En tiedä, olenko oikeasti onnistunut vääntämään mitään ymmärrettävää mallia itsellenikään ja onko vika sitten omassa ymmärryksessäni vai ilmaisukyvyssäni vaiko molemmissa, mutta pohdiskelen tässä nyt vielä kaiken uhallanikin ääneen jotain, josko se auttaisi yhtään asian selviämistä edes itselleni.
Aloitetaan historiasta. Ortodoksinen kirkko Suomessa on organisaationa varsin nuori ortodoksiseksi kirkoksi. Kuuluimme aikanaan tsaarin Venäjän vallan aikana Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja osan aikaa jopa omana hiippakuntana (perustettiin 1892). Suurruhtinaskunnan aikana (1809-1917) meillä oli jopa lopun aikaa oma arkkipiispakin, tosin venäläinen. Samoin Suomen itsenäistyttyä 1917, venäläinen arkkipiispa Serafim toimi kirkkomme johdossa pitkälle 1920-luvulle saakka, kunnes tehtävään valittiin monenlaisten, ja myös monella tapaa mielenkiintoisten kuvioiden kautta virolainen Herman Aav vuonna 1924. Hän oli alkuun (1922-) Sortavalan piispa, sitten (1924-) Karjalan piispa ja lopulta Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa.
Sitten tuli Venäjän vallankumous, Neuvostoliitto ja Suomen ortodoksisen kirkon erkaantuminen Venäjän kirkosta ja liittyminen 1923 Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, jonka keskuspaikka sijaitsee Turkin Istanbulissa. Liittyminen oli ehkä jollain tavalla osa eräänlaista "puhdistautumisriittiä", jossa etenkin suomalaismieliset yrittivät karistaa yltään kaiken venäläisyyden, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Suhteemme karjalaisuuteen ja sitä tietä venäläisyyteen tai oikeastaan slaavilaisuuteen ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon on ollut erittäin läheinen ja olemme olleet "aina" naapureita tai joskus myös samaa maata, samaa valtiota. Ja kanssakäyminen on yhä läheistä huolimatta maamme itsenäistymisestä, viime sodista tai uudesta Venäjästä ja sen valtiollisista ihmeellisyyksistä tai edes Konstantinopoliin kuulumisesta.
Liittyminen Konstantinopoliin autonomisena kirkkona teki meistä joidenkin mielestä kenties "hovikelpoisemman" Suomen sen aikaiselle valtiojohdolle, mutta välimatka ja kreikan kieli olivat ja ovat yhä melkoisen erottavia asioita, vaikka oma, suosittu patriarkkamme puhuukin lukuisia eri kieliä, mutta ei suomea. Onneksi meillä melko moni osaa kreikkaakin eikä venäjääkään ole unohdettu.
Sitten lyhyen historian saatossa maassamme on ollut itsenäisyyden aikana monenlaisia arkkipiispoja, siis tämän oman autonomisen kirkkomme paikallisia päämiehiä. Arkkipiispa Paavali, jolla oli hyvät suhteet Venäjälle ja joka osasi hyvin venäjää ja sitten arkkipiispa Johannes, jolla oli hyvät suhteet Kreikan ja Turkin suuntaan ja joka osasi hyvin kreikkaa. Välillä mentiin itään, välillä länteen.
Nyt olemme arkkipiispa Leon valtakaudella enemmänkin suomalainen ortodoksinen kirkko, joka toisaalta on pieni kummajainen koko ortodoksisessa maailmassa. Ei suinkaan arkkipiispamme vuoksi, vaan kenties historiamme vuoksi. Miksi? No - mm. siksi, että olemme suunnilleen ainut ortodoksinen kirkko, joka noudattaa pelkästään uutta eli gregoriaanista kirkkokalenteria, kun muut pääosin noudattavat joko vanhaa eli juliaanista tai siitä sovellettua versiota. Lisäksi me olemme olosuhteiden pakosta melko ekumeeninen kirkko, jopa niin, että tuhmat pojat aina välillä kutsuvat kirkkoamme luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi maailmassa.
Meiltä löytyy kirkostamme yhä suuri joukko parrattomia, hiukset lyhyeksi leikattuja, "sliipattuja" ortodoksisia pappeja ns. luterilainen "sokeripala" kaulassa leuan alla, jotka eivät "uskalla" liikkua kaupungilla viitta päällä ja risti rinnalla. Siis ulkoisesti pappeja, jotka yrittävät olla luterilaisten pappien näköisiä, mutta ovat useiden ortodoksisten mielestä enemmänkin "outoja". Minustakin!
Tuo on mielestäni jonkinlaista sosiaalisen pakon tai ainakin oman sisäisen pakon sanelemaa ehkä hieman vääränlaista ekumeniaa yhdistettynä henkilökohtaiseen ortodoksiseen identiteettikriisiin ja jonkinasteiseen "ortodoksisuuden syvimmän olemuksen tietämättömyyteen". Ekumenia voisi kaikesta huolimatta olla viisautta eikä ollenkaan pahaa, jos sen oikein ymmärtää ja jos toimii oikein. Mutta aina ei ole ymmärretty eikä toimittu, ei puolin eikä toisin.
Kirkkomme alkuvuodet meni taistellessa olemassaolostamme, sitten viime sodat jatkoivat tuota selviytymistaistelua vielä potenssiin korotettuna ja kaikki - siis muut kuin ortodoksit - odottivat vain koko ortodoksisen kirkon kuolemaa. Jopa siinä määrin, että säälistä ja muista hellistä tunteista huolimatta kirkon - siis kirkkorakennusten ja koko organisaation - uudelleenrakentamiseen annetut valtiolliset varat suunnattiin osin sillä tavalla, että tehdyt rakenteet olisi sitten helppo muutaman vuoden päästä luterilaistaa, kun ortodoksinen kirkko on kokonaan kuihtunut maastamme.
Saattoihan siinä taustalla olla vaikkapa kansallismielinen ajatus siitä, että näin voidaan myös rauhoittaa laajaa kovia kokenutta siirtolaisporukkaa, ettei se vain äityisi tekemään vallankumousta Venäjän malliin tai sen avustuksella. Mene ja tiedä! Mörköjä nähtiin kaikkialla, kommunisteista ortodokseihin. Kanta-Suomeen pakkosiirretyt ortodoksit yritettiin siis nykytermein "integroida yhteiskuntaan", suomalaistaa tai kotouttaa aivan kun nykyisille maahanmuuttajillekin tehdäään. Tasapäistää, sanoisi joku.
Valtava joukko ortodoksisia evakkoja siirrettiin Karjalasta eri puolelle Suomea. Heidät ripoteltiin, hajasijoitettiin suuremman haitan minimoimiseksi Kainuun korpiin ja Savon metsiin. Yksi sinne, toinen tänne ja vain aivan muutama "Pohojanmaalle" ja ruotsalaisalueille ei suuremmin heitä siirrelty - kun siellä korpialueiden puutteessa ruåtsinkielisistä olisi mennyt osa heidän hyvistä ja tuottavista viljelysmaitaan evakoille.
Mitään suurempaa keskittymää ei syntynyt näille uusille evakkoalueilla ja se aiheutti heille - yksinäisille ortodoksiparoille, jotka jo muutenkin olivat menettäneet sodan ja sitä seurannneen rauhan tiimellyksessä - sitä kuuluisaa maitohinkkiä myöten - lähes kaiken - jälleen omia inhimillisiä identiteettiongelmia. Moni luopui isien uskostaan valtauskonnon vyöryessä joka paikassa ahdistavana ja syrjivänä päälle ja joskus jopa sen painostuksen alla. Ortodoksinen väestö alkoi huolestuttavasti huveta ja jälleen odotettiin kirkon kuolemaa ja kuihtumista.
Mutta emmepä kuolleetkaan. Ortodoksisuus pysyi. Identiteettiongelmatkin alkoivat parantua kirkon suomalaistuessa. Hyvä tuote myy aina. Kirkossa pysyttiin paremmin ja jopa siihen liityttiin takaisin. Myöhemmin viime vuosina maahamme on alkanut tulla myös ortodoksisia - tosin vieraskielisiä - maahanmuuttajia, jotka lisäävät seurakuntien jäsenmääriä. Myös viime vuosina toisen valtiollisen kirkon monien - etenkin ortodoksien - mielestä eriskummalliset toimet lisäsivät tuosta kirkosta eroamista ja liittymistä ortodoksiseen kirkkoon.
Aina ei liittymiselle ole ollut ihan "oikeita" syitä. Liityttiin ihmisten tähden, suutuspäissään ja protestina, ei niinkään uskon tai Jumalan tai edes oman pelastuksen tähden. Ja tällainen tietää takuuvarmasti ongelmia, varsinkin, jos "kotouttaminen" - katekumeeniopetus - on jäänyt tekemättä tai se on ollut niukkaa tai peräti huonoa.
Mutta samalla tuokin tilanne toi muunkinlaisia ongelmia. Lapsesta asti ortodokseina olleiden määrä ei kasvanut, pienen syntyvyyden ja luterilaiseksi kastamisen myötä, mutta kirkkoon liittyneiden määrä sitä vastoin kasvoi. Vaikka suurin osa kirkkoon liittyneistä "uusista ortodokseista" oli ja on yhä, aitoja ja usein myös hurskaita ortodokseja, pieni äänekäs osa heistä ei silti ole koskaan päässyt irti vanhasta uskostaan, entisen kirkkonsa opista ja tavoista, jotka osin ovat ortodoksisuudelle vieraita tai jopa joskus haitallisia, uskoa ja oppia sekä koko ortodoksisuutta rapauttavia.
Ja ongelmallista on tietysti sitten se, että jotkut heistä ovat yrittäneet liittymisen jälkeen modernisoida, luterilaistaa tai mitä se nyt onkin - pitäisikö sanoa ihan "suomalaistaa" ortodoksista kirkkoa mieleisekseen, ymmärtämättä, että jos niin oikeasti tapahtuisi, koko meidän kirkkomme erotettaisiin skismaattisena kirkkona pois maailmanlaajuisesta ortodoksisesta yhteisöstä.
Tuollainen muutos ei siis mitenkään ole mahdollista tehdä Suomessa eikä yleensäkään ortodoksisessa kirkossa. Mutta tällainen (toive)ajattelutapa kertoo samalla karua kieltään katekumeeniopetuksen kenties heikosta tasosta ja sitä tietä joidenkin kirkkoon liittyneiden valitettavan pienestä (ortodoksisesta) kirkollisesta tietämyksestä. Samaan aikaan yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia ja sekularisoitumista valtauskonnon helmoissa, jossa kaikki on mahdollista, katto korkealla ja seinät leveällä. Elämme yhteiskunnassa, jossa jokainen muokkaa (tai ainakin yrittää muokata) kirkkoaan mieleisekseen ja näköisekseen omista joskus jopa narsistisista tai ainakin liberaaleista, toisinaan myös seksuaalisista syistään johtuen.
Ongelma pulppuaa koko läntisen maailman ja myös Suomen sekularisoitumisesta, maallistumisesta. Suomalaiset (lähinnä muut kuin ortodoksit) eivät siis tunne edes omaa kirkkoaan, tuota valtakirkkoa, saati sitten toista valtion kirkkoa, ortodoksista kirkkoa ja sen oppia ja tapoja. Media ja ulkopuoliset ovat tuon tuostaan muuttamassa milloin alkukirkon aikaisia kanoneja, milloin muuta oppia mieleisekseen, ymmärtämättä, ettei se siis ole mahdollista. "H-moilasina" he vain kyselevät: "Miksi ei muka ole mahdollsta? Demokraattisessa Suomessa? Hourit vain!" Selitä se nyt sitten tällaisille sekularisoituneille ja uskonnollisesti lukutaidottomille.
Näin palmusunnuntain aikoihin kuulee sanottavan: "Mitä pahaa siinä on, että noidat virpovat?" - "Älkää nyt nipottako pienistä!" - "Haluatteko viedä lapsilta kaiken kivan?" - "Minulle on ihan sama, miten Jumalaa palvellaan." - "Kaikilla on sama jumala." jne. jne. Minulle ei ole ihan sama, miten palvellaan, eikä tule koskaan olemaan ja Jumala ei todellakaan ole opillisesti sama kaikilla. Eroja on paljon ja osa niistä on todella suurta. On niin helppoa laittaa puurot ja vellit sekaisin ja heittää sotku sitten lusikalla suuhun, kun ei ymmärretä, mistä puhutaan, vaan lauotaan asioita tunteenomaisesti lähes pers'tuntumalta.
Hiljalleen luterilaisuudesta kääntyneet ja kirkkoomme liittyneet tai muualta tänne aikuisena muuttaneet alkoivat olla myös lähes enemmistönä vaikkapa papistossa. Nykyisinkin neljästä tai oikeammin viidestä elossa olevasta (yksi on eläkkeellä) piispasta taitaa vain yksi olla sellainen, joka on lapsena kastettu, muut ovat liittyneet kirkkoon aikuisena. Samoin oli edellisen, nyt jo kuolleen arkkipiispan osaltakin. Hän oli muuten entinen luterilainen pappi, kuten on nykyään myös yksi elossa olevista hiippakuntapiispoistakin. Tosin hän oli opiskellut ortodoksista teologiaakin.
Osalla piispoista ja joillakin papeistakaan ei siis aina ole suuremmin suoritettuja ortodoksisia opintoja kirkollisen sivistyksen taustanaan, tai jos on, jotain vähäisiä tai ne ovat luterilaisen teologian puolelta. Osalla on opillista osaamista, mutta heiltä puuttuu lapsuuden ja nuoruuden aikainen käytännön eläminen Suomessa, kokemus siitä, mitä on olla suomalainen ortodoksi, vähemmistökirkon edustaja Suomessa. Ja sitä tietä saattaa puuttua suuri osa tietynlaisesta kokemuksesta, suomalaisesta ortodoksisesta ns. hiljaisesta tiedosta.
Osalla sen sijaan on vankka, hyvä ja toimiva ortodoksinen ja akateeminen koulutus takanaan ja riittävästi ortodoksista elämänkokemustakin onneksi. Mutta heiltäkin ehkä pieneltä osalta saattaa sitten sitä "muuta osaamista" löytyä teologian sijaan mitä erilaisimmilta aloilta. Pitää sanoa kuten eräs viisastelija: "Kielitaito ei yksin riitä tekemään teologia ja lauman johtajaa eikä edes piispaa", siihen tarvitaan teologisia ja hengellisiä taitoja ja osaamista sekä vankkaa ja jämäkkää johtajuutta ja esimerkkinä olemista.
Enimmältä osaltaan sellainen ortodoksinen oppi, joka on vain "kantapään" ja pelkän harrastuneisuuden kautta hankittua, ei ole aina välttämättä niin ortodoksista, eikä myöskään aina edes perinteeseen pitäytyvää, jos asioiden, opin syvempiä perusteita ei tunneta riittävän hyvin. Ja sitähän tämä ortodoksinen oppimme suuresti on ja sitä sen - ainakin minun mielestäni - pitääkin olla. Perinteeseen nojautuvaa, siitä voimansa ammentavaa. Edellinen, nyt jo edesmennyt arkkipiispamme oli henkeen ja vereen kaikessa ortodoksisen perinteen jämäkkä kannattaja, lähes "ortodoksinen kirkkoruhtinas", kunnes vanheni ja kuoli ja haudattiin aivan epä-ortodoksisella tavalla. Vaikka henkilöä suuresti eläessä arvostin, silti en oikein tiennyt, mitä asiasta olisi pitänyt ajatella.
Samoin kun kuulin, mitä hänen todella arvokkaalle teologiselle ja muullekin kirjastolleen oli kuoleman jälkeen tapahtunut, melkein itkin. Myöskään en tiedä, missä on hänen kirjeenvaihtonsa ja arkistonsa. Kirkon hallussa sen pitäisi olla, mutta ei taida olla. Joten nämä tapahtumat hieman hämmensivät ajatuksiani hänestä. Silti pidän häntä yhä jämäkkänä arkkipiispana, lauman johtajana, vaikka en kaikkia hänen se aikaisia tekojaan ihan purematta nielaise. Mutta se onkin sitten oma asiansa se.
Myös tai etenkin viimepäiväiset tapahtumat ovat olleet minusta erittäin huolestuttavia tapahtumia kirkkomme piirissä Nyt ei ole enää kyse kuolleista vaan yhä elossa olevista ja asioihin vaikuttavista piispoista. Uspenskissa tapahtunut jupakka on kummallinen ja en voi sille mitään, että ajattelen yhä kaiken mediakohun ja selittelyjen jälkeenkin, että se oli molempien osapuolten taholta tarkoituksellista provokaatiota. Ei voi olla niin, että kumpikin oli tietämätön ortodoksisesta perinteestä ja tavoista, oli sitten ortodoksinen piispa tai luterilainen piispa. Jos oli ja jos teki kaiken, kun ei muuta voinut, tai kohteliaisuudesta isäntää kohtaa, niin silloin on toisella hukassa uskonnollinen lukutaito ja toisella muistin lisäksi ortodoksinen puhetaito.
Asian virallinen kirkollinen käsittely on kesken ja siitä ei enää tämän enempää. Mutta melkoisen vyöryn asia aiheutti ja osoitti kummaltakin piispalta "terveen harkintakyvyn" puuttumista ja myös ortodoksiselta piispalta ylimielisyyttä ja oikeanlaisen, piispallekin kuuluvan nöyryyden ja esikuvana olemisen puuttumista. Sitä itse pidän suurempana rikkeenä tässä asiassa.
Tässä nyt alkuun jotain rautalankavääntelyä ja itsekseen jupisemista. En tiedä selviääkö asia joskus mielessäni jotenkin sellaiseen tilaan, jonka kanssa voisin olla rauhassa. Toivottavasti. Tällä hetkellä suomalainen kirkkomme kriisiytyy huolestuttavasti. Syynä eivät ole yksin nuo edellä mainitut asiat, syitä on muitakin ja osittain ne myös liittyvät samoihin ihmisiin, mutta kirjoitan joskus niistä toisen jutun, vaikka kai osa on jo aikaisemmistakin jutuista hieman selvinnyt. Mutta palataan asiaan taas, kun on sen aika, ja kun tai oikeastaan jos jaksan asiasta taas jotain vielä jauhaa.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti