toiminnalle Valamossa ja tukivat toimintaa niin, että heihin voimme joka kerta vedota lähetyksiä tehdessämme. Suuri kiitos molemmille heidän osoittamastaan tulevaisuuteen näkevästä avarakatseisuudestaan.
Mutta voi sitä häärintää, kun kokous päätettiin pitää joiltain osin suljettuna. Me olimme ensimmäisiä, joita heti tultiin hätyyttelemään pois, hyvä ettei vartijaa asetettu seuraksemme, ettemme vain olisi jotenkin rikkoneet käskyä ja "sammuttaneet tulipaloa väärin" eli tiedottaneet asioista tavalla, joka ei mahdollisesti miellyttänyt siitä vastaavia.
Noilla episoditarinoilla on nyt vain tarkoitus lyhyesti kuvata niitä melkoisia vaikeuksia ja sitä valtaisaa vastustusta, joita tällainen vapaa viestintä aiheutti noissa kirkon lakeijoissa, joiden tehtävänä taisi jo silloin olla enemmänkin vaikeneminen asioista kuin niistä tiedottaminen.
Muutama viime vuosi ja viimeisenä niittinä vielä koronapandemia ovat muuttaneet paljon noita kuvioita. Valitettavasti vain asioiden varsinaiset tekijät, ne joiden pitäisi työnsä vuoksi toimia, eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Voi olla, etteivät he osaakaan toimia halutulla tavalla tai ongelmat ovatkin erilaisissa persoonissa ja huonoissa sosiaalisissa taidoissa.
Kirkko on kuitenkin – Luojan kiitos – selvinnyt tästäkin viestinnällisestä kriisistä pitkälti seurakuntien osaavien vapaaehtoisten avulla ja suuret seurakunnat sen lisäksi rahalla – ostamalla digipalveluja ammattilaisilta. Itse virallinen kirkko omine viestintämasiinoineen on jämähtänyt vanhaan paperiprintin tekomoodiin eikä ole oikealla ja vaikuttavalla toiminnallisella tasolla päässyt irti vanhoista kuvioistaan, vaikka maailma ja osin seurakunnallinen toimintakin on kovastikin muuttunut.
Samaan aikaan kirkko on monien kriisien keskellä. Nyt, jos milloin, olisi todella tarvittu hyvää ja nopeasti reagoivaa kriisiviestintää – osaamista. Nyt viestinnässä tai yleisimminkään lähipiirissä mukana olevien ei pitäisi millään tavalla sekaantua tai sitoutua kiistoihin, niitä käyviin ihmisiin eikä erilaisiin kuppikuntiin, eikä missään nimessä asettautua jokun osapuolen puolelle toista vastaan.
Nyt olisi pidettävä pää kylmänä ja pelastettava se, mikä vielä pelastettavissa mahdollisesti olisi. Toimintatapoja olisi pohdittava uusiksi, asenteita, asiakaspalvelua jopa sisäistä viestintää ja sosiaalisia suhteita työpaikan sisällä muutettava muunlaisiksi ja otettava mukaan tärkeään kriisityöhön sellaisia ihmisiä, jotka sitä osaavat ja niitä, jotka eivät osaa, olisi pikaisesti koulutettava.
Tällaisessa toimintaympäristössä itse vanhenevana miehenä, erilaisia vaivoja potevana ja ajottain pitkiäkin aikoja erilaisissa hoidoissa ja operaatioissa kipuilevana, olen mahdollisesti vihdoin viimein löytämässä sen joku vuosi sitten jonnekin kadonneen langan pään, josta löytyy vahva tahtotila tiettyjen asioiden lopettamiseen.
Lopettamiseen liittyy monia kipeitä asioita. Monelle toiminnalle ei ole laajemman vastuun ottavaa jatkajaa ja jatkuakseen toiminta vaatii välttämättä jonkun kontrolloimaan sitä. Eikä tällaisiin hullun hommiin – poliittista termiä käyttänen "kirkolliseksi kusitolpaksi" – ole suuremmin tunkua. Tällaisia vapaaehtoisvoimin ja talkoilla tehtäviä vaikeita moderoitavia välineitä ovat mm. erilaiset some-kanavat, joiden luonnekin on muutamassa vuodessa muuttunut sellaiseksi, etten oikein itsekään halua enää sellaisessa yhteisössä toimia eikä se enää pitkään aikaan ole tuntunut hauskalta. Joten päätös tällaisen oman nettityöskentelyni lopettamisesta saattaa samalla tarkoittaa joidenkin jopa 15 vuotta toimineiden some-kanavien lopettamista ja se on aika kova paikka monelle – myös minulle.
Ehkä nyt on sitten aika palata juurille, siihen mistä yli parikymmentä vuotta sitten aloitimme: toimintaamme perussivuillemme nettiin. Sivuille, joiden tarkoitus ei ole niinkään keskustelun herättäminen vaan mahdollisimman oikean tiedon jakaminen ortodoksisuudesta. Noilla sivuilla on jo nyt niin paljon asiaa, ettei sinne tarvitse joka päivä uutta suoltaa. Vanhoja sivuja voi korjailla ja täydentää ja uusia tehdä, jos siihen ilmenee aihetta ja tarvetta. Ja mikä oleellisinta – jos haluaa, jaksaa ja viitsii. Ilman minkäänlaisia paineita.
Mutta kuten kirjoitin, lienen ollut näissä hommissa hieman liian kauan ja luopuminen on vaikeaa. Yritän ratkaista sen kuitenkin pian perinteisellä vesilasitestillä. Laitan lasiin vettä ja laitan veteen sormeni, jos veteen jää kuoppa, jatkan näitä hommia, koska vaikuttaisi silloin, että olen korvaamaton. Jos kuoppaa ei sitten kuitenkaan jää, silloin Eino Leinon tähän tilanteeseen mainiosti ja ehkä hieman dramaattisestikin sopivaa ”Elegiaa” siteeraten ”rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.”
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti