Asuin silloin - siis 60-luvun alkupuolella - Joensuussa tai oikeammin minä ja perheeni asuimme maaseudulla, Tuupovaarassa reilun 50 km päässä Joensuusta, mutta minä ja vanhempi veljeni kävimme koulua Joensuussa ja asuimme kouluaikaina siellä. Siihen aikaan ei ollut hyviä ja toimivia julkisen liikenteen yhteyksiä ja maantiet olivat huonoja, koulumatkoista olisi tullut kohtuuttoman kovia nuorille pojille.
Oikeastaan me kyllä kokeilimme myös sitä kotoa käsin koulunkäyntiä. Lähdimme vanhemman veljeni kanssa ajamaan mopolla kahdestaan Tuupovaarasta joskus aamulla ani varhain, olisiko ollut joskus viiden kuuden maissa. Ajoimme mopolla säällä kuin säällä - veljeni ajoi, minä kyydissä, kummallakaan ei siihen aikaan ollut kypäriä - ensin Tuupovaaran kirkonkylältä Tuupovaaran juna-asemalle, noin 5 km. Odotimme sitten Joensuusta tulevaa "lättähattua", joka kääntyi takaisin Tuupovaaran asemalla ja tuolla junalla ajelimme sitten rauhallisesti Joensuun asemalla, missä olimme noin seitsemän kahdeksan aikoihin. Koulu alkoi noin klo kahdeksan, joten yleensä mentiin juosten kouluun sellainen reilun kilometrin loppumatka.
Koulua - muuten maineikasta poikakoulua, Joensuun lyseota - kesti sitten jonnekin iltapäivälle kahteen kolmeen, jonka jälkeen odottelua, että juna lähtisi taas Tuupovaaraan. Asemalle sitten joskus viiden maissa ja perillä kotona Tuupovaarassa oltiin joskus kuuden seitsemän aikoihin illalla. Koulupäivän pituus oli siis noin 14 tuntia. Kotiläksyjä tuli tehtyä usein junassa, kotona niitä ei enää oikein jaksanut tehdä. Eväät oli saatu kotoa ja niitä nautittiin sitten junassa tai kaupungin kauppahallissa, missä milloinkin. Yhden lämpimän ruuan saimme koululla päivällä, kun sen itse ostimme ja maksoimme.
Ei kestänyt kauaa, kun väsyimme tuohon reissaamiseen totaalisesti - niin me kuin vanhempamme. Ja silloin isä meni kaupunkiin ja hankki meille kortteerin - kuten silloin sanottiin - majapaikan jostain perheestä, alivuokralaisasunnon. Ei silloin tunnettu käsitettä soluasunto - heh, heh.
Palaanpa sitten näiltä sivupoluilta tuohon alussa mainitsemaani muistikuvaan. Heräsin erään kerran päiväunilta Joensuun Kanervalassa mentyäni heti koulun jälkeen pieneksi aikaa nukkumaan, kello näytti herätessä olevan noin viisi. Jostain syystä asuin silloin yksin, olin silloin noin 12 - 13-vuotias. Asuin yksin, koska veljeni ei enää ollut siihen aikaan lyseossa. Niihin aikoihin sain kortteerissa ruuan viiden maissa illalla, joten odottelin kutsua syömään. Kutsua ei vain ruvennut tulemaan ja menin katsemaan, joko ruoka kohta valmistuisi. Ketään ei näkynyt. Kummastelin, minne he olivat lähteneet koko perhe - ruoka-aikaan - ja unohtaneet minut ja ruokailuni.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin viimein tajusin, että kello olikin viisi aamulla, eikä illalla kuten kuvittelin. Olinkin siis nukkunut suunnilleen kellon ympäri ja aikakäsite heitti hieman "häränpyllyä". Olo oli sanoisinko hieman hämmentävä ja kesti jälleen tovin, ennen kuin siitä taas normaaliaikaan pääsin takaisin.
Suunnilleen viisikymmentä vuotta myöhemmin - itse asiassa tuossa melko äsken - koin jälleen saman tunteen. Heräsin ja katsoin puhelimen kelloa. Se näytti 6:50. Ihmettelin alkuun, miksi puhelimen kello on mennyt taas sekaisin ja näyttää ajan amerikkalaiseen tyyliin, eikä meille tutummassa muodossa 18:50. Suljin virran, tarkistin asetukset, käynnistin uudestaan ja yhä kello vain näytti samalla tavalla. Katselin muita kelloja - lähinnä seinällä ja pöydällä olevia viisarikelloja. Ne näyttivät samaa aikaa. Mikä tuossa puhelimessa oikein on?
Avasin television katsoakseni sieltä, mitä aikaa sen kello näyttää. Laitoin kolmoskanavan päälle, koska sieltä tulisi pian iltaseitsemän uutiset. Ei tullut, siellä oli aamu-TV ja siitä alkoi mietintä: siis on aamu, milloin kävinkään nukkumaan, mihin aikaan, jne. jne. Pohdiskelujen jälkeen voin vahvistaa itselleni, että aamu se nyt on, seuraava päivä kaiken lisäksi. Eilen oli keskiviikko, nyt jo torstai. Piti ihan istahtaa ja miettiä, mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan.
Tietysti ensimmäinen tunne oli: nytkö se sitten alkaa. Siis se vanhuus, muistin häviäminen, dementoituminen. Saattaahan sekin alkaa, mutta joka tapauksessa se tunne, jonka silloin koin, oli varmaan aika lähellä niiden todella vanhempien ihmisten tunteita, joilla ihan oikeasti on muisti jo mennyt. Tunnettani voisi kai luonnehtia ensihämmennyksen jälkeen tulleeksi kauhuksi, kun mikään ympärillä havannoitava rationaalinen asia ei oikein natsannut mielessäni kuvitellun kanssa. Kaikki tuntui olevan ihan päälaellaan. Silloin tuli kyllä ajateltua myös: tätäkö se on kohta, sitten kun olen todella vanhempi.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti