Matkustelin neljä päivää papin ja kanttorin kyydissä noin 500 km ympäri omaa Mikkelin ortodoksista seurakuntaa, joka levittäytyy keskellä Suomea todella laajalle, jopa kolmen läänin alueelle. Etelä-Suomen läänistä seurakuntaan kuuluvat lähellä Lahtea ja Heinolaa olevat Hartola, Sysmä ja hieman eri suunnasta Suomenniemi, joka tosin nyt on kuntaliitoksen myötä osa Mikkelin kaupunkia ja siten Itä-Suomen lääniä. Itä-Suomesta seurakuntaan kuuluvat: Hirvensalmi, Juva, Kangasniemi, Mikkeli, Mäntyharju, Pertunmaa, Pieksämäki ja Ristiina, joka tosin sekin kuuluu nyt Mikkelin kaupunkiin. Länsi-Suomen läänistä läheltä Jyväskylää Mikkelin seurakuntaan kuuluvat itähämäläiset Joutsa ja Luhanka sekä entinen Leivonmäki, joka nykyään kuuluu kuntaliitoksen myötä Joutsaan. Eli entisen, ennen kuntaliitoksia olevan ajan noin 20 kunnasta on seurakunnassa enää "vain" 11 kuntaa hieman yli 10500 neliökilometrin alueella, jossa asuu noin tuhatkunta ortodoksia. Suurin osa asuu taajamissa Mikkelissä ja Pieksämäellä, mutta heitä löytyy myös muista kunnista - mistä enemmän, mistä vähemmän. Melkoinen työsarka seurakunnan työntekijöille.
Kun tuotakin aluetta tarkastelee maantieteellisesti, se on melkoisen suuri alue yhden papin ja yhden kanttorin hoidettavaksi, vaikka samalla tietysti pitää muistaa, että suurin osa alueen ortodokseista asuu kuitenkin keskittyneinä kaupunkialueille. Mutta en voinut välttyä ajellessani - tai oikeammin ollessani auton kyydissä, kun pappi ajoi ja kanttorikin oli nyt onneksi samassa autossa kyydissä - muutamana päivänä 50 - 120 km yhdensuuntaisia matkoja - tosin edestakaisin - aikavälillä noin klo kolmesta iltapäivällä aina iltakymmeneen saakka, seitsemän tuntia, josta noin 1½-2 tuntia palveluksia ja ihmisten kohtaamista, siis sitä "oikeaa työtä", ajatukselta, että voisi kirkon työntekijöiden työtä muuhunkin käyttää, kuin autossa istumiseen. Mutta helpommin sanottu, kuin tehty.
Viime aikoina on kirkon piirissä pohdittu ns. hallinnon uudistamista, joka pitkälti kuitenkin on keskittynyt ajoittain varsin epäoleellisiinkin ja asian käsittelyyn on kummasti tullut erilaisia ulkopuolelta ohjattuja sivupolkuja varsin pitkän käsittelyprojektin aikana. Tampereen nyt jo eläkkeellä oleva kirkkoherra lausuikin viimeisessä kirkolliskokouksessa melko suoria ja mielestäni myös oikeita sanoja tämän "uudistuksen" tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä. Kun homma on ollut joillain keskeisessä asemassa olevalla kirkon hallinnon työntekijällä ainoana "sydänkäpysenä" omassa työssään, kaikki muu kehitystyö ja asioiden paremmaksi saattaminen on jäänyt odottamaan aikaa parempaa - hallinnonuudistusta, jota - saa nyt nähdä - tuleeko koskaan sellaisena, kuin joku siitä haaveili.
Samalla koko prosessi on mutkistunut ja vaikeutunut, joudutaan pohtimaan asioita, jotka eivät alkuunkaan kuuluneetkaan koko prosessiin. Kuten vaikkapa nyt kuka oikein saakaan kerätä kirkollisveroa, seurakunta vai hiippakunta. Ja taustalla on - tietysti, kuten aina - valtapolitiikka: mistä hiippakunnan piispa saa määrätä ja etenkin, miten hän voi ja saa käyttää seurakunnan verorahoja. Vaarallista pohdintaa, sanon minä.
Samalla, kun on puuhasteltu vuosikaupalla hallinnon uudistamisessa, moni tärkeämpi asia on jäänyt kesannolle. Ei siksi, etteikö niihin olisi asiantuntijoita ja osaajia, vaan enemmänkin siksi, että kaikki museotoiminnan tukemisen ohesta ylijääneet ja liikenevät taloudelliset resurssit ovat ohjautuneet muualle ja "oikeita asioita" ei ole voitu korjata ja hoitaa, kun rahat ovat menneet tuohon "neljänteen hiippakuntaan".
Yksi asia, jota on myös hallinnon uudistamisen lisäksi pohdittu vuosikausia, on kirkon koulutus: pappien, kanttorien ja opettajien koulutus. Nyt, kun kiersin seurakuntaa tällaisena kameran linssin läpi tutkiskelevana reissulaisena, huomasin "yhden totuuden", joka jossain määrin vahvisti omaa ajatustani siitä, että kirkon työntekijöiden roolitusta tulisi vakavasti pohtia ja mahdollisesti pyrkiä muutoksiinkin.
Jossain vaiheessa pian sodan jälkeen oma suomalainen ortodoksinen kansallinen identiteettimme oli ilmeisen kovilla. Perinteinen Kuopion pappisseminaari ei enää riittänyt, vaan piti saada yliopistokoulutettuja työntekijöitä. Oli aivan oivallinen asia, että saimme silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon koulutusta, joka on nyt tuottanut meille akateemisesti koulutettuja työntekijöitä. Liian usein vain meiltä unohtuu, tarvitsemmeko heitä seurakuntatyössä, valmistuuko heitä riittävästi ja onko heillä mutkaton ja kiinteä suhde omaan kirkkoonsa ja seurakuntaansa jo ennen opiskelemaan lähtemistä.
Tuolla tarvitsemisella tarkoitan sitä, että pitääkö papin ja kanttorin olla teologian maistereita hoitaakseen työnsä. Hieman tuhmasti sanottuna, eikö kanttorilla riittäisi laulutaito ja pienemmät opinnot. Joku vastaa heti kovalla äänellä: EI. Miksi? No - jälleen hieman ilkeästi sanottuna, palkka ei olisi silloin akateemisesti koulutetun palkka. Varmaan niin, mutta ...
Tuolla valmistumisella tarkoitan taas sitä, että kohta tarvittaisiin seurakunnissa lukuisa määrä pappeja, kun suurten ikäluokkien papit siirtyvät eläkkeelle. Onko heitä tarjolla riittävästi? Kiinnostaako työ oikeasti nuoria? Hieman olen epäillen seurannut tätäkin kehitystä ja päätynyt siihen ajatukseen, että meilläkin pitäisi pian lisätä pappien ja erityisesti piispojen maahantuontia, kuten sitä tosin onkin joissain seurakunnissa pappien osalta jo tapahtunutkin. Piispat ovat vielä kovin kotikutoisia ja se näkyy toiminnassamme.
Vielä puutun tuohon kolmanteen teesiini, joka käsitteli edellä opiskelijan suhdetta omaan kirkkoonsa ja seurakuntaansa ennen opiskelemaan lähtemistä. Ennen pappisseminaariin menijän oli saatava suositus oman seurakuntansa papilta. Yleensä riitti se, että pappi tunsi opiskelijan, tiesi hänet ortodoksiksi, joka ainakin joskus oli näyttäytynyt kirkossakin. Entä nyt? Nykyinen yliopisto-opiskelija saattaa olla aivan omasta seurakunnastaan irrallinen, ilman minkäänlaista suhdetta pappiinsa tai seurakuntaansa. Monesti - tai ainakin liian usein - hän on jostain toisesta tunnustuskunnasta ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, jolta puuttuu täydellisesti perustiedot ortodoksisuudesta. Hän ei ole saanut ortodoksista uskonnonopetusta, hän ei ole käynyt ortodoksista kristinoppikoulua. Yliopistossa hänen kanssaan on lähdettävä "pylly edellä puuhun", perusteista, ortodoksisen lukutaidon opettelemisesta. Anteeksi, jos olen skeptinen: miten tällaisesta saa - ainakaan helposti - ortodoksisen papin tai muun kirkon työntekijän. Hirvittävällä työmäärällä. Mutta jaksaako opiskelija?
Kuten huomaat, monenlaiset ajatukset nousivat pintaan autoajelullani ympäri seurakuntaani. Samalla ajattelin tai oikeammin vertasin mielessäni kirkon työntekijöitä postinkantajiin. Molemmathan vievät viestejä ihmisille. Mutta jotain muutakin yhteistä mahdollisesti on. Nykyisin, kun ihmiset eivät enää lähetä kirjeitä ja postinkantajan tällainen postinkantotyö on vähentynyt ja siksi - etenkin työnantajan taholta - haetaan erilaisia muita tehtäviä, joita he voivat tehdä samalla alueella, missä työskentelevät. He vievät postinkantamisen ohessa joillakin kokeilualueilla ruokaa ja lääkkeitä vanhuksille ja sairaille, katsovat muutenkin tarvitsevatko he apua ja pyytävät sitä sitten muilta asiantuntijoilta. Ja mitä muita tehtäviä heille nyt sitten tuleekaan, sen aika näyttää. Hyvä kehitys, jos ajatellaan sitäkin, että vaihtoehtona olisi työn loppuminen.
Ortodoksisen kirkon työntekijöidenkin olisi pian ryhdyttävä ajattelemaan omaa työtään. Hieman samanlaisin kuvioin, kuin postinkantajat. Riittäkö sitä jatkossa? Pitääkö kaikkien erikoistua omaan kapeaan osaamisalueeseensa? Voisiko yksi henkilö tehdä toistenkin töitä ja jos voi, mitä? Enää ei kauaa kirkon piirissäkään voida edetä näin, kun nyt edetään. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Ihmiset vähenevät ja samalla verotulot vähenevät, mutta kulut kasvavat.
Samalla henkilökohtaisesti toivoisin, että useampi kirkon työntekijäryhmä alkaisi oikeasti entistä enemmän kiinnostua oman työnsä kehittämisestä. Enää ei riitä, että opetetaan lapsia samalla tavalla kuin isoisä opetti, kuvatauluilla ja liidulla taululle kirjoittaen. Nyt tarvitaan toisenlaisia opetusmenetelmiä ja niiden jatkuvaa seuraamista, kehittämistä, mukana pysymistä. Miksi? No - ainakin siksi, että mikäli aikoo olla nykynuorille ymmärrettävä, on puhuttava samaa kieltä heidän kanssaan. Edelleen kauhein asia, jonka aina silloin tällöin kuulen - milloin minkäkin ammattikunnan taholta, ei siis vain edellä mainittujen - "minä en ole koskaan tarvinnut enkä tule tarvitsemaan tietokonetta / tablettia / Facebookia /" jne. jne. Tuolla asenteella tapetaan samalla - mikäli työskentelee vaikka lapsien ja nuorten parissa - kaikkinainen kiinnostus ja mielenkiinto asiaan, jota tekee. Samalla luovutaan kaikesta itsensä ja oman ammattitaitonsa kehittämisestä ja näin edesautetaan vaikka oman ammattikunnan töiden loppumista ja pahimmillaan sen siirtämistä muiden - eritavalla tehtävään suhtautuvien, usein vielä eri ideologiaa edustavien - ammattilaisten hoteisiin. Emmehän halua tätä! Emmehän!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kun tuotakin aluetta tarkastelee maantieteellisesti, se on melkoisen suuri alue yhden papin ja yhden kanttorin hoidettavaksi, vaikka samalla tietysti pitää muistaa, että suurin osa alueen ortodokseista asuu kuitenkin keskittyneinä kaupunkialueille. Mutta en voinut välttyä ajellessani - tai oikeammin ollessani auton kyydissä, kun pappi ajoi ja kanttorikin oli nyt onneksi samassa autossa kyydissä - muutamana päivänä 50 - 120 km yhdensuuntaisia matkoja - tosin edestakaisin - aikavälillä noin klo kolmesta iltapäivällä aina iltakymmeneen saakka, seitsemän tuntia, josta noin 1½-2 tuntia palveluksia ja ihmisten kohtaamista, siis sitä "oikeaa työtä", ajatukselta, että voisi kirkon työntekijöiden työtä muuhunkin käyttää, kuin autossa istumiseen. Mutta helpommin sanottu, kuin tehty.
Viime aikoina on kirkon piirissä pohdittu ns. hallinnon uudistamista, joka pitkälti kuitenkin on keskittynyt ajoittain varsin epäoleellisiinkin ja asian käsittelyyn on kummasti tullut erilaisia ulkopuolelta ohjattuja sivupolkuja varsin pitkän käsittelyprojektin aikana. Tampereen nyt jo eläkkeellä oleva kirkkoherra lausuikin viimeisessä kirkolliskokouksessa melko suoria ja mielestäni myös oikeita sanoja tämän "uudistuksen" tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä. Kun homma on ollut joillain keskeisessä asemassa olevalla kirkon hallinnon työntekijällä ainoana "sydänkäpysenä" omassa työssään, kaikki muu kehitystyö ja asioiden paremmaksi saattaminen on jäänyt odottamaan aikaa parempaa - hallinnonuudistusta, jota - saa nyt nähdä - tuleeko koskaan sellaisena, kuin joku siitä haaveili.
Samalla koko prosessi on mutkistunut ja vaikeutunut, joudutaan pohtimaan asioita, jotka eivät alkuunkaan kuuluneetkaan koko prosessiin. Kuten vaikkapa nyt kuka oikein saakaan kerätä kirkollisveroa, seurakunta vai hiippakunta. Ja taustalla on - tietysti, kuten aina - valtapolitiikka: mistä hiippakunnan piispa saa määrätä ja etenkin, miten hän voi ja saa käyttää seurakunnan verorahoja. Vaarallista pohdintaa, sanon minä.
Samalla, kun on puuhasteltu vuosikaupalla hallinnon uudistamisessa, moni tärkeämpi asia on jäänyt kesannolle. Ei siksi, etteikö niihin olisi asiantuntijoita ja osaajia, vaan enemmänkin siksi, että kaikki museotoiminnan tukemisen ohesta ylijääneet ja liikenevät taloudelliset resurssit ovat ohjautuneet muualle ja "oikeita asioita" ei ole voitu korjata ja hoitaa, kun rahat ovat menneet tuohon "neljänteen hiippakuntaan".
Yksi asia, jota on myös hallinnon uudistamisen lisäksi pohdittu vuosikausia, on kirkon koulutus: pappien, kanttorien ja opettajien koulutus. Nyt, kun kiersin seurakuntaa tällaisena kameran linssin läpi tutkiskelevana reissulaisena, huomasin "yhden totuuden", joka jossain määrin vahvisti omaa ajatustani siitä, että kirkon työntekijöiden roolitusta tulisi vakavasti pohtia ja mahdollisesti pyrkiä muutoksiinkin.
Jossain vaiheessa pian sodan jälkeen oma suomalainen ortodoksinen kansallinen identiteettimme oli ilmeisen kovilla. Perinteinen Kuopion pappisseminaari ei enää riittänyt, vaan piti saada yliopistokoulutettuja työntekijöitä. Oli aivan oivallinen asia, että saimme silloiseen Joensuun yliopistoon, nykyiseen Itä-Suomen yliopistoon koulutusta, joka on nyt tuottanut meille akateemisesti koulutettuja työntekijöitä. Liian usein vain meiltä unohtuu, tarvitsemmeko heitä seurakuntatyössä, valmistuuko heitä riittävästi ja onko heillä mutkaton ja kiinteä suhde omaan kirkkoonsa ja seurakuntaansa jo ennen opiskelemaan lähtemistä.
Tuolla tarvitsemisella tarkoitan sitä, että pitääkö papin ja kanttorin olla teologian maistereita hoitaakseen työnsä. Hieman tuhmasti sanottuna, eikö kanttorilla riittäisi laulutaito ja pienemmät opinnot. Joku vastaa heti kovalla äänellä: EI. Miksi? No - jälleen hieman ilkeästi sanottuna, palkka ei olisi silloin akateemisesti koulutetun palkka. Varmaan niin, mutta ...
Tuolla valmistumisella tarkoitan taas sitä, että kohta tarvittaisiin seurakunnissa lukuisa määrä pappeja, kun suurten ikäluokkien papit siirtyvät eläkkeelle. Onko heitä tarjolla riittävästi? Kiinnostaako työ oikeasti nuoria? Hieman olen epäillen seurannut tätäkin kehitystä ja päätynyt siihen ajatukseen, että meilläkin pitäisi pian lisätä pappien ja erityisesti piispojen maahantuontia, kuten sitä tosin onkin joissain seurakunnissa pappien osalta jo tapahtunutkin. Piispat ovat vielä kovin kotikutoisia ja se näkyy toiminnassamme.
Vielä puutun tuohon kolmanteen teesiini, joka käsitteli edellä opiskelijan suhdetta omaan kirkkoonsa ja seurakuntaansa ennen opiskelemaan lähtemistä. Ennen pappisseminaariin menijän oli saatava suositus oman seurakuntansa papilta. Yleensä riitti se, että pappi tunsi opiskelijan, tiesi hänet ortodoksiksi, joka ainakin joskus oli näyttäytynyt kirkossakin. Entä nyt? Nykyinen yliopisto-opiskelija saattaa olla aivan omasta seurakunnastaan irrallinen, ilman minkäänlaista suhdetta pappiinsa tai seurakuntaansa. Monesti - tai ainakin liian usein - hän on jostain toisesta tunnustuskunnasta ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, jolta puuttuu täydellisesti perustiedot ortodoksisuudesta. Hän ei ole saanut ortodoksista uskonnonopetusta, hän ei ole käynyt ortodoksista kristinoppikoulua. Yliopistossa hänen kanssaan on lähdettävä "pylly edellä puuhun", perusteista, ortodoksisen lukutaidon opettelemisesta. Anteeksi, jos olen skeptinen: miten tällaisesta saa - ainakaan helposti - ortodoksisen papin tai muun kirkon työntekijän. Hirvittävällä työmäärällä. Mutta jaksaako opiskelija?
Kuten huomaat, monenlaiset ajatukset nousivat pintaan autoajelullani ympäri seurakuntaani. Samalla ajattelin tai oikeammin vertasin mielessäni kirkon työntekijöitä postinkantajiin. Molemmathan vievät viestejä ihmisille. Mutta jotain muutakin yhteistä mahdollisesti on. Nykyisin, kun ihmiset eivät enää lähetä kirjeitä ja postinkantajan tällainen postinkantotyö on vähentynyt ja siksi - etenkin työnantajan taholta - haetaan erilaisia muita tehtäviä, joita he voivat tehdä samalla alueella, missä työskentelevät. He vievät postinkantamisen ohessa joillakin kokeilualueilla ruokaa ja lääkkeitä vanhuksille ja sairaille, katsovat muutenkin tarvitsevatko he apua ja pyytävät sitä sitten muilta asiantuntijoilta. Ja mitä muita tehtäviä heille nyt sitten tuleekaan, sen aika näyttää. Hyvä kehitys, jos ajatellaan sitäkin, että vaihtoehtona olisi työn loppuminen.
Ortodoksisen kirkon työntekijöidenkin olisi pian ryhdyttävä ajattelemaan omaa työtään. Hieman samanlaisin kuvioin, kuin postinkantajat. Riittäkö sitä jatkossa? Pitääkö kaikkien erikoistua omaan kapeaan osaamisalueeseensa? Voisiko yksi henkilö tehdä toistenkin töitä ja jos voi, mitä? Enää ei kauaa kirkon piirissäkään voida edetä näin, kun nyt edetään. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Ihmiset vähenevät ja samalla verotulot vähenevät, mutta kulut kasvavat.
Samalla henkilökohtaisesti toivoisin, että useampi kirkon työntekijäryhmä alkaisi oikeasti entistä enemmän kiinnostua oman työnsä kehittämisestä. Enää ei riitä, että opetetaan lapsia samalla tavalla kuin isoisä opetti, kuvatauluilla ja liidulla taululle kirjoittaen. Nyt tarvitaan toisenlaisia opetusmenetelmiä ja niiden jatkuvaa seuraamista, kehittämistä, mukana pysymistä. Miksi? No - ainakin siksi, että mikäli aikoo olla nykynuorille ymmärrettävä, on puhuttava samaa kieltä heidän kanssaan. Edelleen kauhein asia, jonka aina silloin tällöin kuulen - milloin minkäkin ammattikunnan taholta, ei siis vain edellä mainittujen - "minä en ole koskaan tarvinnut enkä tule tarvitsemaan tietokonetta / tablettia / Facebookia /" jne. jne. Tuolla asenteella tapetaan samalla - mikäli työskentelee vaikka lapsien ja nuorten parissa - kaikkinainen kiinnostus ja mielenkiinto asiaan, jota tekee. Samalla luovutaan kaikesta itsensä ja oman ammattitaitonsa kehittämisestä ja näin edesautetaan vaikka oman ammattikunnan töiden loppumista ja pahimmillaan sen siirtämistä muiden - eritavalla tehtävään suhtautuvien, usein vielä eri ideologiaa edustavien - ammattilaisten hoteisiin. Emmehän halua tätä! Emmehän!
nettihoukka@gmail.com
1 kommentti:
Suurin ongelma ortodoksipapin työssä lienee se, ettei hän kohtaa valtaosaa seurakuntalaisistaan kuin vasta hautaan siunatessa - elleivät nämä ennätä sitä ennen erota kirkosta! Pidäpä siinä sitten hyvä muistopuhe, kun ei tunne vainajaa, ei sukulaisia! Ongelman ydin on siinä, että vain pieni prosentti seurakuntalaisista osallistuu jumalanpalveluksiin ja muuhun seurakunnan toimintaan, jossa voisi tutustua puolin ja toisin. Ja tämän ongelman ydin puolestaan on se, millä keinoin pappi saisi kontaktin tähän haluttomaan enemmistöön. Se on aika erikoinen ongelma, kun ajattelee, millaisia yhteydenpitovälineitä meillä nykyään on käytössä. Vai onko meillä pappeja per seurakunta todella niin vähän, että kaikki aika menee palveluksia toimittaessa, kastaessa, vihkiessä ja haudatessa. Kirkon tilastot eivät tue kuin tuota viimeksimainittua, joten mihin se aika siis menee? Auton ratissa istumiseenko? Paastoaikana tosin kaikissa seurakunnissa on runsaasti palveluksia, mutta entä muulloin? Vai onko jo laajastikin omaksuttu se erään vanhan, jo edesmennen kirkkoherran toteamus, että "me emme häiritse seurakuntalaisia, kun seurakuntalaisetkaan eivät häiritse meitä!"
Lähetä kommentti