18.12.20

Mutu-viestintää

En ole aikoihin aloittanut päivääni lukemalla p-juttuja. Olen yrittänyt hieman suojella itseäni tällaisella käytännöllä. Tänään jotenkin luiskahti. Luin netistä erään tuollaisen ja ärsyynnytyin taas. Ja ärsyyntyminenhän minulla tarkoittaa usein blogijuttua – niin nytkin. Yritän silti kirjoittaa ihan lyhyesti, jotta pääsen pian aamukahville.

Olikohan se 1970-luvun alkua, kun Suomeen tuli peruskoulu. Silloin vanha kansakoulu- ja oppikoulujärjestelmä yhdistettiin yhdeksi peruskouluksi. Kansakouluhan oli kaikille tarkoitettu yhtenäiskoulu ja oppikouluun piti pyrkiä ja sinne pääsi vain, jos osasi tiettyjä matemaattisia ja äidinkielellisiä taitoja.

Silloin syntyi opettajien keskuudessa ilmiriita siitä, kummat ovat parempia opettajia, kansakoulunopettajat vai ns. aineenopettajat oppikouluissa. Aineenopettajat – siis matematiikan, kielten, historian, biologian jne. opettajat – olivat sitä mieltä, ettei kansakoulunopettajilla ollut riittävää asiantuntemusta, asiaosaamista, siis he eivät osanneet vaikkapa musiikin teoriaa riittävästi opettaakseen sitä lapsille. Kansakoulunopettajat taas olivat sitä mieltä, että aineenopettajat saattoivat toki osata aineensa tiedot, mutteivät pedagogiikkaa, eivät siis osanneet opettaa, niin että kaikki oppisivat.

Nuo taistelut tulivat mieleeni melkein viidenkymmenen vuoden takaa seuratessani julkisuudessa, mediassa, käytävää typerää taistelua ortodoksien sieluista. Siellä ihmiset, joilla saattaa olla kirjoittamisen tai jonkun muun suppean osaamisen taito, muttei todellista asiaosaamista ortodoksisuudesta, haluavat tehdä itsestään jonkinlaisia huippuosaajia tuomalla esiin jotain suurta kiistaa, jota ei kuitenkaan sellaisena ole edes olemassa.

Aivan kuten viisikymmentä vuotta sitten – kun oli olemassa jonkinlainen epätietoisuus ja riitely eri ryhmien osaamisesta ja taidoista – sitä samaa metodia käytetään nytkin härskisti hyväkseen omien etujen ajamiseen. Tuolloin saavutettavat edut käsittivät lähinnä palkkaluokkia, joita saatiin erilaisista tutkinnoista. Nyt noita saavutettavia etuja yritetään selittää ja kenties naamioida eräänlaisiksi hyvityksiksi karuista kokemuksista tai muunlaisiksi henkilökohtaisten kostojen välineiksi. Kummassakaan tapauksessa – ei ennen eikä nyt – yhtään ajateltu sitä, mitä tuollainen riitely aiheuttaa itse organisaatiolle – tuolloin koulujärjestelmälle, nyt ortodoksiselle kirkolle Suomessa. Mutta – näin kai he ajattelevat – pääasia on, että minä saan oikeutta, mainetta, kunniaa, valtaa – mitä sitten kukin hallunneekaan.

Hieman tuon tapaista ajattelua näyttäsi nyt olevan ainakin joillain suurinta ääntä pitävillä. Joillain tahoilla luullaan ehkä harhaisesti, että tällä aiheella, näin uutisoimalla, tätä asiaa ”rummuttamalla” päästään oman ammattiosaamisen huipulle tai mitä sitten mahdetaan luullaankaan, mene ja tiedä. Varsinaisella ”sylttytehtaalla” ei välttämättä aina edes tiedosteta, miksi näin toimitaan. Välillä tuntuu siltä, että jokaisella on hieman omat lehmät ojassa ja niitä yritetään nyt saada väen välisin tielle takaisin. Asetelmassa on jotain samaa kuin siinä Aapelin mainiossa ”Sinunatuissa hulluissa”, jossa yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma auttoi lehmän erään isännän makuuhuoneeseen sänkyyn seisomaan vain siksi, että emännän kotiin palattua ja löydettyä lehmän sängystään, ja huutaessaan siitä isännälle, isäntä voi sanoa: ”Kyllä minä tiedän!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: