Arjen ihmeiden hiljainen todellisuus

 

Pyhä Nikolai Ihmeidentekijän ikoni
Mikkelin seurakuntasalin seinällä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen kuullut sanottavan:
“Arki ei ole Jumalan poissaoloa, vaan Hänen läsnäolonsa hienovarainen näyttämö.”

Ihmeet eivät aina ilmesty jyrinänä ja salamoina taivaalla tai parantumisina sairauksista tai tapahtumina, jotka muuttavat tai pysäyttävät historian kulun. 
Usein ne tapahtuvat hiljaa — keskellä työtä, jokapäiväistä elämää, rukousta, surua tai ystävällistä katsetta. 
Ortodoksisen kirkon näkökulmasta ihme ei ole vain luonnonlakien ylittämistä, vaan merkki Jumalan jatkuvasta toiminnasta maailmassa. 
Olisi varmaan hyvä pohtia, miten suuret ja pienet ihmeet kohtaavat omassa elämässämme ja miten tavallinenkin arki muuttuu joskus pyhäksi.

---

Kun tavallinen muuttuu pyhäksi

Arjen ihme alkaa usein siitä, että opimme näkemään tavallisen uudella tavalla. Se voi olla ystävällinen sana tai teko, toisen ihmisen läsnäolo oikealla hetkellä – surussa, ilossa, hädässä – tai rauha, joka laskeutuu sydämeen rukouksen aikana. Jumalan armo ei ole riippuvainen olosuhteista – se voi ilmetä juuri silloin, kun elämämme näyttää kaikkein tavallisimmalta.

Hiljainen hetki järven rannalla, ortodoksisen kirkonkellojen ihmeellinen sointi, joka pysäyttää kiireisen kulkijan vaikka kadulla kävellessä, tai lämmin tervehdys harvemmin nähdyn tutun tapaamisessa – nämäkin voivat olla Jumalan lahjoja. Samoin ne voivat löytyä myös ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksesta, missä suitsutuksen tuoksu, kaunis kirkkolaulu, kauniit ikonit ja koko kirkon kauneus sekä yhteinen rukous yhdistävät eri-ikäiset ja erilaiset ihmiset yhdeksi yhteisöksi.

Kun ihminen tekee työnsä tai muita askareitaan rakkaudella ja kiitollisuudella – opettaja koulussa, hoitaja sairaalassa, talkoolainen seurakunnassa, eläkeläinen kodin hiljaisuudessa – arkinenkin voi muuttua pyhäksi. 
Työstä tulee rukousta – ja rukouksesta elämän rytmi.

Pyhä Serafim Sarovilainen on sanonut:

"Hanki rauha sydämeesi, ja tuhannet ympärilläsi pelastuvat."

Tämä ajatus saa muodon siinä, miten ihmiset elävät hiljaista rukousta arjessaan: hyvyyttä, joka ei tarvitse sanoja; ja lempeää valoa, joka kantaa omaan ympäristöönsä asti.

---

Ihmeet – suuret ja pienet

Kirkon historiassa tunnetaan monenlaisia ihmeitä. Toiset niistä ovat suuria ja selittämättömiä. Toiset pienempiä – ei niinkään kanonisesti ihmeiksi luokiteltuja, eikä lehdissä kuulutettuja – kuten vaikkapa ns. “mikkeliläinen tulipaloihme”, jossa Mikkelin ortodoksisen kirkon alttarissa syttynyt palo pysähtyi aivan pyhäkön seinälle pyhän Nikolaoksen ikonin siunaavaan käteen, jättäen itse kirkon lähes koskemattomaksi.

Toiset taas saattavat olla erikoisia tapahtumia, jotka herättävät ihmisen pohtimaan Jumalan kaitselmusta elämän eri käänteissä, kuten vaikkapa ns. “Mikkelin oma Khonainin ihme”, jossa vesivahingon sattuessa kirkon alla veden virtaaminen fysiikan lakien mukaisen vastaisesti kalliota yläspäin koettiin yllättäväksi ja jopa ihmeelliseksi – jopa siinä määrin, että tapahtumasta muistutetaan myös metropoliitta Arsenin ja ikonimaalari Jyrki Poudan maalaamassa, Mikkelin kirkon alttarissa olevassa suuressa seinäikonissa (kts. yläkuva).

Näissä tapahtumissa monet näkivät merkkejä Jumalan suojeluksesta – eivät välttämättä luonnonlakien rikkomisena, vaan Hänen hiljaisena johdatuksenaan.

Samanlainen ihme voi tapahtua myös silloin, kun ihminen vastaa Jumalan kutsuun palvella toisia. Näin käy esimerkiksi diakoniksi tai papiksi vihkimisessä: siinä ihminen suostuu kantamaan rukouksin ja rakkaudella toisten taakkoja. Siinä, missä tulipalo pysähtyy ikoniin ja vesi virtaa vastavirtaan, tässä ihme tapahtuu sydämessä – hiljaisessa kyllä-sanassa Jumalalle.

---

Yhteys ja kiitollisuus – arjen ihmeiden sydän

Arjen ihmeitä syntyy usein yhteisössä. Kun seurakunta kokoontuu liturgiaan, tai kun pieni joukko ihmisiä sytyttää tuohuksen toistensa, läheistensä tai vaikka vainajien puolesta, siinä on läsnä sama Jumalan Henki, joka loi maailman. Jokainen yhteinen rukous, jaettu hetki tai toisen auttaminen on ikäänkuin merkki ja osoitus siitä, että elämä ja rakkaus voittavat.

Tällaisia hetkiä voi nähdä yhteisissä myös kirkon talkoissa, diakoniatyön hiljaisissa kohtaamisissa, tai siinä, miten seurakuntalaiset auttavat vanhuksia ja vammaisia liturgiassa. Ne eivät nouse uutisiin, mutta niissä tapahtuu todellinen ihme: Jumalan rakkaus muuttuu näkyväksi toisen auttamisessa.

Myös kiitollisuus on tie ihmeiden näkemiseen. Kun opimme kiittämään pienistä asioista – terveydestä, ystävyydestä, kodista, perheestä, luonnon kauneudesta, leppäkertuista ja rauhasta – alamme huomata, että Jumalan lahjat ympäröivät meitä joka hetki. Eräs vanhus on sanonut:

“Joka aamu, kun heräät ja hengität, olet saanut ihmeen – vielä yhden mahdollisuuden kiittää Jumalaa.”

---

Ihme sisäisessä elämässä

Suuret ihmeet voivat herättää ihmetystä, mutta arjen ihmeet muuttavat sydäntä. Ne eivät välttämättä muuta maailmaa ulkoisesti, mutta ne tekevät sen sisäisesti: avaavat silmät näkemään, korvat kuulemaan ja sydämen rakastamaan. Se, että ihminen löytää anteeksiannon, pystyy rakastamaan myös vihollistaan, tai säilyttää toivon vaikeuksien keskellä – siinä on ehkä suurin ihme, mitä elämässä voi tapahtua.

Illalla, ennen nukkumaanmenoa, on hyvä pysähtyä ja kysyä:

Missä hetkessä tänään kohtasin ihmeen?
Missä sain olla lahja toiselle?

Näitä hetkiä voi löytää joka puolelta: torilta, kauppakeskuksen käytävältä tai kahvilan pöydästä, kun juttelet yksinäiselle, sairaalan huoneesta, kun lohdutat sairasta, seurakuntasalin kahvipöydästä, kun autat uutta seurakuntalaista kotiutumaan seurakuntaan tai kotipihalta, jossa lapsi ja vanhus hymyilevät toisilleen. Usein vastaus ei löydy suurista tapahtumista, vaan pienistä valon ja ilon pilkahduksista, jotka Luoja kätkee tavalliseen elämään.

---

Hiljainen todistus

Arjen ihme ei ole poikkeus Luojan toiminnasta – se on sen näkyväksi tulemista. Siinä, missä suuret ihmeet osoittavat Jumalan voiman, arjen ihmeet paljastavat Hänen lempeytensä.

Ihme tapahtuu jo silloinkin, kun ihminen pysähtyy ja huomaa, että Jumala onkin tässä lähellä. Hän kulkee vierellämme hiljaa – ja juuri siksi arjen ihmekin tapahtuu.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Tuoko huomenna ehtoollisen kotiin pappi vai Wolt!

 

Ilmestyskirja 22:13

Rehellisyyden nimissä on ehkä syytä aloittaa tämä blogijuttu tunnustuksella: en ehkä tiedä tästä aiheesta riittävästi. En ole pappi enkä oikein teknologiagurukaan, vaan entinen hallinnon- ja opetusalan ammattilainen, toki jonkin verran myös ortodoksista teologiaa opiskellut. Samalla tietysti ammattiini kuuluvana riesana olen: aina oikeassa oleva, mutta onneksi samalla ikuinen ihmettelijä, joka yrittää ymmärtää, mitä ympärillämme maailmassa tapahtuu. Etenkin, kun digitaalinen maailma alkaa ihan oikeasti hivuttautua myös hengellisen ja pastoraalisen työn puolelle.

Tämä teksti syntyi, kun kuulin, että eräs ystäväni oli osallistunut juuri äsken asiaa käsittelevään konferenssiin. Itse olin vanhimman poikani kanssa hieman samanlaisia asioita käsittelevässä konferenssissa Ateenassa muutama vuosi sitten. Olen viime päivinä lukenut noita vanhoja ja aivan uusia aihetta käsitteleviä konferenssimateriaaleja, joiden vaikeusaste vaihtelee “haastavasta” aina “miksi nämä kreikkalaiset sanat eivät lopu koskaan” -tasolle, ja myönnän, että monessa kohtaa olen tässäkin asiassa hieman kuin koululuokan takapenkissä kuminpaloja viivottimella opettajaa kohti ammuskeleva kuriton poika.

Samalla olen kuitenkin aidosti innostunut teknologiasta ja digitaalisuudesta, mikä tekee tilanteesta vielä ehkä monimutkaisemman, koska olen siis opiskellut myös jonkin verran ortodoksista teologiaakin. Kun into ja tietämättömyys, ja kuitenkin asian vakavuuteen nähden vajavaiset teologian opinnot kohtaavat, lopputulos voi joskus olla oivallus, joskus sekasotku — ehkä tässä tekstissä molempia. Yhdistelen asioita, jotka eivät välttämättä kuulu yhteen, ja esitän mielipiteitä, joista en ehkä ymmärrä ihan kaikkea. Mutta toisaalta — miksi antaa sen estää kirjoittamista ja kertomasta vilpitöntä mielipidettäni? Kerron sen siis kaikesta huolimatta. Kerron tuon edellä olevankin ihan vain varmistaakseni, että kritisoijillanikin olisi jotain oikeata asiapohjaa mahdolliselle tulevalle kritiikillekin.

---

Kun teknologia kohtaa sielunhoidon

Nyt jo melko pitkälle mennyt terveydenhuollon digitalisoituminen avaa epäilemättä uusia mahdollisuuksia, mutta tuo mukanaan myös monimutkaisia kysymyksiä – etenkin jos ja kun sitä tai sen kaltaista toimintaa aletaan joskus soveltaa erilaisessa hengellisessä ja pastoraalisessa hoidossa. Terveydenhuollon etävastaanotot, mobiilisovellukset ja digitaaliset seurantajärjestelmät tuovat varmasti helpotusta ja tukea niille, jotka ovat sairauden, eristäytymisen tai pitkien välimatkojen vuoksi kaukana terveyskeskuksista, sairaaloista tai muista hoitoyksiköistä. Mutta mitenkäs näissä "uskonasioissa"!

Miten siis “homma toimii”, kun kyse on pastoraalisesta työstä ja seurakuntayhteisöstä? Jo pelkkä ajatus tällaisesta sovelluksesta muuttaa sitä tuttua ja turvallista ajattelun perustaa, jolle pastoraalinen kohtaaminen on perinteisesti rakentunut — henkilökohtaiseen, rukoukselliseen läsnäoloon, ihmisten kohtaamiseen.

Tutkiskelin parhaan kykyni mukaan aihetta käsitelleen konferenssin uusimpiakin materiaaleja, ja täytyy myöntää, että en sanan varsinaisessa merkityksessä välillä “tullut hullua hurskaammaksi”. Usein olin — edelleen sananmukaisesti — “sormi suussa”. Jos tästä koostamastani tekstistä löytyy jotakin edes hieman uskottavan oloista, siitä on kiittäminen (tai syyttäminen) konferenssin aineistoa, ei ehkä yksin allekirjoittanutta.

---

Läsnäolon teologia digitaalisessa maailmassa

Ortodoksinen kirkko ymmärtää ihmisen syvästi ruumiillisena ja yhteisöllisenä olentona. Jumalan kuva ihmisessä ilmenee paitsi hänen hengessään myös hänen ruumiissaan — siinä, että ihminen voi kohdata toisen ihmisen kasvotusten, kuunnella ja kantaa toisen ihmisen taakkaa, kipua tai rukousta. Tämä on viittaus apostoliseen kehotukseen:

"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain ." (Gal.6:2)

Tämän vuoksi pastoraalinen kohtaaminen on aina enemmän kuin arkista keskustelua: se on ainakin ortodoksisessa kirkossa ripin kautta sakramentaalinen todellisuus, jossa Pyhä Henki toimii.

Digitaalinen ympäristö asettaa tämän perinteen eteen uuden kysymyksen: voiko pastoraalinen läsnäolo toteutua tietokoneen tai älypuhelimen ruudun välityksellä? Vastaus ei takuulla ole yksinkertainen. Vaikka fyysinen kosketus ja yhteinen tila eivät ole korvattavissa, digitaalinen viestintä voi silti olla jollakin tavalla korvaavaa rukoilevaa läsnäoloa etäisyyden keskellä — silloin, kun se tapahtuu rakkaudessa ja totuudessa. Kirkko ei siis sulje — tai siis sen ei pitäisi sulkea — pois teknologiaa, vaan etsiä sen oikeaa käyttöä.

---

Pastoraalinen hoito terveydenhuollon digitalisaation keskellä

Terveydenhuollossa käytettävä teknologia on ennen kaikkea väline parantamiseen ja hoitoon: sen avulla mitataan, seurataan ja viestitään potilaan ja hoitohenkilökunnan välillä. Pastoraalisessa näkökulmassa teknologia voisi toimia myös yhteydenpidon ja hengellisen tuen välineenä — esimerkiksi silloin, kun pappi tai seurakunnan työntekijä ei voi olla fyysisesti paikalla.

Silti digitalisaatio haastaa kysymään, mikä on pastoraalisen hoidon ydin. Jos se on kuuntelua, rukousta ja läsnäoloa, miten nämä voidaan välittää teknologian kautta? Miten säilyttää ihmisen arvo ja hänen sielunsa kunnioitus maailmassa, jossa hoiva siirtyy algoritmien ja ruutujen väliin?

Nämä kysymykset ovat yhä ajankohtaisempia, kun kirkko pyrkii — tai ainakin sen pitäisi pyrkiä — olemaan rinnalla myös modernissa hoitoympäristössä.

---

Teknologian eettiset ja teologiset kysymykset

Digitaalinen teknologia tuo väistämättä mukanaan eettisiä ja teologisia haasteita. Kuka kantaa vastuun silloin, kun hengellinen keskustelu tapahtuu verkossa? Voidaanko yksityisyyttä ja sielunhoidon luottamuksellisuutta taata?

Entä missä kulkee raja inhimillisen ja teknologisen välissä — kuinka pitkälle kirkko, pappi tai diakoniatyöntekijä voi luottaa teknologian välineisiin ilman, että kohtaaminen muuttuu kylmän välineelliseksi ja menettää pyhyytensä?

Ortodoksisen teologian näkökulmasta teknologia on itsessään neutraali väline, mutta ihminen ei ole. Siksi juuri ihmisen sydämen tila ratkaisee, onko teknologian käyttö kirkollisesti oikeaa. Kummankin osapuolen sydämen — niin papin kuin seurakuntalaisen. Kun digitaaliset välineet alistetaan kirkon ja uskon palvelukseen — eivät siis hallitsemaan niitä — ne voivat jopa palvella pelastuksen taloutta (ekonomiaa).

---

Kirkko digitaalisessa hoivayhteiskunnassa

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos ja monet muut nykyhierarkit ovat toistuvasti korostaneet, että kirkon tehtävä ei ole vastustaa teknologiaa, vaan inhimillistää se.

Kirkon sanoma voi toimia myös digitaalisen maailman vastavoimana: kutsuna hiljaisuuteen, rukoukseen ja todelliseen kohtaamiseen — myös siellä, missä teknologia on läsnä. Pastoraalinen hoito digitaalisessa ympäristössä edellyttää työntekijöiltä vankkaa perinteistä teologista koulutusta, mutta myös teknologista osaamista ja ehkä myös jotain muutakin — vaikkapa psykologista — koulutusta, herkkyyttä ja tietoisuutta siitä, että mikään laite ei kuitenkaan kokonaan voi korvata rukouksellista läsnäoloa — mutta se voi tukea sitä jollakin tavoin.

Ehkä digitaalinen aika ei sittenkään ole uhka, vaan uusi kirkon ja seurakuntien työkenttä, jossa kirkko voi toteuttaa rakkauden työtänsä. Kristus ja Kirkko eivät ole sidottu aikaan eikä aina paikkaankaan, ja niin myös Hänen Kirkkonsa voi kohdata ihmisen siellä, missä hän tänään elää — myös digitaalisessa maailmassa.

Rukouksellinen jälkisana – yhteyden salaisuudesta

Ortodoksinen pyhä Maksimos Tunnustaja muistuttaa, että “rakkaus on Jumalan liikettä ihmistä kohti ja ihmisen liike Jumalaa kohti.” Ehkä myös digitaalinen maailma voi olla osa tätä liikettä — jos vain muistamme, kuka on liikkeen alfa ja omega — Α & Ω — alku ja päämäärä.

Lopulta mikään tekniikka ei kanna meitä, ellei se kanna meitä kohti Jumalaa. Siksi on syytä rukoilla, että jokainen yhteys – myös digitaalinen — olisi pieni ikkuna Hänen rauhaansa.
---
“Herra, opeta meitä olemaan läsnä myös siellä, missä silmät eivät kohtaa ja kädet eivät kosketa. Että jokainen sana, jokainen viesti ja jokainen rukous välittäisi Sinun rakkauttasi, myös silloin, kun välissä on ruutu eikä kirkon ikoniseinä.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Konserniseurakunta – onko se ortodoksisen kirkon hallinnollinen harharetki?

 

Olen viime päivinä seurannut erästä tapausta. Tapausta, joka liittyy ortodoksisuuteen. Siis ortodoksiseen kirkkoon – siihen kirkkoon, johon itsekin kuulun. Tapaus on osin jopa surullinen, mutta valaiseva: suuren seurakunnan kirkkoherra ja hallinto hylkäsivät osan seurakuntalaisistaan tavalla, jota voi kutsua vain tylyksi. Kyse ei ole yksittäisestä virhearviosta tai väärinkäsityksestä, vaan kenties laajemmasta oireesta. Oireesta, joka liittyy siihen, miten kirkkomme on viime vuosina muuttanut seurakuntarakenteitaan.

---

Vanha rakenne – toimiva ja ymmärrettävä

Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat ovat toimineet perustamisestaan, 1920-luvulta lähtien, varsin yksinkertaisella periaatteella: yksi seurakunta, yksi kirkkoherra, yksi historia, yksi yhteisö. Tämä malli toimi, vaikka se alkuun oli sodan jälkeen todella raskas vähäiselle pappisjoukolle, joista olen usein käyttänyt nimitystä "sydänpapit", heillä oli sydän paikallaan. Tilanne ja olosuhteet loivat kuitenkin paikallista identiteettiä, sodan jälkeistä jatkuvuutta ja ortodoksista yhteisöllisyyttä.

Jokaisella seurakunnalla oli oma tapansa elää yhteistä ortodoksisuuttamme – omaan yleiseen, maailmanlaajuiseen ortodoksiseen perinteeseen pohjautuen – rukouksessa, jumalanpalveluksessa, yhteisessä elämässä ja arjessa. Paikallinen perinne ei ollut uhka, vaan rikkaus.

---

Sitten tulivat “konserniseurakunnat”

Kun kirkossamme ryhdyttiin muutama vuosi sitten rakentamaan suurempia, niin sanottuja ”konserniseurakuntia” – käytän tuota kirkolle vierasta sanaa tarkoituksella – moni ei ymmärtänyt, millaiseen kokeiluun oltiin lähtemässä. Hallinnollinen tehokkuus ja säästöretoriikka korvasivat seurakunnallisen todellisuuden.

Yhtäkkiä yhden kirkkoherran alle liitettiin kaksi, kolme tai ehkä useampia entisiä seurakuntia, joilla oli omat historiansa, tapansa ja "henkensä", jos lie myös vikansa.

Tulos? Seurakunnat menettivät identiteettinsä, papit joutuivat hallinnollisen kaaoksen keskelle, ja kirkkoherroista tuli eräänlaisia toimitusjohtajia, jotka johtavat laajaa “henkilöstöä” ja “toimipisteitä” – eivät enää hengellistä yhteisöä.

---

Kouluttamaton johtajuus ja vanhojen tapojen painolasti

Kirkkomme ei valmistautunut tähän muutokseen kunnolla. Uusia konsernirakenteita johtavat kirkkoherroiksi nimitetyt papit eivät saaneet juuri lainkaan koulutusta suurten, monikulttuuristen ja historiallisesti erilaisten seurakuntien johtamiseen. He jatkoivat kuten ennenkin – toivat mukanaan oman ”emäseurakunnan” vanhat rutiinit, hierarkiat ja tavat, jotka eivät sovi yhteen uuden rakenteen ja erilaisten historioiden ja käytäntöjen kanssa. Kieltämättä mukana tulivat myös vanhat virheet.

Tuloksena oli monin paikoin sekasorto. Joissakin seurakunnissa kirkkoherrat johtivat, jos johtivat – mutta monessa paikassa astuivat esiin niin sanotut oheisjohtajat: työntekijäklikit, luottamushenkilöklikit, etnisten ryhmien klikit tai muut epäviralliset vallankäyttäjät. He alkoivat ohjata seurakunnan elämää ja päätöksentekoa, usein ilman todellista vastuuta tai hengellistä näkökulmaa, joskus jopa kenties omaa tai ryhmänsä etua ajatellen.

Kirkkoherralle saattoi jäädä niin sanottu “mopen osa” – ja joillekin se oli liikaa. Tällaisissa tilanteissa on nähty oireilua myös papillisessa ja sosiaalisessa käytöksessä: liiallista kuormittumista, päihteiden käyttöä ja muita vakavia ongelmia, joiden juuret ovat usein hallinnollisen rakenteen ja hengellisen todellisuuden ristiriidassa.

Entistä enemmän astuivat estradille myös niin sanotut ”kahdeksasta neljään papit” ja muut työntekijät – ne, jotka suhtautuvat kirkon palvelukseen pikemminkin pelkkänä palkkatyönä kuin kutsumuksena. Heidän vaikutuksensa seurakunnan elämään kasvoi samalla, kun hengellinen johtajuus heikkeni.

Lisäksi seurakuntien laajentunut itsenäisyys monissa hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa on johtanut siihen, että jopa hiippakunnan piispa on monesti jäänyt sivuraiteelle. Paimenuuden hierarkkinen, mutta hengellinen rakenne on alkanut murtua. Piispan rooli, jonka tulisi olla kirkon ykseyden ja hengellisen jatkuvuuden takaaja, on kaventunut byrokraattisen valvonnan reunalle. Yhteisöllisyydestä on tullut yksilöllisyyttä – myös kirkon ja seurakunnan sisällä.

---

Kuka enää vastaa seurakunnasta?

Tämä on jollain lailla kriisin ytimessä. Kun yksi kirkkoherra johtaa laajaa “konsernia”, kukaan ei oikeastaan tiedä, ketkä tai kuka on kenenkin "paimen". Kun päätöksiä tehdään ylhäältä alas, seurakuntalaisen ääni katoaa. Vapaaehtoisten työ ja merkitys mitätöidään.

“Konserniseurakunta” ei ole kirkko, vaan hallinnollinen konstruktio. Ja kirkon pitäisi olla ennen kaikkea yhteisö – ekklesia – ei organisaatiokaavio.

---

Pitäisikö sittenkin mennä kohti ortodoksista seurakuntamallia?

Kysymys ei siis ole vain hallintomallista. Kysymys on siitä, mitä kirkko on ja mitä sen pitäisi olla. Jos kirkko alkaa muistuttaa konsernia, se menettää sielunsa. Jos kirkkoherra alkaa muistuttaa toimitusjohtajaa, hän lakkaa olemasta paimen. Ja jos seurakuntalaiset alkavat kokea itsensä asiakkaiksi, kirkon elämä on jo kriisissä.

Mutta vielä ei ole myöhäistä. Ortodoksinen perinne tarjoaa tälle tilanteelle vaihtoehdon. Seurakunta ei ole yksikkö hallintokartassa, vaan eukaristinen yhteisö, joka kokoontuu Kristuksen ympärille. Johtajuuden tulee nousta tästä todellisuudesta – ei hallinnosta, vaan liturgisesta elämästä. Kirkkoherra ei ole toimitusjohtaja, vaan liturgi ja paimen, joka kantaa vastuuta ennen kaikkea hengellisestä hyvinvoinnista.

Rakenteita voidaan muuttaa, mutta tärkeämpää on muuttaa ajattelua. Tarvitaan paluu paimenelliseen johtamiseen, jossa piispan, kirkkoherran ja seurakuntalaisten roolit määrittyvät hengellisestä todellisuudesta käsin. Tarvitaan koulutusta, jossa johtajuus ymmärretään palveluna, ei vallankäyttönä.

Ja ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta palauttaa ortodoksinen seurakunta sen oikealle perustalle – rukoukseen, liturgiaan ja yhteisölliseen elämään, joka ei tunne konsernimalleja, vaan Kristuksen ruumiin.

---

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Sairaan kyyneleistä tehdään kultakolikoita

Porin Jumalanäiti
[Ikoni ja kuva © munkki Stefanos (Harri Stefanius)]
(kuvan julkaisuun blogissa saatu ikonimaalarin lupa)

Sosiaalinen media ja iltapäivälehdet pursuavat tarinoita syöpäsairaista julkkiksista. Kuvia hoidoista, rohkeita hymyjä tiputuspullon vieressä, viimeisiä päivityksiä “matkasta valoon”. Tunteikasta, liikuttavaa – ja ennen kaikkea – myyvää.

Sairaus on muuttunut sisällöksi. Kuolema on klikkiotsikko.

---

Julkisuudesta elävä ei saa kadota

Monelle julkisuudessa elävälle näkyvyys ei ole vain ammatti, vaan olemassaolon ehto. Kun elämä rakentuu huomion varaan, katoaminen valokeilasta tuntuu katoamiselta maailmasta.
“Jos minua ei näy, minua ei ole.”

Siksi myös sairastaminen tapahtuu "näyttämöllä". Some ja media tarjoaa viimeisen yleisön – ihmisten virtuaalisen yhteisön, joka seuraa, tykkää, kommentoi ja itkee mukana.

Mutta auttaako se oikeasti? Vai onko kyse siitä, että ihminen yrittää vakuuttaa itselleenkin olevansa vielä olemassa?

---

Raha ei haise, edes sairaalassa

Median näkökulmasta jokainen kyynel on tuote. Tarina, jota voi myydä. Lehdet maksavat haastatteluista, tv-ohjelmat tekevät “rohkeita dokumentteja”, ja some-yhteistyöt kietoutuvat osaksi “selviytymistarinaa”. Sairaus muuttuu valuutaksi.

Mutta mitä tapahtuu, kun ihmisen kärsimyksestä tulee muiden viihdettä? Missä kulkee raja lohdun ja hyväksikäytön välillä? Kun kuolema tuottaa sisältöä, onko kyse enää elämän arvostamisesta – vai sen kaupallistamisesta?

---

Julkkis – tavoite vai oire?

Julkisuus on nykypäivän valuuttaa. Lapset eivät enää halua olla lääkäreitä tai opettajia – he haluavat olla julkiksia. Tunnettuja, näkyviä, ja sellaiseksi pääsee vaikka tosi likaisi paikkoja siivoamalla.

Jossain päin maailmaa, kun lapsilta kysyttiin heidän unelma-ammattiaan, moni vastasi haluavansa gangsteriksi. Syy oli yksinkertainen: gangsterit ovat kuuluisia.

Onko meillä sama ilmiö toisin välinein? Keinolla millä hyvänsä näkyvyyttä – vaikka se olisi oma sairaus, tuska tai kuolema.

---

Ortodoksinen näkökulma: hiljaisuuden lohtu

Ortodoksinen traditio puhuu hiljaisuudesta (hesykastia) – sisäisestä rauhasta, joka syntyy, kun ihminen lakkaa etsimästä hyväksyntää ulkopuolelta ja kuulee oman sielunsa äänen.

Kärsimys ei ole julkinen näytelmä, vaan pyhä paikka, jossa Jumala on läsnä tavalla, jota maailma ei ymmärrä. Pyhät isät opettivat, että kärsimys voi olla rukouksen muoto – ei siksi, että kipua ihannoitaisiin, vaan koska sen kautta ihminen kohtaa totuuden itsestään.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on muistuttanut, että ihmisarvo ei riipu maineesta, voimasta tai menestyksestä, vaan siitä, että ihminen on Jumalan kuva – hauras, mutta arvokas. Se on näkökulma, joka seisoo vastakkain median logiikan kanssa, jossa arvo mitataan näkyvyydessä ja klikkauksissa.

---

Kuka saa lohdun?

Ehkä some tuo hetkellistä tukea. Mutta todellinen lohtu ei synny tykkäysten virrasta. Se syntyy siitä, että ihminen uskaltaa olla hiljaa, kärsiä ilman yleisöä ja löytää merkityksen, jota ei voi jakaa.

Kirkon kielessä kyyneleet ovat rukouksen kieltä – ei valuuttaa. Niitä ei ole tarkoitettu myytäväksi, vaan kannettaviksi Jumalan kasvojen edessä.

---

 

 Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

Puroniemen puolesta – vapaaehtoistyön ääni kuuluu - vai kuuluuko?

 

Puroniemen ortodoksinen leirikeskus Rautalammilla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen kymmeniä vuosia kuulunut Rautalammella sijaitsevan Puroniemen ortodoksisen leirikeskuksen ylistäjiin ja tyytyväisiin käyttäjiin. Puroniemessä vietimme 1970–1980-luvuilla koko perheen voimin kesä toisensa jälkeen perheleirejä, joista jäi elinikäisiä muistoja. Poikani kävi kriparin siellä ja toimi nuorempana myös ohjaajana eri leireillä. Sama koskee satoja — todennäköisesti jo useita tuhansia — perheitä ympäri Suomea: lämminhenkisiä kohtaamisia, hengähdystauko arjesta ja kokemuksia, jotka rakentavat yhteisöä ja ortodoksisuutta.

Nyt kuitenkin kuuluu kummia. Kuulin, että Kuopion ortodoksinen seurakunta, jonka alueelle leirikeskus nykyään sijaitsee, koska Rautalammen srk on liitetty Kuopioon, harkitsee yhteistyön lopettamista Puroniemen kanssa lähes kokonaan. Tämä on hämmentävää ja huolestuttavaa monesta syystä — ja ennen kaikkea siksi, että Puroniemi on seurakunnalle poikkeuksellinen voimavara: se on vapaaehtoisten muodostaman tukiryhmän omistama, velaton ja hyväkuntoinen leirikeskus, joka ei rasita seurakunnan taloutta.

Kaunis reitti ja silta päärakennukselta tsasounaan.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Miksi Puroniemi on seurakunnalle lahja, eikä kuluerä

• Ei kiinteitä kuluja seurakunnalle. Ylläpidon hoitaa Puroniemen Ystävät ry. Kulut katetaan leirikeskuksen leiriläisiltä tai tilaisuuksien järjestäjiltä saamilla käyttömaksuilla. Toiminta ei ole voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa, vaan kirkollista oheistoimintaa. Seurakunnalle Puroniemi on käytännössä nollabudjetin kumppani, joka tuottaa paljon enemmän kuin vie.

• Velaton ja hyvässä kunnossa. Puroniemi on vuosien sinnikkään talkootyön tulos. Rakennuksia on kunnostettu ja kehitetty järjestelmällisesti; alueelta löytyvät nykyaikaisen leirikeskuksen peruspalvelut: toimiva keittiö, riittävät majoitustilat, oma tsasouna sekä järven rannassa tilava sauna ja uintimahdollisuus. PIhalla on runsaasti tilaa leikkeihin ja tapahtumiin, lähistöllä on myös kota leiritulille ja nuotioiltoihin.

• Valmis alusta seurakuntatyölle. Leirikeskus on vuosikymmenten aikana näyttänyt voimansa hengellisen elämän, kasvatuksen ja perhetyön tukikohtana. Valmis infra, toimivat käytännöt ja vakiintuneet vapaaehtoiskäytännöt eivät synny nopeasti tyhjästä, jos ne kerran menetetään.

  

  Silta saunalta tsasounaan. Vasemmalla päärakennus.
  (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Vapaaehtoistyö on seurakunnan selkäranka

Vapaaehtoiset eivät ole “kiva lisä” — he ovat koko seurakuntatyön selkäranka. Tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että vapaaehtoistoiminta vahvistaa yhteisöllisyyttä, lisää luottamusta, vähentää yksinäisyyttä ja parantaa hyvinvointia. Se on myös taloudellisesti järkevää: jokainen vapaaehtoistyön tunti luo arvoa, jota on vaikea korvata palkkatyöllä tai ostopalveluilla. Puroniemi on tästä oppikirjaesimerkki: vuosien talkoot, osaaminen ja sitoutuminen ovat muuttuneet toimivaksi, velattomaksi ja toiminnallisesti rikkaaksi kokonaisuudeksi.

Siksi seurakunnan ensisijainen velvollisuus on tukea tällaista toimintaa, ei mitätöidä sitä. Jos yhteistyö katkaistaan ilman raskauttavia ja läpinäkyvästi perusteltuja syitä, viesti vapaaehtoisille on karu: “Työnne ei merkitse meille mitään.” Tällainen viesti ei pysähdy Puroniemeen; se heijastuu koko seurakunnan maineeseen ja vapaaehtoisten motivaatioon kautta linjan.

Päärakennus tsasounalle vievältä sillalta kuvattuna.
Vasemmalla taustalla sauna ja uimaranta.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Terveysperusteet on käsiteltävä asiallisesti, ei mielikuvilla

Ymmärrän, että mahdolliset terveys- ja turvallisuushuomiot on otettava vakavasti. Juuri siksi niistä kuuluu viestiä faktoihin ja viranomaisarvioihin nojaten. Puroniemen Ystävät ovat toimittaneet seurakunnalle virallisen terveystarkastuksen asiakirjat, joiden mukaan majoitustiloissa ei ole todettu ongelmia. Vanhemmissa rakennuksissa voi olla “vanhan talon tuoksua”, mutta pelkkä mielikuva ei ole peruste kumppanuuden lopettamiselle, jos lainsäädännön ja viranomaisohjeiden vaatimukset täyttyvät.

Oikea toimintajärjestys on selkeä: 
* havaitut epäkohdat → 
* tarvittaessa viranomaisarvio → 
* korjaavat toimet → 
* seurantatarkastus. 
Vapaaehtoisten kanssa tämä ketju vieläpä toimii nopeasti — heillä on sekä motivaatio että kyky tarttua toimeen.

Taustalla tsasouna pihakentältä pain kuvattuna.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Konserniseurakunnissa vastuu on koko alueesta — myös liitosalueiden toiminnasta ja historiasta

Uudistetuissa, laajoissa seurakuntarakenteissa johdon tehtävä ei ole vain “ylläpitää keskusaluetta”, vaan kattaa koko konsernin alue ihmisineen, historioineen ja vapaaehtoiskenttineen. Liitosalueiden työtä ei pidä valuttaa vähin äänin marginaaliin; juuri niissä elää seurakunnan monimuotoisuus ja ruohonjuuritason sitoutuminen.

Puroniemi ei kaiken lisäksi ole mikään irrallinen saareke, vaan merkittävä, tunnettu ja monen seurakuntalaisen rakastama sillanpääasema: se liittää seurakunnan elämäksi koettuun, ja tekee sen tavalla, joka on taloudellisesti vastuullinen ja hengellisesti hedelmällinen.

Sauna ja uimaranta Korpijärven rannalla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Maine- ja luottamusriskit ovat todellisia

Jos seurakunta priorisoi toisten tilojen (vieläpä seurakunnan ulkopuolella, toisessa seurakunnassa olevan), mahdollisesti vielä oman seurakunnan tarkoitukseen sopimattomamman toisen leirikeskuksen vuokraamisen oman alueensa velattoman, vapaaehtoisvoimin ylläpidetyn leirikeskuksen sijaan, syntyy kolme ongelmaa:

1. Väärä viesti vapaaehtoisille: vuosikymmenien työ sivuutetaan.

2. Heikko taloudellinen logiikka: maksetaan ulkopuolisesta tilasta ulkopuolisille, vaikka oma seurakunnallisten vapaaehtoisten muodostama kumppaniyhdistys tarjoaa ratkaisun ilman kiinteitä kuluja.

3. Mainehaitta: seurakunnan arvot — yhteisöllisyys, vastuullisuus, lähimmäisyys — näyttävät paperilta irrotetuilta iskulauseilta.

Luottamusta on vaikea rakentaa uudelleen, jos se kerran rapautetaan. Siksi päätösten pitää olla perusteltuja, yhteisesti valmisteltuja ja avoimesti viestittyjä.

Laaja pihakenttä. Taustalla toinen majoitusrakennuksista.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Rakentava ehdotus eteenpäin

• Yhteistyösopimus, jossa selkeät laatukriteerit. Määritellään yhdessä terveysturvallisuuden, ruoan, majoituksen vaatimukset ja  leirikeskuksen ylläpitäjän mahdollisen tarjoaman ohjelman tai niiden paikan ja välineiden edellytykset sekä toimenpidepolku mahdollisten poikkeamien varalle.

• Vuotuinen auditointi ja talkoopäivä. Seurakunta (luottamusjohto, nuorisotyö, perhetyö, diakonia), vapaaehtoiset ja tarvittaessa ulkopuolinen asiantuntija käyvät läpi tilat, laativat korjauslistan ja toteuttavat sen talkoovoimin ja varainhankinnalla.

• Strateginen roolitus konserniseurakunnassa. Puroniemi nimetään seurakunnan leiri- ja perhetyön ensisijaiseksi tukikohdaksi liitosalueella. Näin tunnustetaan alueen historia ja varmistetaan, että työ jatkuu.

• Viestintä, joka nostaa vapaaehtoiset eturiviin. Kerrotaan avoimesti, mitä on tehty ja miksi. Nostetaan esiin ihmiset ja heidän arvokkaan vapaaehtoistyönsä, jotka tekevät Puroniemestä mahdollisen.

  

  Päärakennuksessa on tilava ruokailu-, juhla- ja kokoustila.
  (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Puroniemi Forever

Puroniemi on yhteinen onnistuminen: velaton, hyväkuntoinen ja toimiva leirikeskus, jonka ovat rakentaneet ja säilyttäneet seurakuntalaiset omin käsin. Sellaista ei pidä kevyin perustein vaihtaa “johonkin toisaalla”.

Seurakunnan tehtävä on tässä selvä: tukea, vahvistaa ja arvostaa vapaaehtoistyötä — ei kääntää sille selkää. Kun näin tehdään, Puroniemi ei ole vain menneiden kesien muisto, vaan tulevien sukupolvien koti leireille, yhdessäololle, rukoukselle ja ortodoksiselle ja seurakunnalliselle yhteydelle.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja ja puroniemeläinen forever
nettihoukka@gmail.com

Päärakennuksessa on ruokasalin vieressä kaunis ja valoissa,
Korpijärvelle avautuva terassi.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

 

*************
P.S. 
Jos haluat olla mukana tukemassa Puroniemen ortodoksisen leirikeskuksen arvokasta työtä ja sen jatkuvuutta, tule mukaan auttamaan. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi vaikka netin kautta osoitteessa: www.puroniemi.net
Voit myös viedä tätä huolisanomaa eteenpäin ystävillesi, seurakunnan päättäjille ja vaikka hiippakunnan piispalle, jotta hekin voisivat tehdä asialle jotain. Sen voit tehdä vaikka lähettämällä tämän kirjoituksen nettiosoitteen sähköpostilla tai sosiaalisen median sivullasi toisille, kavereillesi, ystäville tai kenelle haluat. 
Kirjoita sähköpostin viestiin, Facebook-sivullesi tai muualle sosiaalisen median sivuille osoite:
https://pyykkonen.blogspot.com/2025/10/puroniemen-puolesta-vapaaehtoistyon.html
Tai vaikka vain lyhyesti:
pyykkonen.blogspot.com
ja silloin mainitse, että blogijuttu löytyy lokakuun kohdalta.
Kiitos tuestasi! 
Kaikki Puroniemessä ihania elämyksiä kokeneet lapsemme ja lapsenlapsemme, myös leireillä viihtyneet isämme ja äitimme, jopa ukkimme ja mummimmekin ja kaikki muutkin omassa ortodoksisessa identiteetissään vahvistuneet kiittävät, jos saamme Puroniemen työn jatkumaan ja luomaan yhä edelleen omalta osaltaan elämän perustuksia uusille ortodokseille.

HAP
*************

Kun marraskuu saapuu, alkaa ortodoksinen myrsky

 

Vuoden 2008 kirkolliskokouksessa Valamossa oli puhumassa 
myös Sauli Niinistö, silloin ei vielä presidenttinä.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Kirkolliskokouksen aika tuo taas mukanaan huhuja, kohuja ja kysymyksiä kirkon tulevaisuudesta

Marraskuun loppu on ortodoksisessa Suomessa kuin vuodenaikojen käännekohta — mutta ei aina hengellisessä mielessä. Silloin kokoontuu kirkkomme ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ja samalla ennen kokousta käynnistyy tuttu pyörre: huhut, spekulaatiot ja lehtiotsikot. Usein ne eivät kerro kirkon sisäisestä hengestä vaan ympäröivän maailman levottomuudesta.

---

Kirkolliskokous – enemmän kuin vain kokous

Kirkolliskokous on Suomen ortodoksisen kirkon korkein päättävä elin. Se kokoontuu normaalisti kerran vuodessa ja käsittelee muun muassa hallintoa, taloutta, lainsäädäntöä sekä piispanvaaleja.

Kokous ei kuitenkaan muuta kirkon oppia, dogmia — kokouksen tehtävä on sovittaa ikiaikainen ortodoksinen kirkollinen traditio tämän päivän suomalaisen todellisuuden raameihin. Joskus se on vaikeaa.

Joka tapauksessa moni odottaa siltä ratkaisuja asioihin, jotka eivät edes kuulu sen päätösvaltaan: vaikkapa naispappeudesta ja naisdiakoneista aina erilaisiin kanonisiin kysymyksiin ja moniin muihin kysymyksiin ja jopa ns. ongelmiin, joista jokaisella tuntuu olevan mielipide. Siis se ainoa oikea mielipide.

---

Median kestosuosikki: kohu kirkosta

Lähes joka vuosi näemme saman näytelmän. Tietyt journalistit tarttuvat kirkolliskokouksen ympärille syntyvään liikehdintään ja alkavat rakentaa tuttuja tarinoita: kuka on väärässä, kuka on melkein "konna", kuka kelpaa piispaksi, kuka ei.

Toiset pitävät näitä toimittajia rohkeina ja älykkäinä yhteiskunnallisina keskustelijoina — toiset näkevät heissä sen sijaan pelkästään hyökkääviä ääniä, jotka palaavat aiheesiinsa lähes pakkomielteisesti.

Olisi joskus varmaan terveellistä kysyä, mikä todella motivoi toistuvia kirjoituksia ortodoksista kirkkoa vastaan. Onko kyse journalistisesta velvollisuudesta, vanhoista kaunoista vai kenties jostain henkilökohtaisemmasta? Ja joskus herää myös varovainen, mutta väistämätön kysymys: vuotaako kenties joku kirkon sisältä tietoja ja tulkintoja julkisuuteen? On ollut tilanteita, joissa vaikuttaa siltä, että ehkä oma työntekijä tai mediaa taitavasti sijaistoimijana käyttävä kirkon sisäinen toimija on syystä tai toisesta päästänyt asioita julkisuuteen tavalla, joka ei rakenna luottamusta vaan hajottaa sitä.

Kirkon viestintästrategiassakin mainittu kirkon avoimuus ei tarkoita itseään vastaan kääntynyttä vuotokulttuuria.

---

Kun piispanvaali lähestyy, myrsky nousee

Tänäkin vuonna yhdessä hiippakunnassa ollaan valitsemassa uutta metropoliittaa. Ja jälleen ennen kuin yhtään ääntä on annettu, julkisuus on jo täynnä vihjailuja ja arvosteluja.

Yhtä varteenotettuimmista ehdokasta pidetään muka ”sopimattomana” — toisen nimeä ei haluta edes vielä mainita. Usein tämä vaikeneminen ei ole sattumaa. Uudet nimet pidetään visusti poissa julkisuudesta, koska jokainen tietää, että seuraava joutuu saman myllyn läpi. Turvallisinta on tuoda ehdokas esiin vasta kirkolliskokouksessa, kun valinta on jo käytännössä ennen kokousta valmisteltu ja lähes varma.

---

Kirkon johtajat ja hiljaisuuden aika

Suomen vähäinen ortodoksinen piispajoukko elää murrosvaihetta. Kaikki kolme toimivaa piispaa lähestyvät eläkeikää, ja osa saattaa lähivuosina siirtyä syrjään. Tämä luo epävakautta ja odottavaa hiljaisuutta.

Ehkä juuri tästä syystä toimessa olevien piispojenkin julkinen ääni on ollut viime vuosina varsin vaisua. Harvoin nähdään suuria hengellisiä puheenvuoroja tai kirjoituksia, jotka sytyttäisivät laajempaa hengellistä keskustelua kirkon sisällä. Sen sijaan on nähty lähinnä muodollisia esiintymisiä, juhlapuheita ja seremoniallista läsnäoloa, jonkinlaista ”patsastelua”. Kirkon henkinen johtajuus tuntuu odottavan uutta tulemista — tai uutta rohkeutta.

---

Henkilöstöpula ja piispakriisi

Kirkon henkilöstöhaasteet eivät rajoitu piispoihin. Seurakunnissa kärsitään jo nyt henkilöstöpulasta, mutta myös laajemminkin katsottuna tulevaisuuden johtajuus näyttää epävarmalta.

Silloin tällöin esiin nousee nuoria ja lahjakkaita pappeja tai papiksi opiskelevia, joiden on toivottu vuosien kuluessa kypsyvän piispalliseen tehtävään niin henkisiltä kuin hengellisiltä ominaisuuksiltaan. Kuka vaikeamman tien – seurakuntapappauden kautta – kuka kenties monen mielestä helpomman, mutta todellisuudessa vielä vaikeamman tien – luostaripappeuden kautta. Mutta monen kohdalla tie on vienyt toisaalle — ulkomaille, toisiin tehtäviin tai pois oman kirkon huomasta tai jopa kokonaan pois kirkon piiristä. Syitä on varmaan monia: henkilökohtaisia, teologisia ja joskus pettymyksiä kirkon sisäiseen ilmapiiriin.

Vanhemmat ns. leskipapit alkavat olla naisten terveiden elämäntapojen vuoksi ehtyvä luonnonvara, ja selibaattipappien kohdalla kysymys heidän asemastaan piispallisina ehdokkaina jakaa mielipiteitä. Tämä ei ole vain hallinnollinen kysymys, vaan se koskee laajemminkin kirkon käsitystä pappeudesta, kutsumuksesta ja pyhyydestä.

---

Kirkolliskokous jälleen Helsingissä – mitä odottaa?

Tänä vuonna kirkolliskokous kokoontuu poikkeuksellisesti Helsingissä, ei Valamon luostarissa, joka on ollut sille vuosikausia luontevin ja ehdottomasti sopivin ja hengellisesti latautunein paikka. Päätös herättää kysymyksiä: miksi näin, ja mitä sillä halutaan viestiä?

Onko kyse vain logistiikasta – vai halutaanko kokous tietoisesti tuoda median valokeilaan? Haluaako kirkon tiedotus päästä tässäkin helpommalla, koska Valamoon oli vaikea houkutella mediaa pitkien matkojen ja hankalan sijainnin vuoksi ja tiedottamisen eteen piti — ainakin yrittää — tehdä töitä. Helsingissä media on valmiina paikalla ja päästään helpommalla.

Olipa syy sitten mikä tahansa, tulossa on jälleen mielenkiintoinen loppusyksy. Päätöksiä odotetaan, ja nimiä kuiskitaan kulisseissa. Ja samaan aikaan moni ulkopuolinenkin seuraa tarkasti – ei niinkään rakkaudesta kirkkoon, vaan koska draama myy.

---

Kirkko ja media – välttämätön mutta vaikea suhde

On totta, että media voi joskus vääristää tai yksinkertaistaa kirkollisia ilmiöitä. Mutta yhtä totta on, että kirkko tarvitsee tervettä julkista keskustelua. Ilman avointa dialogia kirkko jähmettyy itseensä, ja kritiikin puute muuttuu sisäiseksi kuuroutumiseksi. Sitäkin on kirkkomme lyhyen historian aikana toki riittäväst nähty ja koettu.

Kirkon ja median suhde on kuin epätasainen avioliitto: toisiaan ilman ne eivät tule toimeen, mutta yhdessä eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja rehellisyyttä. Kirkon on opittava viestimään omasta todellisuudestaan ilman pelkoa, ja median on opittava kuuntelemaan ennen kuin tuomitsee.

Ehkä silloin kirkolliset kohut voisivat muuttua keskusteluiksi, jotka rakentavat, eivät vain hajota.

---

Kirkon elämä jatkuu, vaikka maailma huutaa

Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, että kirkko ei elä otsikoista. Se elää liturgiasta, rukouksesta ja ihmisten hiljaisesta uskosta.

Vaikka marraskuu tuo myrskyn, sen jälkeen koittaa aina joulupaaston ja joulun rauha. Ja ehkä juuri siinä on ortodoksisen kirkon vahvuus: se kestää kohut, vuodesta toiseen, ja jatkaa silti kulkuaan kohti valoa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Ollako vai eikö olla! Siinäpä tekoälylle pulmaa

Kun olin vielä työelämässä, muistan hyvin sen ajan, kun tietokoneet saapuivat kouluihin. Ensin oli lerppukoneita, sitten korppukoneita — ja lopulta Mikro-Mikkoja, joita kannettiin niska vääränä opettajainhuoneeseen. Yksi per työpaikka, jos sitäkään. Vähitellen koneita alkoi sitten olla useammassakin huoneessa.

Moni suhtautui koneisiin epäluuloisesti:
– “Minä en ikinä koske tuohon pirun koneeseen!”
– “Viekää minut hullujenhuoneelle, jos joskus tuon koneen ääressä istun.”

Meitä, jotka istuimme 90-luvulla koneen ääressä – teimme “juttujamme”, kokeilimme, kirjoitimme, laskimme, opettelimme – pidettiin välillä jopa hulluina. Mutta vähitellen maailma muuttui.

Jossain historian lehdillä muistan lukeneeni samanlaisista vastareaktioista. Silloin taisi olla kyse hevosista ja ensimmäisistä autoista. Ihmiset epäilivät, pelkäsivät, jopa nauroivat autoja ja sitä "hulluutta". Mutta entä miten historia lopulta kulki?

---

Hevosen ja tietokoneen jäljillä

Hevosrattaat katosivat kaupunkikuvasta, ja autot ottivat niiden paikan. Samalla tavalla tietokoneet muuttivat rooliaan: lähes paholaisen keksinnöistä ja toistuvista ihmetyksistä jokapäiväiseksi työkaluksi, joka on nykyään läsnä kodeissa, kouluissa, työpaikoilla – jopa kodinkoneissa ja älypuhelimissa – autoissakin.

Ne ihmiset, jotka aikoinaan vannoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, huomasivat pian jäävänsä ulkopuolelle. Joillakin työteho jopa heikkeni, koska he eivät päässeet käsiksi uuteen tietoon tai eivät voineet jakaa sitä työkavereiden kanssa. Silti heidän hiljainen tietonsa toki säilyi arvokkaana — mutta yhteys muuttuvaan maailmaan hiipui.

Moni jäi silti eläkkeelle helpottuneena siitä, ettei tarvinnut opetella tietokoneen käyttöä. Mutta ajan myötä he huomasivat – ehkä liian myöhään – että maailma oli kuitenkin muuttunut.

Pankkikonttorit sulkivat ovensa, palvelut siirtyivät verkkoon. Vanha pankkikirja vaihtui verkkopankkiin. Ne, jotka eivät osanneet käyttää konetta tai puhelinta, jäivät jälkeen. Osa jäi neuvottomiksi, osa altistui huijareille. Ehkä heidän mielessään liikkui tunne: “Ehkä minun olisi pitänyt opetella edes vähän.”

---

Tekoäly – uusi piru vai uusi kuilu?

Nyt olemme jälleen uuden murroksen edessä: tekoälyn aikakaudessa.
Samalla tavalla kuin tietokoneet aikanaan, myös tekoälyssä näkyy sekä mahdollisuus että pelko.

Moni vastustaa: “Minä en ikinä käytä tekoälyä!” tai “Se on paholaisesta!”
Mutta historia opettaa, että pelko ei riitä pelastusrenkaaksi viimeiselle rajalle. Tarvitsemme puhetta, ymmärrystä ja nyt taas: teologiaa.

Arkkimandriitta Isidoros Katsos muistuttaa, että nykyiset kognitiiviset mallit eivät sisällä todellista älyä, vaan ne “jäljittelevät ihmisen ajattelun muotoja ilman sisäistä ymmärrystä”:

“Ne eivät tunne voiton iloa eivätkä tappion pettymystä. Ne ainoastaan toistavat ihmisen tekemiä siirtoja.” (Ortodoksi.net)

Tämä tuo esiin eron tekoälyn ja ihmisen välillä: tekoäly voi käsitellä symboleja ja tuottaa vastauksia, mutta sillä ei ole kokemusta, merkitystä eikä vastuullisuutta.

---

Teknolatria – varo teknologian palvontaa

Ortodoksinen teologia on varoittanut jo kauan teknolatriasta — teknologian palvonnasta. Se tarkoittaa sokeaa uskoa siihen, että teknologia pelastaa meidät kaikesta. (Ortodoksi.net)
Se on kuin ihminen nostaisi omien kättensä työn jumalaksi.
Teknologia on hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Kun uskomme sen ratkaisevan kaiken, olemme jo astuneet sen alttarille.

---

Luovuus, persoona ja teknologia

Tekoälyn myötä herää kysymys: missä on ihmisen luovuus, jos kone voi tuottaa tekstiä, säveltää säveliä tai tehdä tai maalata kuvia? Voiko kone koskaan olla luova, vai sekoitammeko luovuuden vain jäljittelyksi?

Marina Stojanovic muistuttaa, että luovuus liittyy vapauteen ja identiteettiin:

“Luova ihminen ei tuota samanlaisia teoksia vaan jotakin autenttista.” (Ortodoksi.net)

Ja vielä syvemmin:

“Persoona on ihmisluonnon yleispätevä ilmaus… Persoonallisen identiteetin säilyminen on mahdollista vain Jumalassa.” (Ortodoksi.net)

Tämä on tekoälyajan teologinen avain: 
* Ihminen ei ole algoritmi, vaan suhde – suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Jumala itse on suhde – Isä, Poika ja Pyhä Henki – ei yksinäinen tieto-olio.
* Luovuus syntyy kohtaamisesta, ei laskennasta. Kun kaksi ihmistä kohtaa – opettaja ja oppilas, taiteilija ja yleisö, ihminen ja Jumala – jotakin uutta syntyy. Tekoäly voi tuottaa jäljennöksiä, mutta ei osallisuutta. 
* Persoona ei ole kopioitava rakenne, vaan elävä yhteys Jumalaan ja toisiin.

---

Ihmisluonnon vakavuus – teknologian paineessa

Professori Chris Flordellis on varoittanut, että tekninen ajattelu voi alkaa nähdä ihmisluonnon vain mallinnettavana resurssina, eikä osallistumisen mahdollisuutena. (Ortodoksi.net)

Jos ihmisestä tehdään vain laskennan kohde, hän menettää sen arvon, joka kuuluu hänen olemiseensa Jumalan kuvana

Ortodoksisessa teologiassa vajavaisuus ei ole virhe, vaan kutsu.
Vajavuus on ovenrako, josta armo astuu sisään.
Se on osallistumisen mahdollisuus Jumalan elämään – ei epäonnistumisen merkki.

---

Kirkko, osallistuminen ja tekoälytyökalut

Teknologia ei voi korvata kirkollista osallistumista. Kirkon elämä ei ole passiivista katsomista, vaan yhteistä kokemusta, liturgiaa, rukousta ja yhteyttä. (Ortodoksi.net)

Siksi kirkko ei pelkää uusia välineitä, mutta ei myöskään alistu niiden vietäväksi. Teknologia on tervetullut silloin, kun se palvelee ihmistä – ei silloin, kun ihminen palvelee sitä.

Tästä hyvä esimerkki on Nea Ionian metropoliitta Gabrielin ja Egean yliopiston kehittämä ortodoksinen tekoäly, LOGOS.

Se ei ole hengellisen elämän korvike, vaan väline sen syventämiseen: työkalu, joka ymmärtää ortodoksisen perinteen kieltä ja logiikkaa, ja auttaa rukouksessa, opiskelussa ja opetuksessa.

Metropoliitta Gabrielin sanoin:

“Oikein käytettynä teknologia voi olla myös hengellisen kasvun väline.”

---

Suunta kontrollissa, ei hylkääjänä

Tekoäly ei ole mystinen paholainen, mutta se ei ole myöskään neutraali työkalu. Se ei tunne iloa eikä tuskaa, mutta voi paljastaa meidän sokeita pisteitämme. Se ei luo uutta, mutta voi yhdistää ja tukea – jos se pysyy välineenä, ei herrana.

Tekoäly ei korvaa ihmistä, mutta se haastaa meidät kysymään:
Mitä ihmisyys merkitsee teknologian keskellä?

Kirkko voi ja sen tulee kulkea tämän kehityksen rinnalla – ohjaten, eikä torjuen. Teknologia ilman tarkoitusta on vaarallinen. Mutta kun usko ja järki kulkevat käsi kädessä, kehitys saa merkityksen ja suunnan.
-----

“Alussa oli Sana – ja Sana oli Jumalan luona.”
(Joh.1:1)

 -----

 Ehkä nyt on meidän aikamme kysyä:

 Miten Sana, Logos, voi puhua myös tekoälyn kautta – jos – tai paremminkin, kun me pidämme ohjat kädessämme? 

Tekoäly ei ole vain tekninen ilmiö – se on peili, joka heijastaa ihmisen suhdetta luovuuteen, vastuuseen ja toisiin. Se haastaa meitä kysymään, mitä pidämme pyhänä, mikä on ihmisen arvo, ja missä kulkee raja koneen ja persoonan välillä. Kirkon tehtävä ei ole paeta kehitystä, vaan kulkea sen rinnalla – ohjaten, arvioiden ja muistuttaen, että teknologia ei saa syrjäyttää kohtaamista, rukousta eikä yhteyttä. Kun ihminen pitää suunnan käsissään, myös uudet välineet voivat palvella elämää, ei hallita sitä.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

---

Lähteet

• Arkkimandriitta Isidoros Katsos: Tekoäly ja teologian haaste, Ortodoksi.net

• Marina Stojanovic: Luovuus digitaalisella aikakaudella – tekoäly, teologia ja kirkollinen taide, Ortodoksi.net

• Professori Chris Flordellis: Ihmisluonnon ontologinen uhka uuden biologian ja tekoälyn aikakaudella, Ortodoksi.net

• Teknolatria – teknologian palvonnan varoitus, Ortodoksi.net

• Kirkon elämä ei ole katsomista vaan osallistumista, Ortodoksi.net

• LOGOS – ortodoksinen tekoälyprojekti, Nea Ionian Metropolia / Ortodoksi.net