Alkuun oli maineikas saksalainen kirjailija ja runoilija Johann Wolfgang von Goethe lausunut runossaan Das Göttliche: "In der Kust ist das Beste gut genug" ja siitä sitten satusetä Topelius väänsi sen suomeen, kun hän piti ohjenuoranaan omassa tuotannossaan, että "Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää". Siitä se sitten jatkoi maailman valloitustaan, kun ensimmäinen pehmopaperi tuli markkinoille ja lause löytyi muistaakseni Serlan vessapaperimainoksesta: "Vain paras on kyllin hyvää!".
Olipa reitti! Mutta kiitos Sirpa-Maija avusta. Törmäsin siis tuohon alkuaan Goethen lausumaan ajatukseen taas, kun tein tuossa päivänä muutamana vapaaehtoistöitä tuonne eräälle sivustolle, jota aina jaksamiseni mukaan avustan. Tällä kertaa taas "striimasin".
Kaiken tuon sanonnan taustan jälkeen en voi kuin sanoa tyytyväisenä, että kylläpä sattuu hyvin tähänkin tarinaan tuo vessapaperi-slogan varsin mainiosti. Se tuo ainakin sopivaa särmää ajatuksiini istuskellessani tässä uima-altaan reunalla Kreikassa. Mutta mennäänpä asiaan.
Teemme tuonne sivustolle noita ns. striimauksia eli suoria netti-tv-lähetyksiä erittäin kevyellä ja osittain jo vanhalla harrastelijakalustolla: yhdellä digitaalikameralla, joka yleensä on jalustan päällä ja useimmiten omalla henkilökohtaisella matkapuhelinyhteydellä. Niin ja onhan siinä tietysti mukana se netistä saatu ilmaisohjelma, jonka avulla lähetys laitetaan nettiin, tälle ns. netti-TV-sivulle. Muita eväitä noidenkaan hommien tekemiseen ei sitten olekaan, ellei niihin nyt lasketa vielä kokeilevaa hulluutta ja joka ajoittain hipoo tyhmänrohkeutta.
Jo noista edellä olevista lauseista selviää, että asiassa on monta ongelmakohtaa hulluuden ja tyhmyyden ohessa: ilmaisohjelma, joka aina on "ilmaisohjelma", jolla saa kyllä jonkinlaista lähetystä aikaiseksi, mutta ei varmasti "priimaa" ja yksi kamera, jolla ei pahemmin visualisoida ja vaihdella kuvakulmaa ja jos vaihdellaan, kuvan laatu kärsii valtavasti liikuttelusta. Myös muitakin ongelmia on vielä noissa lauseissa: vapaaehtoisuus, joka monelle tuotoksiamme katseleville/kuunteleville on synonyymi ammattitaidottomuudelle sekä tällaisen talkootyön tekemisen jaksaminen, joka alkaa kohdallani taas olla tapissaan mielenkiintoisesta edellisestä viikosta huolimatta. Väsy onkin kertynyt suurimmaksi osaksi tässä matkan varrella ihan muualla kuin täällä. Mutta suurimman osan noista ongelmista - jos niitä nyt sellaisiksikaan tohtii nimittää - jätän nyt tarkemmin tässä tutkimatta ja selvittelemättä.
Kuitenkin kun noilla käytössä olevilla henkisillä ja materiaalisilla eväillä tekee jotain, jota aikaisemmin ei ole tällä saralla - siis kirkon kuvioissa, ortodoksisessa kirkossa - ennen tehty, voi olla sata varma, että turpiin tulee. Mustakaapuisilta ja ilman kaapuakin kulkevilta. Tosin se turpiin saaminen ei toki aina johdu noista ohjelmista, kuvauksista, äänityksistä, teknisestä osaamattomuudesta tai visuaalisesta näköalattomuudesta. Monesti syyt ovat muualla, henkilökohtaisissa asioissa - yleensä vaikkapa tässä tapauksessa minun omassa persoonassani, sen särmikkyydessä. Mutta noista "striimauksista" saa sitten oivan keppihevosen mätkiä turpiin ihan julkisesti. Mutta en kyllä kiistä sitäkään, etteikö syitä kiukutteluun tai peräti perisuomalaiseen pottuiluun löytyisi minusta itsestänikin - tai olen itse asiassa varma siitä, että löytyy.
Tähän sopinee taas yksi kulunut slogan: aina roiskuu, kun rapataan. Olen itse touhunnut monenlaisissa kuvioissa tuolla ortodoksisuudenkin saralla, joten kyllä siellä on molempia tullut roppakaupalla, tai oikeastaan ei 'molempia', vaan paremminkin kaikkia 'kolmea' sorttia: ystäviä, kavereita ja vihollisia. Ja kuten tuossa edellä jo totesin, toiminta tällaisella tekniikkaa, visuaalisuutta ja erityisosaamista vaativalla alalla on oivallinen areena heittää lokaa tai morkata taitotasoa tai tehdä nyt mitä mieleen tuleekaan kammioitten pimeistä nurkista. Tämä voi tietysti tapahtua joskus siksikin, kun tai jos jollakin on itsensä tai elämänsä kanssa vaikeuksia tai ainakin selviittämättömiä asioita. Mene ja tiedä, en kuitenkaan tiedä oikeasti miksi - enkä tietysti osaa sanoa syistä tuon enempää loukkaamatta jotakuta vielä enemmän. Siispä kunhan tässä lämpimikseni arvailen.
Joka tapauksessa oman kokemani perusteella voinen sanoa, että joidenkin on näköjään helppo olla kolossaan lymyävä ja myrkkyjä kehittelevä kyy ja iskeä, kun joku elävä liikkuu kolon lähistöllä, jos ei ole muuta tekemistä eikä aina suuremmin kehittäviä virikkeitäkään ympärillään. Tai vaikka olisikin, niitä ei vain aina osata käyttää ja hyödyntää itsensä henkiseen kehittämiseen. silloin kaikki mahdollinen elämän kolhujen tai jopa epäonnistumisien taakka on helppo purkaa muiden niskaan. Näin minä tuonkin asian nyt vain koen joidenkin ihmisten kohdalla, vaikka se pahalta tuntuukin sanoa ääneen.
Satavarmasti joku syyttää minua kohta samanlaisesta katkeruudesta näin kirjoittaessani. Mutta, mutta ... mikä sitten onkaan totuus? Kuten sanoin: sitä en tiedä, kun en varmaankaan tunne riittävästi noita toisia, joita itse nyt näin arvostelen. Välillä tosin tuntuu siltä, että he sen sijaan tuntevat - tai ainakin luulevat tuntevansa - minut todella hyvin. Ainakin kun katsoo heidän kommenttejaan minusta.
Syy, miksi tuosta tässä kuitenkin puhun, on se, että tuollaisessa usein katkeruuden kyllästämä toiminta aiheuttaa sitten samalla ns. "lapsen pois heittämisen pesuveden mukana". No - joillekin sekin saattaa olla vaikka joistain itsekkäistä, kenties omista taloudellisista tai muista syistä johtuva tarkoituskin - raivata tilaa omalle egolle tai sitten suunnittelemalleen toiminnalle - kun taas jotkut eivät vain näe asiaa tuolla tavoin - tai 'ymmärrä' voisi olla parempi verbi tuossa tapauksessa. Puhun siitä varmaan myös siksi, että itse halusin ja kenties yhä haluaisin omalla toiminnallani jotain aivan muuta: kehitystä, kokeilua, eteenpäinmenoa, ideoita, uudistuksia. En taantumista ja takapakkia.
Olisiko maailma parempi ilman noita "ammattitaidottamasti" tehtyjä kokeiluja? Paranisiko maailma nopeammin ja paremmin pelkällä ammattilaisten toimilla? Minusta se ei olisi parempi, eikä paranisi. Maailmassa - ortodoksienkin keskuudessa - pitää olla kokeilunhalua ja sopivasti jonkin asteista luovaa hulluutta. Jos ei muut, niin ainakin kirkkomme historia ja vaikkapa juuri Kristuksen tähden houkat ovat omalla tavallaan sen aikojen saatossa konkreettisesti osoittaneet.
Mutta silti aika ajoin malja täyttyy ja silloin on minun mielestäni aika itse arvioida tekemisiään uudestaan - ja etenkin sellaisia tekemisiä, joista saa liian usein pahan mielen ja jonka tekemiseen ei ole äärimmäinen pakko. Olisin kyllä jo varmaankin heittänyt moneen kertaan nuo vapaaehtoishommat "huitsin nevadaan", mutta en ole tehnyt sitä siksikään, koska nuo arvostelijat eivät ainakaan vielä tähänkään saakka mennessä ole pystyneet kertomaan mitään parempaa (= edullista, toimivaa, käyttökelpoista) tapaa, miten tehdä noita "palveluja".
Nuo toimet, joita vapaaehtoisuuden pohjalta oman tiimimme kanssa yhdessä talkoilla teimme / teemme, lienevät ihan oikeasti palveluja melkoiselle joukolle vaikkapa vanhoja, vammaisia, autottomia tai muuten rajoittuneta ihmisiä (ja tässä en nyt siis tarkoita rajoittunella noita laput silmillä eläjiä).
Valitettavasti vain - ainakaan minun mielestäni - turhan kriittinen arvostelu näissäkään nyt puheena olevissa tapauksessa ei ole vienyt asiaa eteen päin, eikä kehitystä ole tapahtunut noiden arvostelijoiden tykönä tai toimesta tai ilmeisesti edes aloitteesta. Minunkaan ei pidä silti katkeroitua ja toivottavasti kukaan ei tätäkään vaihetta toimissani tai tätäkään purkaustani jossain muualla vaikka "somessa" sellaiseksi kuvaa. Parasta olisi yleensä vain kestää arvostelu, tehdä homma vaikka joskus hampaat irvessä ja auttaa edes näin kanssakulkijoitaan. Mutta kyllä se ihan oikeasti välillä ottaa tiukille. Sen se on tehnyt nytkin.
Lienen lopettanut nämä vapaaehtoishommat viimeisen kymmenen vuoden aikana ainakin sen kymmenen kertaa. Olen jopa aloittanut ja lopettanut parikin kirjoittamaani bolgia samasta syystä noiden harmitusten puuskien aikana. "Nettihoukan harhat" -blogi loppui, kun aloin itsekin epäillä ja pelätä muuttuvani samanlaiseksi kuin ne, joista kirjoitin ja joita kritisoin. "Happy 1"-blogi loppui hieman samoista syistä, kun jälleen vain tympäännyin touhuun, kun teksti muuttui liian kriittiseksi. Molempien kohdalla koin myös ajoittain voimakasta painostusta lopettamiseen ja hiljenemiseen. Usein se sanottiin suoraan, usein pelkästään loan heiton ja pottuilun kautta. Ja nyt lienee hommat taas katkolla. Siltä minusta nyt taas vain tuntuu.
Kesä on tulossa. Myin äskettäin pois vanhan matkailuautoni, jolla ajelin maailmalla viisi vuotta ja 50 000 kilometriä. Pitkin, poikin Eurooppaa. Haikein mielin luovuin vanhasta ja hyvästä palvelijasta, joka ei koskaan jättänyt minua tai meitä pulaan, mutta ... ostin kuitenkin aivan uuden. Pienemmän, taloudellisemman ja tarkoituksiani paremmin palvelevan. En tässäkään pyrkinyt loistoon ja luksukseen, vaan käyttökelpoisuuteen ja helppouteen. Sopivuuteen oman tarpeeni ja elämäntilanteeni kanssa.
Näin sen kai pitäisi olla kaikessa. Omassa toiminnassakin. Senkin pitäisi olla käyttökelpoisuuden lisäksi, helppoa (sanan merkityksessä: kevyttä vanhalle miehelle), tarpeisiini sopivaa ja monella tapaa - ei pelkästään rahallisesti, vaan myös sosiaalisesti ja henkisesti - taloudellista.
Ajattelin matkailla näiltä lentomatkoilta päästyäni sitten tuolla uudella autolla taas pitkin ja poikin Eurooppaa ja Suomea, joten aikaa menee kohta muuhun kuin siihen, mitä ennen tein liian intensiivisesti tietokoneen ääressä. Aikaa jää kohta vähemmän tälle vapaaehtoiselle talkootyölle ja keskityn enemmän omiin kuvioihini ja minulle tärkeisiin ihmisiin: mm. vunukoihini.
Missä määrin aiemmat touhut vähenevät tai joiltain osin jopa loppuvat, missä määrin ne siirtyvät johonkin muualle? Sen näen myöhemmin. En ryhdy sitä arvailemaan. Missä määrin sen sivuston tiimi, jota autoin ja autan edelleen, saa uusia voimia jostain muualta, vaikkapa niistä kritisoijista? Senkin näkee myöhemmin, eikä se ole minusta kiinni. Mutta muutoksen on vain tapahduttava. Ei yksin minun vuokseni, vaan myös muiden vuoksi ja vaikkapa tuon avustamani sivuston kehityksen ja tulevaisuuden vuoksi.
Täällä Pyykkönen-blogissakin kirjoittelu vähenee, kun yritän taas elvyttää itselleni iloisuutta ja vähentää huonotuulisuutta, jota joku on myös ilkeydeksi nimittänyt. Täältä iloa ei useinkaan löydä.
Kun matkailu alkaa toden teolla, kirjoitan enemmän tuonne matkablogiini "Matkalla jonnekin", kenties myös näitä samoja aihepiirejä kuin tännekin, nyt vain matkalta käsin ja toivottavasti huomattavasti positiivisemmin. Ainakin yritän, vaikka tuo lupaus kuulostaa tutulta. Ihan kuin olisin sen kuullut/sanonut aikaisemminkin. Käy lueskelemassa siis sielläkin, jos siltä tuntuu. Kirjoitan noita matkajuttujani kuitenkin enemmän omalle lähipiirilleni, joten huomioi se, kun haluat arvioida.
Mutta samalla näitä ajatellessani ja mahdollisesti tehdessäni kuitenkin yritän muistaa, että horjuva ihminen se minäkin olen ja näitä samoja "virsiä" olen varmaan jo lukuisia kertoja "laulanut" lopettamisesta ja vähentämisestä ja aiemmat tulokset kertovat omaa karua kieltään kykenemättömyydestä siihenkin (paino viimeisellä tavulla). Katsotaan nyt kuitenkin, mitä elämä tuo ja mitä se vie. Osa vapaaehtoistoiminnoista - etenkin ne, joista pidän - mahdollisesti säilyy ja jää, osan yritän heittää yli laidan. Jos jostain löytyy joku, joka "ihan oikeasti" ottaa kopin ja tuon paikan ja korvaa syntyneen mahdollisen puutteen, autan häntä, minkä osaan.
Mutta nyt jatkan odottamista. Tätä oikolukiessani odotan lentokonetta Kreikassa uima-altaan äärellä, mutta muutoin odotan malttamattomana tuon uuden auton rakentamista. Ne kun tekevät Saksassa siitä vanhalle miehelle sopivan: laittavat isomman polttoainetankin, jottei matka lopu kesken, vaihtavat suuremman jääkaapin, jotta ravintoa ja juomaa riittää pitemmäksi aikaa ja laittavat vielä automaattivaihteiston ja taakse tutkan ja peruutuskameran, jotta kulku olisi helpompaa niin eteen kuin taaksepäin - sitten peruutuskin onnistuu paremmin. Tarpeellisia taitoja muuten myös normaalielämässänikin ja miksei meidän kaikkien elämässä.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti