Kun muisti katoaa, mutta löytyykin muovilaatikosta

 

Kello ja gimbaali (Kuva: HAP)

Vanhetessa sitä alkaa usein väkisinkin pohtia, onko muisti enää entisellään. Joskus tosin tuntuu, että olen kärsinyt Alzheimerin oireista jo useamman kymmentä vuotta: tavaroiden hukkaaminen ja asioiden unohtaminen ovat olleet minulle ihan täyttä arkea siitä lähtien, kun opin kävelemään.

En ole koskaan ollut kovin järjestelmällinen. Saatan laittaa silmälasit hattuhyllylle hattujen väliin ja sen jälkeen etsin niitä kissojen ja koirien kanssa. Jos vieraita on tulossa, piilotan kiireellä kaikenlaisia "epäesteettisiä" tavaroita – ja unohdan ne tietenkin sinne. Siis minne? Vieraat lähtevät, ja minä jään etsimään kadonneita esineitä.

Älykello, joka älysi liikaa

Poikani olivat jo reilut vuosi sitten erään kaatumiseni jälkeen sitä mieltä, että isän pitäisi pysyä hengissä yksin eläessään. Niinpä he ostivat minulle älykellon. Sellaisen, joka mittaa sykkeen, verenpaineen, unen syvyyden ja varmaan myös sen, kuinka monta kertaa haukottelen väärässä kohdassa ja kaikenlaista muutakin ”tärkeää”.

Ajatus oli hyvä, mutta käytäntö ei. Kellon akku näet vaati lataamista joka ikinen päivä – ja minä, joka muistan ladata vain aamuisin ja iltapäivisin kahvinkeittimen, en keksinyt sopivaa latausaikaa tuolle toimelle. Niinpä laitoin kellon hyvään talteen – niin hyvään, etten löytänyt sitä enää vuoteen.

Kamera, joka katosi ja elämä hiljeni

Eräällä tällaisella elämänmatkalla katosi sitten myös pieni gimbaalikamera, sellainen nyrkin kokoinen ihme, joka kääntyi peukalon liikkeellä mihin suuntaan vain. Kameraa jäin itse asiassa kaipaamaan enemmän kuin kelloa, koska sen avulla pystyin kuvaamaan mielenkiintoisia asioita ja dokumentoimaan ja muistelemaan niitä.

Siivousta vai arkeologiaa?

Kun sitten tässä päivänä muutamana netin ja somen suurten muutosten ja siellä ilmenneiden suurten ja vaarallisten ongelmien vuoksi vähensin radikaalisti sosiaalisen median käyttöä, oli pakko keksiä muuta tekemistä niiden sijaan. Äänikirjat ja elokuvat ovat ihan kivoja, mutta muutakin tarvitaan. Niinpä luonnolleni vastaisena toimena jossain vaiheessa päätin ryhtyä kaivelemaan oman kotini varasto-makuuhuoneeni lattialla lojuvia muovilaatikoita.

Ja kuinka ollakaan: jo kolmannen laatikon pohjalta pilkisti sekä kadonnut kello että kamera. Se oli kuin olisi voittanut lotossa – paitsi että olin itse arvanut numerot ja piilottanut kupongin.

Kaksikellokätinen

Kameran käyttöönotto ja lataaminen olivat helppoja, mutta kellon uudelleenasennus vei kokonaisen illan. En vieläkään tiedä, hallitsenko 5 vai 10 prosenttia sen toiminnoista vai vielä vähemmän.

Nyt minulla on joka tapauksessa kellot molemmissa käsissä: oikeassa vanha, luotettava aikarauta ja vasemmassa uusi teknologian ihme. Kaikki näkevät siitäkin, että alan todella vanheta. Toinen kello näyttää mm. kellonajan, toinen kertoo kaiken muun: verenpaineen, sykkeet, unet ja sen, että kävin vessassa. Kello onnittelee, kun liikun kolme metriä, ja minä kiitän kohteliaasti. Harvoin on mies saanut niin paljon kehuja pelkistä wc-reissuista.

Muisti – mikä muisti?

Mutta entä muisti? Onko tämä kaikki jo ihan oikeasti muistisairauden oireilua vai ihan vain minun persoonallinen elämäntyylini? Totuus lienee jossain siinä välissä. Toisinaan suunnittelen tulevaisuuttani kirkkaasti kuin nuori mies, mutta sitten kadulla vastaan tulee tuttu, jonka nimeä en millään saa päähäni. Useimmiten se välähtää mieleen vasta torikahvilassa – “ai niin, sehän oli Matti!”

Lohtua tuo se, että moni muukin samanikäinen kanssakulkijani kertoo samanlaisista oireista. Ehkä tämä ei ole sairautta vaan nuorten ihmisten vanhuksia kohtaan kehittämä salaliitto ja yhteisprojekti: tavarat katoavat, nimet unohtuvat ja kellot kertovat enemmän kuin kukaan haluaisi tietää.

Olenkin tässä miettinyt, että lopulta tärkeintä ei ehkä olekaan muistaa kaikkea. Tärkeintä on muistaa nauraa itselleen – ja välillä hymyillä onnellisena myös sille, että joulupukin tuomat lahjat löytyvätkin jatkossa oman varastohuoneen muovilaatikosta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Onko ortodoksisen kirkon hallinto paisunut liian suureksi?

Suomen ortodoksinen kirkko joutuu nyt katsomaan peiliin. Kirkollishallitus päätti 22.9. istunnossaan valtuuttaa palvelukeskuksen johtajan käynnistämään muutosneuvottelut kirkon keskushallinnossa. Neuvottelut koskevat kirkon palvelukeskuksen, Ortodoksisen seminaarin ja kaikkien kolmen hiippakunnan henkilöstöä – piispoja lukuun ottamatta.

Taustalla ovat valtion leikkaukset. Kirkon valtionapua on jo kertaalleen heikennetty, ja vuoden 2025 alusta sitä leikattiin 392 000 euroa. Nyt valtioneuvosto esittää vielä 200 000 euron lisäleikkausta vuosille 2026 ja 2027. Jos tämä toteutuu, kirkon valtionapuun kohdistuu jo merkittävä leikkaus verrattuna vuoteen 2023.

Mutta muistetaan: nämä leikkaukset eivät kohdistu seurakuntiin, jotka elävät kirkollisverolla – vaan keskushallintoon. Juuri siksi on kysyttävä: onko hallinto paisunut niin suureksi, että se on itse asiassa kirkon suurin ongelma?

Hallintohimmeli vai hengellinen yhteisö?

Kirkon jäsenmäärä on nyt alle 60 000, ja se laskee koko ajan. Vapaaehtoistyö hiipuu, pienenvät seurakunnat taistelevat olemassaolostaan. Silti keskushallinto paisuu kuin pullataikina. Onko ortodoksinen kirkko kirkko – vai virasto? Hengellinen yhteisö vai hallintohimmeli?

Valtion leikkaukset – kirkko näyttäytyy suurempana kuin onkaan?

On hyvä muistaa: valtion leikkaukset eivät kohdistu seurakuntiin. Nehän elävät kirkollisverosta – tai ainakin pitäisi elää. Leikkaukset osuvat vain keskushallintoon. Juuri siksi on kysyttävä: yrittääkö ortodoksinen kirkko Suomessa olla enemmän kuin mitä se todella on? Kuin kääpiö, joka seisoo jakkaralla, jotta näyttäisi jättiläiseltä. Mutta millä hinnalla? Ja kuka sen hinnan maksaa?

Voiko alle 60 000 jäsenen kirkko ylläpitää hallintorakennetta, joka muistuttaa eduskuntaa pienoiskoossa? Onko varaa pitää yllä kallista organisaatiota, joka nielee enemmän kuin tuottaa? Aiempina vuosia rahaa tuhlattiin yhden hiippakunnan verran kirkkomuseoon, jonka lakkauttamista tai siirtoa nyt vaikkapa Valamoon toki pohditaan. Myös lukuisat täysin turhat oikeudenkäynnit - vaikka ne kaiketi olivat enemmänkin "seurakuntien heinää" - polttivat kirkon seurakuntaelämään tarkoitettuja varoja tolkuttomasti. Ja ennen kaikkea: onko tämä kaikki kirkon ydintehtävää? Missä on vika, kun henkilöstön pitää käydä oikeutta keskenään eri oikeusasteissa?

Ennen pärjättiin vähemmällä – ja tehtiin enemmän

Sodan jälkeen kirkko oli raunioina. Kirkon pääasiallinen omaisuus ja Karjalan luostarit jäivät rajan taakse, seurakunnat hajalle, papit ja kansa olivat evakossa. Silti kirkko nousi jaloilleen. Silloin keskushallinnossa riitti pitkälti lakimies, taloudenhoitaja ja muutama toimihenkilö. Seurakunnissa oli pappi ja lukkari – ja he kantoivat koko paikallisyhteisön.

Nyt meillä on talousväkeä, kasvatus- ja opetusväkeä, kiinteistöväkeä ja useita tiedottajia. Taloustoimessa toki tarvitaan työntekijöitä, se on selvää, mutta onko oikein, että viestintä paisuu samalla kun pappeja ja kanttoreita on monin paikoin liian vähän? Tarvitaanko todella kolme, neljä tiedottajaa vai voisiko vastuu olla jaettuuna hiippakunnissa ja seurakunnissa, tai palvelu ostettuna kokonaan ulkoa?

Kirkon voima oli siinä, että vähillä voimavaroilla tehtiin paljon. Ja kyllä, valtio auttoi silloin myös paljon – ilman valtion apua kirkko olisi ehkä kadonnut kokonaan. Mutta nyt valtio perääntyy. Onko kirkko enää valmis kantamaan itse itseään?

Vapaaehtoiset – sydän vai uhka?

Vapaaehtoistyö on ollut kirkon sydän. Kirkot rakennettiin talkoilla, palvelukset pidettiin kodeissa, ihmiset kantoivat vastuuta ilman palkkaa. Mutta missä ovat vapaaehtoiset nyt?

Onko kansa laiskistunut? Vai onko kirkko itse ajanut vapaaehtoiset pois? Kysytään suoraan: pelkääkö henkilökunta, että vapaaehtoiset vievät heiltä jotakin – rahaa, näkyvyyttä, valtaa? Jos näin on, kirkko sahaa poikki oksan, jolla istuu. Kirkko ilman vapaaehtoisia on kirkko ilman sydäntä.

Mihin keskushallintoa todella tarvitaan?

On rehellisyyden aika. Mihin kirkko todella tarvitsee keskushallintoa?
– Lakimiehen, kyllä.
– Taloudenhoidon, kyllä.
– Kasvatus- ja opetusasiat, totta kai.
– Kiinteistöjen hoidon, tarpeen.

Mutta siihen lista voisi ehkä pysähtyä. Kaiken muun voisi hoitaa kevyemmin, pienemmällä rahalla – vaikka mallia ottamalla muilta kirkollisilta ja hengellisiltä järjestöiltä, jotka tekevät enemmän vähemmällä tai ostamalla ulkoa.

Netin kaiken tietävät neuvojat

Netin kaiken tietävät neuvot toistuvat: “Pienentäkää hallintoa! Yksinkertaistakaa! Tehkää vähemmällä enemmän!” Netissä asuu kaikkinainen tieto – ainakin siellä ollaan aina oikeassa. Mutta ehkä juuri siksi kirkon pitäisi vihdoin kysyä itseltään: mitä varten me olemme olemassa? Hengellistä elämää varten vai hallintokoneistoa ruokkimassa?

Kirkko tarvitsee rohkeutta

Onko kirkosta tullut itseään palveleva virasto, joka pitää hengellistä elämää vain koristeena byrokratian päällä? Vai voisiko se taas olla kirkko, joka elää jäsenistään, heidän uskosta, rukouksesta ja vapaaehtoisuudesta?

Rohkeus kysyä nämä kysymykset on kirkon ainoa tie tulevaisuuteen. Jos kirkko ei pysty niihin vastaamaan, se kuihtuu – ei valtion leikkausten vuoksi, vaan omasta sisäisestä haluttomuudestaan muuttua.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Alisuoriutuminen ja kuppikunnat kirkossa

Kun puhutaan kirkon työstä ja sen tuloksista, ei riitä, että tarkastellaan vain yksilön suoriutumista. Kirkko on nähtävä ennen kaikkea suurempana yhteisönä tai erilaisten ryhmien kokonaisuutena. Tällöin esiin nousee myös ilmiö, jota voidaan kutsua kuppikuntaistumiseksi. Tämä ilmiö on vuosien varrella hiipinyt myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Se voi olla hiljaista ja lähes huomaamatonta, mutta usein se on myös näkyvää ja kuormittavaa sekä koko yhteisölle että sen yksittäisille jäsenille.

---

Alisuoriutuminen työelämässä – lainsäädännön ja todellisuuden ristitulessa

Maamme hallitus aikoi hiljattain kirjata sanan alisuoriutuminen lakiin irtisanomisperusteeksi. Lakiluonnoksessa oli mukana kohta, jonka mukaan alisuoriutuminen – eli työntekijän jatkuvasti heikko suoriutuminen työn vaatimuksiin nähden – voisi olla peruste työsuhteen päättämiselle. Lausuntokierroksella se kuitenkin poistettiin, osin kai siksi, että sen todentaminen nähtiin oikeudellisessa mielessä hankalaksi.

Kuitenkin jo nykyisellä työlainsäädännöllä alisuoriutuminen voi toimia irtisanomisperusteena — kunhan työnantaja pystyy osoittamaan, että:

1. tavoitteet ovat olleet selkeitä ja kohtuullisia työntekijän osaamiseen nähden

2. työntekijän työ ei ole saavuttanut niitä verrattuna muihin vastaavassa asemassa oleviin

3. puutteet johtuvat työntekijästä, eivät ulkoisista olosuhteista (esim. huono organisointi, resurssien puute)

4. työntekijä on saanut varoituksen ja mahdollisuuden korjata tilannetta.

Näin lakitekstissä mainitsematta alisuoriutumisen konseptin voi silti viedä käytäntöön, mutta se vaatii johtajuutta piispoilta ja kirkkoherroilta, dokumentointia, johdonmukaisuutta ja rehellistä dialogia.

---

Kirkon sisäiset jakolinjat – kuppikuntaistumisen ongelma

Ortodoksisen kirkon kuppikunnat voisivat jakautua mielestäni esimerkiksi näin:

• Slavofiilit vs. bysanttilaiset: painotuseroja liturgisissa käytännöissä, kielivalinnoissa ja hengellisissä vaikutteissa.

• Joensuulaiset vs. helsinkiläiset: akateemisen teologian "hyvä-veljeskunta" vastaan pääkaupungin seurakunta- ja minäkeskeisempi, nurkkakuntaisempi, kapeakatseisempi ja omatalousläheinen ("mehän maksamme kaiken") työote.

• ”Sydänpapit” sodan jälkeiseltä ajalta vs. nykyajan ”kahdeksasta neljään” papit: vanhat paimenet, joille hengellinen työ oli elämäntapa ja sydämen asia ympäri vuorokauden, ja nuorempi sukupolvi, joka rajaa työnsä virka-aikaan ja painottaa työhyvinvointia sekä vapaa-ajan tasapainoa ja sulkee virkapuhelimen klo 16.

• Vanhat perinteistä kiinni pitävät ortodoksit vs. uusortodoksit: toiset nojaavat tiukasti perinteeseen, toiset – usein muualta kirkkoon siirtyneet – vaativat uudistuksia, uusia toimintamalleja ja rohkeampaa dialogia yhteiskunnan kanssa tuntematta kirkon perinnettä ja muutosten hallintokäytänteitä.

• Vanhakantaiset ortodoksit vs. konvertit: osa noista vanhoista jäsenistä suhtautuu varauksella kirkon uusimpiin tulijoihin, jotka usein painottavat sukupuolisuutta, feminismiä, vapautta ja identiteettikysymyksiä tavalla, jota perinteisempi väki pitää vieroksuttavana tai jopa kirkon hengelle vieraana.

Näistä ei ehkä puhuta ääneen, mutta seurauksia on helppo havaita: väärinymmärrykset seurakunnissa ja laajemminkin kasvavat, yhteistyö takkuaa, ja seurakuntalainen kokee jäävänsä keskelle näkymätöntä vääntöä. "Hyvä veli" -mentaliteetti elää ja voi hyvin. Usein kaiken lisäksi "tavikset", normaalit seurakuntalaiset, ovat täysin tietämättöminä noista "juurisyistä" ja keitä asia ihan "aikuisen oikeasti" koskee, kuka on "punahilkka" ja kuka susi, kuka lepakko, kuka sammakko.

---

Ammattiyhdistymisen vaikutukset – työstä ammatti vai kutsumus?

Toinen ulottuvuus liittyy kirkon työntekijöiden liittymiseen ammattiyhdistyksiin. On luonnollista ja inhimillistä, että papit ja muut kirkon työntekijät hakevat turvaa, selkeyttä ja oikeudenmukaisuutta työehtoihin. Palkka, kulukorvaukset ja lomajärjestelyt ovat osa tätä keskustelua.

Mutta samalla on kysyttävä: onko hengellinen kutsumus saanut jäädä taka-alalle?

Kun kirkon työstä tulee ensisijaisesti ”työpaikka” – jossa pohditaan kilometrikorvauksia, palkkaluokkia ja lomia – voi vaarana olla, että hengellinen missio menettää merkityksensä.

Moni vanhempi seurakuntalainen tunnistaa tämän ristiriidan: vanhat papit elivät seurakuntalaisten rinnalla lähes kellon ympäri, he olivat läsnä kodeissa, niin surussa kuin ilossa. Nyt joissain paikoissa seurakuntalainen kuulee, että ”virastoaika päättyi kello neljä, ota yhteyttä huomenna.” Puhelimeenkaan ei välttämättä vastata vapaa-aikana.

Kyse ei tietenkään ole mustavalkoisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä, että ammattiyhdistysmäinen ajattelu voi muuttaa kirkon työkulttuuria: kutsumuksesta tulee työ, ja yhteisö menettää osan hengellisestä sykkeestään.

---

Alisuoriutuminen + kuppikunnat = myrkyllinen yhdistelmä

Kun nämä ilmiöt – alisuoriutuminen ja kuppikuntaistuminen – yhdistyvät, seuraukset voivat olla kirkolle raskaat:

• Motivaation puute yhdistyy muihin kirkon sisäisiin valtapeleihin. Tietyt toiminnot eivät vain toimi, nettisivut huutavat tyhjyyttä. Hommat ei vain etene.

• Seurakuntalaiset kokevat hajaannusta, kun saarnat, käytännöt, vaikkapa kriparileirien pitopaikat, tiistaiseurojen roolit, kuorojen harjoittelujen määrät ja paikat ja yleensä suhtautuminen vapaaehtoisiin vaihtelevat papin tai seurakunnan linjasta tai joskus jopa ihan henkilökohtaisista syistä riippuen.

• Nuoret työntekijät pettyvät: he tulevat kirkkoon palolla, mutta kokevat jäävänsä ristiriitojen puristuksiin.

• Vanhat työntekijät katkeroituvat: he näkevät kirkon muuttuvan työpaikaksi, jossa palkkaneuvottelut ja virkaedut ajavat hengellisen mission ohi.

Lopputulos voi olla, että kirkko ei täytä ydintehtäväänsä: ihmisten kohtaaminen, rukous, sakramenttien toimittaminen ja evankeliumin eläminen jäävät vähäisemmälle osalle. Kirkosta tulee rakenteiden ylläpitäjä – mutta ilman sydäntä.

---

Tie ulos hajaannuksesta

Alisuoriutuminen yksilötasolla, kuppikunnat kirkon tai jopa seurakunnan sisällä ja ammattiyhdistymisen tuoma työn ”maallistuminen” ovat osa samaa ongelmavyyhtiä: miten ortodoksisen kirkon työ säilyttää hengellisen palonsa ja merkityksensä?

Jos nämä asiat jätetään kirkon piirissä ja eritoten seurakunnissa käsittelemättä, seurauksena voi olla kirkon ja koko kirkollisen toiminnan hiljainen hiipuminen – ei siksi, että ihmiset eivät kaipaisi hengellisyyttä, vaan siksi, etteivät he koe ortodoksista kirkkoa enää sen kantajaksi.

Mutta jos kirkko uskaltaa katsoa peiliin, hiippakunnan tai seurakunnan johtaja ottaa esimiesasemansa vakavasti ja tekee parhaansa, kuuntelee laumaansa, yhdistää kutsumuksen ja ammattimaisuuden, sen voima voi olla entistäkin vahvempi.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ortodoksinen kirkon haasteet – hyvinvointi, koulutus ja avoimuus

 

Suomen ortodoksinen kirkko kohtaa tällä hetkellä monia haasteita: työntekijöiden jaksamista, koulutuspolkuja, työvoimapulaa ja kirkon asemaa vähemmistökirkkona. Samalla pohditaan, miten kirkko voi säilyttää uskottavuutensa ja palvella jäsenistöään parhaalla mahdollisella tavalla.

Työhyvinvointia koskevat havainnot

Kirkkomme oman julkaisun mukaan arkkipiispa on ilmaissut syvän huolensa henkilöstölle tehdyn työhyvinvointikyselyn tuloksista. Tulokset osoittavat, että moni työntekijä kokee kuormitusta ja epävarmuutta.

Osa kuormituksesta saattaa johtua odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta: korkeasti koulutetut odottavat työssään merkittävämpiä tehtäviä kuin mitä heille todellisuudessa tarjotaan. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kirkon palvelutehtävissä pärjätä myös vähemmällä muodollisella koulutuksella, kun sydämen palo ja kyky kohdata ihmisiä ovat kohdallaan?

Toisaalta teologian opintojen houkuttelevuus voi liittyä käytännön järjestelyihin: opintoihin on kenties helpompi päästä kuin moniin muihin koulutusaloihin, opiskelijoille on tarjolla edullinen asuntola ja ruoka seminaarissa, ja opiskelun kokonaiskustannukset jäävät mataliksi. Toisaalta opiskelijalta ei enää edellytetä seurakunnan suosituksia, työhistoriaa kirkon vapaaehtoistöissä tai muita soveltuvuuskokeita. Kanttorin kohdalla musiikillinen lahjakkuus on edelleen kuitenkin keskeistä.

Koulutus, työnantajamielikuva ja johtaminen

Työvoimapulan taustalla on monia kysymyksiä:

• Onko ongelma liian pitkä koulutuspolku, joka karkottaa hakijoita?

• Vai liittyykö se siihen, millaisena kirkko näyttäytyy työnantajana?

• Ratkeaako asia koulutusvaatimuksia keventämällä, vai pitäisikö keskittyä kirkon toimintakulttuurin ja johtamisen kehittämiseen?

Piispainkokous on pohtinut, edellyttääkö pappien ja kanttorien tehtävä välttämättä ylempää korkeakoulututkintoa vai olisiko realistisempaa huomioida käytännön työn luonne. Akateeminen koulutus on arvokasta, mutta yhtä tärkeää on, että työntekijät voivat käyttää lahjojaan ja löytää työssään merkityksen.

Vapaaehtoistyön merkitys

Seurakuntien arki ei lepää vain palkattujen työntekijöiden varassa. Vapaaehtoiset ovat kultaakin arvokkaampia: he täydentävät työntekijöiden työtä, vahvistavat yhteisöllisyyttä ja auttavat monissa käytännön tehtävissä.

Vapaaehtoiset osallistuvat jumalanpalvelusten toteuttamiseen, diakoniatyöhön, tapahtumien järjestämiseen ja muihin arjen tehtäviin. Heidän panoksensa helpottaa työvoimapulaa, vastaa ihmisten tarpeeseen kohdata toinen toisensa ja tekee kirkon sanomasta näkyvää. Vapaaehtoistoiminta kertoo myös siitä, että kirkko on yhteisö, jossa jokaisella on paikka ja tehtävä.

Ilmapiiri ja avoimuus

Työntekijöiden ja vapaaehtoisten rinnalla keskeiseksi nousee kirkon sisäinen ilmapiiri. Seurakuintalaiset ja työntekijät kaipaavat enemmän läpinäkyvyyttä, selkeää tiedonkulkua, oikeaa viestintää sekä ortodoksisen tiedon ja tietoisuuden vahvistamista.

Avointa ja vilpitöntä vuoropuhelua seurakuntalaisten kanssa tulisi lisätä sisäisen kuppikuntaisuuden sijaan. Kirkon johdon ja työntekijöiden tulisi omalla esimerkillään näyttää, mitä kirkon jäseniltä odotetaan. Avoimuus ei tarkoita hallitsemattomuutta, vaan vastuullista toimintaa, jossa tiedonkulku, työaikojen joustavuus ja luottamus kulkevat käsi kädessä.

Kun päätöksiä perustellaan avoimesti, luottamus kasvaa. Rehellinen keskustelu ja rakentava yhteistyö vahvistavat yhteisöllisyyttä.

Rohkeita askelia eteenpäin

Kirkolla on edessään tärkeä tehtävä: tukea henkilöstön hyvinvointia, arvioida koulutuspolkujen tarkoituksenmukaisuutta, rohkaista vapaaehtoistyöhön ja tehdä viestinnästä, koulutuksesta, yhteistyöstä ulkopuolisten tahojen kanssa, taloudenhoidosta ja päätöksenteosta entistä ammattimaisempaa ja avoimempaa.

Kirkon kutsumus on olla Kristuksen ruumis – yhteisö, jossa valo loistaa niin sisäisesti kuin ulospäinkin. Tämä toteutuu vain, jos työntekijät kokevat työnsä merkitykselliseksi, vapaaehtoiset otetaan aidosti mukaan ja seurakuntalaiset voivat luottaa avoimuuteen ja johdon esimerkillisyyteen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kun mikään ei riitä uutiseksi – hömppämedian loputon keksimisen vimma

Nykyjournalismissa uutisen ei enää tarvitse olla uutinen – riittää, että otsikko koukuttaa. Kun klikki on napattu, sisältö voi olla mitä tahansa vanhan tiedon kierrätystä, julkkisdraamaa tai sääennusteen paisuttelua maailmanlopun mittakaavaan. Oikeat uutiset ovat jääneet varjoon, ja tilalle on tullut viihdebisnes, jossa tärkeintä on saada utelias lukija koukkuun.

Me elämme aikaa, jolloin uutisella ei enää tarkoiteta oikeaa uutista. Sellaista, jolla ihan "aikuisen oikeasti" olisi ns. uutisarvoa. Riittää, että joku keksii vetävän otsikon, joka herättää edes pienen uteliaisuuden – totuudella ei ole niin väliä. Viime aikojen esimerkit kertovat tästä enemmän kuin tarpeeksi.

Otsikkouutiset, joista ei käy ilmi uutinen. Yhä useammin uutisvirta täyttyy otsikoista, jotka herättävät pelkkää uteliaisuutta mutta eivät kerro, mistä oikeastaan on kyse. ”Tämä tapahtui eilen illalla Helsingissä” tai ”Tunnettu nimi teki ratkaisun” – mutta vasta jutun kokonaan avaamalla paljastuu, että kyseessä oli varsin tavallinen asia tai täysin tuntematon henkilö. Klikki on jo saatu, ja lukija tuntee itsensä höynäytetyksi.

Vanhan uutisen paisuttelu. Kun rikos- tai muista tapauksesta ei löydy uutta kerrottavaa, kaivetaan arkistoista vanha joutava tieto ja muokataan se näennäisesti tuoreeksi. Uutinen muuttuu muka yllättäväksi paljastukseksi: kuollut ei ollutkaan 50-vuotias vaan 55. Totta kai yleisö klikkaa – ”tätä et tiennyt vielä tästä järkyttävästä tapauksesta”.

Julkkisten osto- ja myyntipalsta. Enää ei riitä, että tavikset myyvät Tori.fi:ssä sohviaan. Nyt uutisarvoa on sillä, jos ”julkkis” laittaa tonttinsa myyntiin. Jopa arkinen, toimittajalle kenties tutun julkkiksen lapsenlapsen asuntokauppa muuttuu seurattavaksi draamaksi. Onko tämä enää uutista vai pelkkää kaveripiirin ilmaista asuntovälitystä?

Mukamas julkkisten kuolinilmoitukset. Yhä useammin otsikko huutaa, että ”rakastettu julkkis on kuollut”. Klikkaat uutisen auki, ja käy ilmi, ettei nimeä kerrota heti – eikä moni meistä edes tiedä, kenestä lopulta on kyse. Juttu on rakennettu niin, että lukija jää hämmennyksen valtaan: kuka tämä ”julkkis” muka oli ja miksi hänen poismenonsa uutisoidaan isona asiana? Tässä pelataan ihmisten uteliaisuudella ja surulla, vaikka todellista uutisarvoa ei oikeastaan ole.

Täysin tyhjien julkkisten jokapäiväiset toilailut. Kun uutispäivä on hiljainen, julkaistaan juttu siitä, kuinka Antti ja Maija eroavat – paitsi että eivät ehkä erotakaan. Draamaa rakennetaan tyhjästä, ja lukija pidetään koukussa vain siksi, ettei lopullista vastausta koskaan anneta. Tärkeätä on vain pitää nämä "tyhjätaskut" julkisuudessa ja kasvattaa heidän markkina-arvoaan. Mitä suurempi näkyvyys, sitä helpompi on päästä juontamaan jotain jonninjoutavaa ja ihan turhaa ohjelmaformaattia tai seikkailemaan kenties ulkomaille tosi-tv:n kuvauksissa ohjelmayhtiön rahoilla.

Kouluttamattomien tyhjäntaskujen ihannointi. Entäs ilmiö, jossa kuka tahansa voi nousta ”julkkikseksi” vain sillä, että alkaa kutsua itseään influensseriksi. Taustalla ei tarvitse olla mitään "alaan" liittyvää koulutusta, saavutuksia tai osaamista tai edes alkeellisinta tietoa siitä, mistä kirjoitaa tai tekee podcastia. Peruskoulu, uhkeat muodot tai osaamattoman, kenties juopottelevan rokkistaran menneisyys riittävät, ja se, että joku seuraa, tykkää tai kommentoi – ja media hoitaa loput.

Iltapäivälehtien ylidramatisoidut otsikot. Sääuutiset ovat nousseet omaan kategoriaansa, jossa tavallisesta vaihtelevasta ilmasta paisutellaan maailmanloppu. Otsikot lupaavat jääkauden ensi talveksi, vaikka kyse on vain tavanomaiseen sykliin sopivasta normaalia kylmemmästä jaksosta. Myrsky ”repii metsät”, vaikka todellisuudessa muutama puu kaatui jossain "takahikiän" pihapiirissä. Ja kun vettä sataa, autot ”hukkuvat” – vaikka todellisuudessa parkkipaikalle kertyy lätäköitä. Dramaattiset sanat myyvät paremmin kuin maltilliset faktat.

Julkkisten rötösten ihannointi. Kun tavallinen kansalainen tuomitaan, uutinen jää noteeraamatta. Mutta jos julkisuuden henkilö kertoo itse ”tunnustin ja sain tällaisen tuomion”, siitä rakennetaan lähes sankaritarina. Myös huumeiden käyttö saa oudosti ymmärtävää sävyä: ”vedin vain yhden viivan” esitetään kuin kyse olisi harmittomasta pikku lipsahduksesta. Näin rikoksista ja päihteistä tulee osa kentie hyväksyttävää julkkiskuvaa – ikään kuin ne olisivat jollain tavalla katu-uskottavaa viihdettä.

Loppukaneetti. Ehkä suurin uutinen onkin se, että uutisesta on tullut pelkkä varjo entisestään. Enää ei tarvita faktoja, kunhan on otsikko, pari kuvaa ja hieman tunnekuohua. Joskus tuntuu, että oikeat uutiset ovat vain häiriötekijä viihdebisneksen keskellä.

Niinpä seuraavaksi voimmekin odottaa lööppiä: ”Et ikinä arvaa, mitä tapahtui tänään – avaa juttu ja pety taas.”

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

 

 

Digitaalisen todellisuuden varjot

 

Tämä ei ole ortodoksinen golf-pallo, vaan ortodoksinen päähine, mitra, ylhäältä kuvattuna.  
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Internetin ja sosiaalisen median piti aikanaan avata uusia mahdollisuuksia tiedon jakamiseen, ihmisten kohtaamiseen ja syvälliseen keskusteluun. Toisin on kuitenkin käynyt: etenkin Facebookin ja sen kaltaisten ns. some-alustojen ilmapiiri on muuttunut levottomaksi, riitaisaksi ja sekavaksi. Tuntuu siltä, että alustan alkuperäinen idea on rapautunut ja tilalle on tullut kilpahuuto, jossa valheet, vääristely ja aggressiivinen asenne keräävät enemmän huomiota kuin totuus ja rakentava vuorovaikutus.

Kuvien ja emojien aikakausi

Sanallinen ilmaisu, jonka piti olla verkon ydin, on väistynyt kuvien, gifien, emojien ja lyhyiden videoiden tieltä. Kuvat voivat toki puhutella, mutta niiden varaan rakentuva keskustelu jää pinnalliseksi. Tekstiä ei enää lueta huolella – sitä selaillaan, jos sitäkään. Tämä kehitys on kaventanut monen kykyä jäsentää asioita sanallisesti. Myös tekoälykuvat hämmentävät ja synnyttävät epäluottamusta, joka pulppuaa epätietoisuudesta ja kenties jostain muustakin. Siitäkin huolimatta, että ne saattavat jopa toisinaan olla aivan oivallisia kuvia. Mutta – kun ne ovat "tekokuvia", ihan kuin "tekokukkia".

Digitaidot ja niiden väärä painotus

Kun puhutaan digitaidoista, huomio keskittyy usein vain tekniseen osaamiseen: miten kirjautua sisään, miten ladata kuva tai käyttää sovellusta. Todelliset haasteet liittyvät kuitenkin sisällön ymmärtämiseen ja sen kriittiseen arviointiin. Jos tieto otetaan vastaan ilman kykyä arvioida sen paikkansapitävyyttä, osaaminen jää näennäiseksi. Ikävä kyllä tämä näkyy etenkin ikääntyneiden netinkäytössä: pelkkä tekninen neuvonta valuu “kuin vesi hanhen selkään”, jos ei samalla opita lukemaan sisältöä syvemmällä ymmärryksellä.

Some hölmöyttää

Sosiaalinen media ei ainoastaan heijasta ihmisten käytöstä, vaan myös muokkaa sitä. Ihmiset näyttävät some-maailmassa usein “hölmömmiltä” kuin todellisuudessa ovat: provosoituminen, kärttyisyys ja ilkeys valtaavat alaa, ja iän karttuessa tämä korostuu joillakin entisestään. Jo pelkkä netin tykkäys- tai kommenttikulttuuri houkuttelee nopeisiin reaktioihin, ei harkittuun keskusteluun tai edes harkittuun käyttöön – oikeaan reagoimiseen.

Ortodoksinen some – vaarallinen sivupolku

Ongelma ei koske vain yleistä keskustelua. Joillakin vaikkapa ortodoksisilla sivustoilla (joita hieman tunnen) on alkanut levitä ilmiö, jota voisi kutsua uusortodoksiaksi. Siinä uskonnollista sisältöä sovelletaan yksilöllisen kokemuksen ja oman mielen mukaan, joskus jopa niin pitkälle, että perinteen ja kirkon opetuksen rajat hämärtyvät. Vielä ei ehkä puhuta suoranaisesta harhaopista, mutta lähellä liikutaan. Uskosta tehdään yksilökeskeistä “oman polun” uskontoa, uskontoa "naisilta naisille tai miehiltä miehille", mikä on kaukana ortodoksisen kirkon yhteisöllisestä ja traditionaalisesta hengestä.

Valeuutiset ja joukkopsykoosi

Samaan aikaan median ja sosiaalisen median rajapinta tuottaa ilmiön, jossa vanhaa sanomalehtivertausta mukaillen: “se on totta, koska netissä niin luki”. Fake news -kulttuuri vääristää käsityksiä todellisuudesta ja ruokkii salaliittoteorioita. Nämä puolestaan voivat johtaa – omasta mielentilasta ja -terveydestä riippuen – lievään tai suurempaan massahysteriaan ja joukkopsykoosiin, joissa yksilön kyky arvioida tietoa katoaa kokonaan. Lopputuloksena on keskustelu, joka ei ole enää mukavaa eikä hedelmällistä.

Back to basics – takaisin perusteisiin

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ehkä ratkaisu löytyy yksinkertaisuudesta: pitää palata takaisin perusasioihin. Ei niinkään opettaa uusia sovelluksia tai painottaa teknisiä taitoja, vaan auttaa ymmärtämään sisältöjä, arvioimaan lähteitä ja käyttämään verkkoa rakentavasti. Jättämään syrjään – käyttämättä – sen, mikä ei tunnu olevan oikeaa, tervettä tai muuten soveliasta omaan elämään ja elämäntilanteeseen. Tämä vaatii rohkeutta sanoa ja toteuttaa omassa elämässä, että joskus vähemmän on enemmän.

Jos emoji-osaaminen saa edustaa asiantuntemusta, ollaan jo kaukana tiedon ja ymmärryksen ytimestä. Symbolien ja uusmerkitysten rakentaminen ja niillä operoiminen ilman tietoa oikeasta taustasta kertoo puutteesta, joka on vakavampi kuin näppäimistön hallinta.

Valinnan paikka

Digitaalinen maailma ei katoa, eikä sitä voi kääntää entiseen. Mutta se, millaista sen sisältö on ja miten ihmiset siinä käyttäytyvät, on edelleen valinnoistamme kiinni. Tarvitaan kriittisyyttä, rohkeutta puolustaa sanoja kuvien rinnalla ja kykyä erottaa todellinen tieto harhasta. Vain näin voimme estää sen, että verkko tekee meistä kaikista “hölmömpiä” kuin olemme.

Itse olen päättänyt vähentää sosiaalisessa mediassa roikkumista – erityisesti sen heikoimmissa elementeissä kuten Facebookissa olemista. Vanhan Twitterin jätin jo aikaa sitten ja TikTakia en halua vilkaisua enempää ollenkaan. Haluan keskittää jäljellä olevan aikani ja huomioni olennaiseen, sellaiseen, jota itse kaipaan ja jota soisin netissä olevan enemmän: oikean tiedon jakamiseen ja siihen perustuvaan keskusteluun.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Viikonlopun kokemuksia – yhden potilaan selviytymistarina

 

Viikonloppu taitaa olla epävarmuuden aikaa
Viikonloppuisin sairaaloissa tilanne helposti ajoittain kärjistyy: henkilöstöresurssit eivät aina riitä. Omat kokemukseni sairaaloista eivät kuitenkaan perustu huonoon hoidon saatavuuteen – päinvastoin, olen saanut paljon todella hyvää ja osaavaa hoitoa ja olen niistä jopa kirjoittanut blogijutunkin.

Mutta poikkeus kai vahvistaa säännön – niinhän sitä sanotaan. Yhdellä yksittäisellä kerralla aivan äskettäin kohtasin tilanteen, joka paljasti resurssipulan karulla tavalla. Monenlaisten edeltävien vaiheiden – ambulanssikyydin, päivystyksen, osastohoidon ja operaation – keskellä viikonloppuna, kaiken tuon ”härdellin” keskellä, koin jotain, mikä pysäytti: miksi näin kävi?

Kesken muuten todella hyvän hoidon osui kohdalleni ”väärään aikaan” pieni katastrofi. Jääköön se nyt tarkemmin kuvailematta, mutta hankala se todella oli. Jouduin odottamaan hoitajaa ensin oman pähkäilyn ja sitten vielä kutsukellon painamisen jälkeen yli puoli tuntia. Sitten asiaan puututtiin kiireisesti ja hätäisesti, mutta jälleen suurella viiveellä. Henkilöstö oli sidottu toisaalle, kiireellisempiin tilanteisiin. Kukaan ei tullut auttamaan ajoissa. Tai sen ekan katsomisen jälkeen ollenkaan.

Laitoshoitaja tuli paikalle, tosin vain työnsä puolesta kahvia tuomaan, mutta – kuten hän itse ilmaisi – hän ”ei saanut koskettaa potilasta”. Apua oli siis tarjolla, mutta vain ”kosketusvapaasti”. Hän antoi kuitenkin pyynnöstäni siivousvälineet ja hoitotarvikkeet, ja minä autoin itse itseäni siihen kuntoon, että pystyin jatkamaan makoilua vuoteella. Kokemus oli sekä hämmentävä että turhauttava. Heikommin pärjäävälle se olisi voinut olla jopa pelottava.

Eristykseen joutuminen – ehkä siitä on etua mutta myös syrjään jäämistä
Sairaalassa havaitut ilmeisen yleiset (?) ns. potilaiden ”pöpötartunnat” johtavat helposti eristystoimiin. Tällöin etenkin viikonloppuina eristyshuoneissa hoitajan vierailut vähenevät, koska pelkkä käynti vaatii suojautumista, mikä vie aikaa ja henkilön pitkäksi aikaa pois tarkeämmistä. Eristyksissä potilas joutuu käytännössä entistä omatoimisemmaksi – eivätkä kaikki siihen pysty.

Minäkin jouduin tällä viimeisellä vierailullani yllättäin eristykseen, en tosin omasta syystäni, vaan yöllä huoneestamme jonnekin hävinneen ”kolmannen naapurin” vuoksi. Eristyksessä me jäljelle jääneet kaksi saimme käyttöömme oman WC:n ja suihkun. Se oli tavallaan etu, mutta samalla se eristi meidät muista – jäimme syrjään. Emme saaneet liikkua kuin huoneessa ja WC:ssä. Lisäksi apuvälineet, kuten rollaattorit, jäivät tuomatta tartuntavaaran vuoksi. Ja kaikkea tarvittiin kahtena: jätesäkkejä ja pyykkipussejakin – eristyksessä oleville omansa, muille omansa. Kaikki tämä kasvatti hoidon tarvetta, mutta vähäiset henkilöstöresurssit tekivät avun saamisesta hankalaa. Itselläni eristys johti esimerkiksi puolen vuorokauden suihkutaukoon: pääsin pesulle vasta illalla, vaikka se olisi ollut todella tarpeen jo aamulla.

Muistisairaus sitoo nykyisin enemmän resurseja
Akuutissa ympäristössä etenkin muistisairaat potilaat (joihin Luojan kiitos en itse vielä kuulu) sitovat hoitohenkilökuntaa selvästi enemmän kuin muut. Kiire, hälinä ja joskus jopa karjunta ja huuto voivat lisätä muiden potilaiden ahdistusta ja horjuttaa turvallisuuden tunnetta.

Omalla kohdalla pelastukseksi muodostuivat äänikirjat, musiikki ja kuulokkeet: ne vaimensivat sopivasti ympäröivän metelin, mutta mahdollistivat silti sen, että kuulin hoitajien puheen heidän tullessaan huoneeseen.

Huonekaverit – sattuman sanelemaa 
Yksi sairaalakokemuksen arpapeli on aina huonekaverit: et voi valita, kenen kanssa jaat huoneen. Huonekaveri voi olla hiljainen tai äänekäs, televisionkatsoja tai yömyöhään puhelimella erilaisia matopelejä ja tetriksiä pelaava ja äänekkäitä viestejä saava ja lähettävä. Yhteisistä säännöistä olisi hyvä sopia etukäteen – tai ainakin kertoa selkeästi, mitä huoneessa saa ja mitä ei saa tehdä, milloin puhelin laitetaan äänettömälle ja sitä ei käytetä. Pitääkö potilaiden itse sopia pelisäännöistä, vai asettaako sairaala niille raamit?

Sama pätee noihin eristystoimiin: potilaan tulisi aina saada tietää, miksi hänet on eristetty – mikä ”pöpö” on syynä, onko se hänelle vaarallinen ja mitä pitää huomioida kotiin mentäessä.

Kai minä opin tästä jotain
Mitä opin tästä kaikesta?

• Älä mene päivystykseen viikonloppuna – ellei kyse ole elämää uhkaavasta tilanteesta. Tämä noin hieman ”otsa rypyssä” sanottuna.

• Kun olet sairaalassa ja tilanne hieman rauhoittuu, kysy huonekunnan säännöistä: ”Mitä täällä saa tehdä, mitä ei?”

• Muista myös antaa kiitosta henkilökunnalle (kaikille) heidän osaamisestaan ja välittämisestään – sanallinen kiitos ja arvostus merkitsevät paljon.

• Niin – ja muista ottaa (jos vain ehdit) mukaan sairaalaan korvatulpat ja silmälappu yöksi.

Tilastot kertovat: Hoitajista on pulaa – ja se näkyy
Suomessa on ennakoitu, että käytännön hoitajia tarvitaan yhä lisää:

• Vuoteen 2040 mennessä käytännön hoitajia tarvitaan joidenkin arvioiden mukaan yli 31 000 lisää ja sairaanhoitajia noin 14 000 lisää – väestön ikääntyessä palvelutarve kasvaa.

• Jo vuoden 2025–2026 välillä hoitajapula kasvaa nopeasti: vuoden 2025 alun vajaus on arviolta vain muutama sata, mutta se nousee yli kolmeen ja puoleen tuhanteen vuoteen 2026 mennessä.

• Lisäksi suuri osa hoitajista harkitsee alan jättämistä tai on jo tehnyt niin pandemian ja työkuorman vuoksi. Suomessa ennätysmäärä hoitajia on jopa luopunut luvastaan viime vuosina. (Viite1) ja (Viite2)

Nämä luvut konkretisoivat myös oman kokemukseni: vaikea hoitotilanne ei ole yksittäistapaus, vaan osa laajempaa resurssikriisiä.

Miksi kirjoitan tämän?
Koska tilanne on ajankohtainen ja vakava. Kyse ei ole pelkästään resursseista, vaan ihmisistä: heidän terveydestään, henkilöstön motivaatiosta ja jaksamisesta. Ensimmäisenä ongelmat näkyvät päivystyksissä ja akuuttiosastoilla – ja siellä ne näkyvät myös potilaan kokemuksissa.

Hoitajat ovat taitavia ja tekevät parhaansa. He ovat kuitenkin rajallisia, kuten me kaikki – minäkin – ja siksi päätin kirjoittaa tämän blogijutun. Toivon, että päättäjät ja vastuunkantajat heräävät: tekoja tarvitaan, nyt!!!

Kuitenkin – kaikille ystävällisin terveisin,
ja erityisesti minua hoitaneille suuri KIITOS!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com