Toimin noin neljäkymmentä vuotta opetusalalla ennen eläköitymistäni, siitä puolet opettajana, puolet rehtorina. Sinä aikana näki ja koki monenlaisia oppijoita. Toiset ovat yhä mielessä, mutta monet ovat silti jääneet unholaan. Nämä unholaan jääneet käyttäytyivät, elivät ja opiskelivat yleensä kunnolla ja siististi ja keskinkertaisin tuloksin.
Mieleen ovat jääneet veijarit, huipputyypit ja muut sellaiset, jotka jollakin tavalla erottuivat normaalista oppilasjoukosta niin hyvässä kuin pahassa. Monet heistä ovat nyt mielenkiintoisissa jopa jotkut merkittävissä asemissa nyky-yhteiskunnassa.
Ehkä päällimmäisenä mielessäni on eräs erityisluokan poika, joilla useilla muuten oli aivan ihmeellisiä kykyjä. Heillä saattoi olla joitain sellaisia kykyjä ja taitoja, jotka helposti peittyivät vääränlaisen tai oikeammin toisenlaisen käyttäytymisen alle. Tällä pojalla – nimitän hän nyt tässä vaikkapa Valtteriksi – oli kyky hahmottaa vesi- ja muuta putkistoa aivan erityisellä tavalla ja vielä lisäksi – hän osasi purkaa ja kasata niitä aivan ihmeellisellä tavalla.
Voitte uskoa ne hämmästykset, suuttumukset, naurut ja muut reaktiot, kun joku ope tai talkkari tuli kertomaan, että nyt taas käytävän vesiputket on laitettu ”uuteen uskoon” tai oppilaat sanoivat, että juoma-automaatista tulee kuumaa vettä. Kun tai ehkä jos osasi tarkastella tehtyä uudelleen rekonstruktiota oikein, se usein oli varsin innovatiivinen, tosin samalla usein haittaava ja harmillinen.
Valtteri oli erilainen lapsi. Hän puhui hiljaa ja hieman ”sössöttäen”, lapsellisesti. Mutta annapas, kun puhuttiin putkista, niistä hän tiesi jo ekaluokkalaisena ilmeisen paljon. Hän helposti seisoi yksin hiljaa nurkassa ja ei herättänyt silloin suurtakaan huomiota, paheksunnasta nyt puhumattakaan. Mutta annapas olla, kun hän pääsi yksinään putkien pariin, silloin sattui ja tapahtui. Ja pian paheksuntaakin riitti.
Jo pelkästään se voiman käyttö, mitä hän tuolloin joutui tekemään putkien liitoksia aukaistessaan ja uudelleen konstruktoidessaan, ei ollut vähäinen. Aikuiselle miehelle, talkkarillemme Otolle, se oli aina melkoinen urakka. Eikä pelkästään se, vaan myös löytää putkille se entinen ”oikea” konstruktio. Piti myös löytää oikeat työvälineet korjata tehty konstruktio. Valtterilla ne oli itsellään mukana kotoa tuotuna.
Olin opiskellut erityispedagogiikkaa yliopistossa, mutta en suinkaan ollut valmistunut erityisopettajaksi. Oma erikoistumisaineeni oli matematiikka, joten looginen ajattelu auttoi ehkä hieman näissäkin tapauksissa. Mutta kovasti hyötyä noista erityispedan opinnoista oli silloin ja on yhä.
Silloin tällöin sitten rehtorina toimiessani olin erityisluokalla väliaikaisena sijaisena, kun heti ei pätevääkään siihen löytynyt. Melko pian sain varsin konkreettisesti huomata, etteivät ihan kaikki normaalien lasten tavanomaiset opetusmenetelmät oikein tehonneet ja selvästi myös sen, että minulla oli suuria puutteita ymmärtää noita lapsia.
Kerron vielä yhden tapauksen, joka on usein tullut mieleeni ja hieman huvittanutkin kaikessa karuudessaan. Olin kerran pienten alkuopetuslasten erityisopen pikasijaisena ja – kauhistus – lukujärjestyksessä oli liikuntaa. Mitä tehdä, koska tiesin joukossa olevan muutaman hieman reippaamman ihmisalun. Liikkasalissa oli monelaisia vaarallisia telineitä ja muitakin paikkoja, joissa olisi voinut sattua mitä vain.
Menimme liikuntasaliin, raahasimme joukolla ison monta metriä pitkän ja melkein yhtä leveän ja reilut puolimetriä paksun voimistelupatja keskelle salia ja ympärille pienempiä patjoja matoiksi ja pehmikkeeksi. Ja sitten ei kun painiottelu haastesysteemillä ja tarkoilla säännöillä - toista ei saanut millään tavalla vahingoittaa. Kaksi aloitti ja hävinnyt poistui matolta ja voittaja jatkoi.
Hämmästykseni oli suunnaton, kun huomasin, että tämähän toimii. Ei mitään häiriökäyttäytymistä, vaan kaikki sujui kuin rasvattu. Myöhemminkin he aina pyysivät, ettenkö voisi toimia liikkaopen sijaisena ja taas painittaisiin. Opekin – siis heidän ihan oikea erityisope – oli hieman hämillään tilanteesta. En siksi ryhtynyt suuremmin retostelemaan tempullani, ei tainnut olla ihan opsin – opetussunnitelman – mukainen, mutta silti – se toimi silloin.
Nuo monien vuosien takaiset tapahtumat vaikuttavat elämässäni yhä. Eivät ehkä niinkään muistoina, vaan enemmänkin tietynlaisina hankittuina elämänkokemuksina. Ymmärrän, että elämässä on monenlaisia ihmisiä, erilaisia ihmisiä, erilaisia oppijoita, kuitenkin samanlaisia ihmisiä. Ja mikä minun mielestäni vielä tärkeintä – en vain ymmärrä – vaan ehkä osaan hieman jo erottaakin sellaiset ihmiset harmaasta massasta ja suhtautua heihin ainakin useimmiten paremmin, toisin kuin ehkä odotettaisiin. En ehkä aina, mutta edes joskus, sekin on hyvä tulos tällaiselle eläkeläiselle.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Mieleen ovat jääneet veijarit, huipputyypit ja muut sellaiset, jotka jollakin tavalla erottuivat normaalista oppilasjoukosta niin hyvässä kuin pahassa. Monet heistä ovat nyt mielenkiintoisissa jopa jotkut merkittävissä asemissa nyky-yhteiskunnassa.
Ehkä päällimmäisenä mielessäni on eräs erityisluokan poika, joilla useilla muuten oli aivan ihmeellisiä kykyjä. Heillä saattoi olla joitain sellaisia kykyjä ja taitoja, jotka helposti peittyivät vääränlaisen tai oikeammin toisenlaisen käyttäytymisen alle. Tällä pojalla – nimitän hän nyt tässä vaikkapa Valtteriksi – oli kyky hahmottaa vesi- ja muuta putkistoa aivan erityisellä tavalla ja vielä lisäksi – hän osasi purkaa ja kasata niitä aivan ihmeellisellä tavalla.
Voitte uskoa ne hämmästykset, suuttumukset, naurut ja muut reaktiot, kun joku ope tai talkkari tuli kertomaan, että nyt taas käytävän vesiputket on laitettu ”uuteen uskoon” tai oppilaat sanoivat, että juoma-automaatista tulee kuumaa vettä. Kun tai ehkä jos osasi tarkastella tehtyä uudelleen rekonstruktiota oikein, se usein oli varsin innovatiivinen, tosin samalla usein haittaava ja harmillinen.
Valtteri oli erilainen lapsi. Hän puhui hiljaa ja hieman ”sössöttäen”, lapsellisesti. Mutta annapas, kun puhuttiin putkista, niistä hän tiesi jo ekaluokkalaisena ilmeisen paljon. Hän helposti seisoi yksin hiljaa nurkassa ja ei herättänyt silloin suurtakaan huomiota, paheksunnasta nyt puhumattakaan. Mutta annapas olla, kun hän pääsi yksinään putkien pariin, silloin sattui ja tapahtui. Ja pian paheksuntaakin riitti.
Jo pelkästään se voiman käyttö, mitä hän tuolloin joutui tekemään putkien liitoksia aukaistessaan ja uudelleen konstruktoidessaan, ei ollut vähäinen. Aikuiselle miehelle, talkkarillemme Otolle, se oli aina melkoinen urakka. Eikä pelkästään se, vaan myös löytää putkille se entinen ”oikea” konstruktio. Piti myös löytää oikeat työvälineet korjata tehty konstruktio. Valtterilla ne oli itsellään mukana kotoa tuotuna.
Olin opiskellut erityispedagogiikkaa yliopistossa, mutta en suinkaan ollut valmistunut erityisopettajaksi. Oma erikoistumisaineeni oli matematiikka, joten looginen ajattelu auttoi ehkä hieman näissäkin tapauksissa. Mutta kovasti hyötyä noista erityispedan opinnoista oli silloin ja on yhä.
Silloin tällöin sitten rehtorina toimiessani olin erityisluokalla väliaikaisena sijaisena, kun heti ei pätevääkään siihen löytynyt. Melko pian sain varsin konkreettisesti huomata, etteivät ihan kaikki normaalien lasten tavanomaiset opetusmenetelmät oikein tehonneet ja selvästi myös sen, että minulla oli suuria puutteita ymmärtää noita lapsia.
Kerron vielä yhden tapauksen, joka on usein tullut mieleeni ja hieman huvittanutkin kaikessa karuudessaan. Olin kerran pienten alkuopetuslasten erityisopen pikasijaisena ja – kauhistus – lukujärjestyksessä oli liikuntaa. Mitä tehdä, koska tiesin joukossa olevan muutaman hieman reippaamman ihmisalun. Liikkasalissa oli monelaisia vaarallisia telineitä ja muitakin paikkoja, joissa olisi voinut sattua mitä vain.
Menimme liikuntasaliin, raahasimme joukolla ison monta metriä pitkän ja melkein yhtä leveän ja reilut puolimetriä paksun voimistelupatja keskelle salia ja ympärille pienempiä patjoja matoiksi ja pehmikkeeksi. Ja sitten ei kun painiottelu haastesysteemillä ja tarkoilla säännöillä - toista ei saanut millään tavalla vahingoittaa. Kaksi aloitti ja hävinnyt poistui matolta ja voittaja jatkoi.
Hämmästykseni oli suunnaton, kun huomasin, että tämähän toimii. Ei mitään häiriökäyttäytymistä, vaan kaikki sujui kuin rasvattu. Myöhemminkin he aina pyysivät, ettenkö voisi toimia liikkaopen sijaisena ja taas painittaisiin. Opekin – siis heidän ihan oikea erityisope – oli hieman hämillään tilanteesta. En siksi ryhtynyt suuremmin retostelemaan tempullani, ei tainnut olla ihan opsin – opetussunnitelman – mukainen, mutta silti – se toimi silloin.
Nuo monien vuosien takaiset tapahtumat vaikuttavat elämässäni yhä. Eivät ehkä niinkään muistoina, vaan enemmänkin tietynlaisina hankittuina elämänkokemuksina. Ymmärrän, että elämässä on monenlaisia ihmisiä, erilaisia ihmisiä, erilaisia oppijoita, kuitenkin samanlaisia ihmisiä. Ja mikä minun mielestäni vielä tärkeintä – en vain ymmärrä – vaan ehkä osaan hieman jo erottaakin sellaiset ihmiset harmaasta massasta ja suhtautua heihin ainakin useimmiten paremmin, toisin kuin ehkä odotettaisiin. En ehkä aina, mutta edes joskus, sekin on hyvä tulos tällaiselle eläkeläiselle.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti