Jouluaika on sujunut melko rauhallisena niin omassa elämässäni kuin omassa maassani, mutta myös maailmanlaajuisella ortodoksisella kirkkokentällä. Pieniä säröjä on silti löytynyt varmaan puolin ja toisin – ainakin maailmalla.
Ennen joulua Ukrainan parlamentti hyväksyi lain, jonka perusteella Moskovan patriarkaatin alainen, Venäjän ortodoksiseen kirkkoon autonomisena kirkkona kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko, joutuu selvittämään yhteytensä ja kytköksensä Venäjään (Moskovan patriarkaattiin) ja muuttamaan nimensä. Siitä tulee mahdollisesti Venäjän ortodoksinen kirkko Ukrainassa, ei siis Ukrainan ortodoksinen kirkko. Aikaa muutoksille annettiin noin yhdeksän kuukautta ja mikäli sinä aikana ei tapahdu toivottuja toimia, kirkon laillisuus alueella lakkaa.
Ukrainan valtiollinen taho on siis edennyt määrätietoisesti oman maansa ortodoksisen kirkon itsenäisyysasiassa. Oma ortodoksinen kirkko ei enää voi kuulua Venäjän alaisuuteen. Nyt se sai laajan itsenäisyytensä eli autokefalian Turkissa sijaitsevalta ortodoksisten paikalliskirkkojen ”puheenjohtajalta”, Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jolle tällainen toiminta kirkon sääntöjen, kanonien, mukaan kuuluukin. Melko luonnollisen tuntuinen teko, kun asiaa ajatellaan nykyisen Ukrainan valtiollisen tilanteen kannalta. Maasta on väkivalloin ja vastoin kansainvälisiä sopimuksia, riistetty Venäjälle osa (Krimin niemimaa) ja osassa Ukrainaa (Itä-Ukraina) käydään venäläisin asein ja suurelta osin myös venäläisin joukoin kapinaa maan laillista hallitusta vastaan.
Venäjän väkivaltaiset teot alkavat hiljalleen oikeasti kääntyä tekijöitään vastaan Ukrainassa ja tämä on aiheuttanut maassa uuden uhan seuraavasta väkivaltaisesta invaasiosta, joista merkkejä on koko ajan ollut ilmassa, niin teoissa kuin maallisten ja kirkollisten johtajien puheissa.
Venäjän kirkko ja siinä ohessa Venäjän valtiollinen hallinto eivät ole hyväksyneet Ukrainan kirkon itsenäistymistä ja ovat jo pitkän aikaa käyneet nykyiselle Venäjän valtiolle tyypillistä hybridisodankäyntiä, jossa sanaa ei ole säästelty ja kielenkäyttö on ollut kaukana kristillisistä ihanteista. Aiemmin itsekin järkevinä pitämistäni kirkonmiehistä on tullut lähes räksyttäviä rakkeja, joiden aiemmat sanat ja kirjoitukset ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten tekojen kanssa. Vaikea ymmärtää asiaa muuten, kuin että heistä on tehty pakolla valtiollisen propagandan edelleen levittäjiä vanhan venäläisen, lähinnä kai stalinistisen perinteen mukaisesti.
Venäläinen uutistoimisto TASS uutisoi juuri, että Moskovan patriarkka pitää Konstantinopolin patriarkan toimia rikollisina ja ennustaa vaarallisia seurauksia ja verisiä konflikteja. Siis kirkon päämiehen kerrotaan ennustavan tällaista. Aika erikoinen tilanne tämä mielestäni on kaiken kaikkiaan kristilliseksi kirkoksi katsotussa organisaatiossa.
Aikanaan ennen ja jälkeen viime maailmansotien silloinen Venäjän tai oikeammin Neuvostoliiton yksinvaltias, Stalin, pappisseminaaria käynyt gruusialainen, yritti kaikin keinoin musertaa ja lopettaa kirkollisen toiminnan hallitsemassaan maassa. Aie epäonnistui ja pian Stalin huomasi, että kirkon voi suunnilleen samoilla keinoilla, mitä aiemmin käytettiin, valjastaa valtiollisen propagandan ja poliittisten aatteiden ja sorron levittäjäksi. Tuosta tapahtumasta saa kirkko kärsiä yhä, vaikka yksi generalissimus on vaihtunut toiseen ja maan nimikin on palannut entiseen formaattiinsa.
Venäjän kirkkoa tulee oman arvioni mukaan kohtaamaan lähivuosia jäsenkato ja suuret ongelmat. Se on kirkolle elämän ja kuoleman kysymys, vaikka valtio nyt tukeekin kirkkoa runsain ”lahjuksin” osoittamastaan lojaalisuudesta. Jäsenkadon merkki on myös Ukrainan tilanne, jossa ainakin pitkällä aikavälillä venäläisestä kirkosta tulee katoamaan miljoonia ukrainalaisia jäseniä. Nämä ovat kaiken lisäksi ehkä sitä ”parasta A-luokkaa” ortodokseja juuri Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Jäljelle jäävät niin Ukrainassa kuin omassa maassaankin ne samat kirkkomummot ja -papat, jotka ovat tiedonsaannissaan vain ja ainoastaan valtiollisen median varassa. Heihin uppoaa valtion tuottama vääristynyt ja usein myös valheellinen, vaihtoehtoisia totuuksia tarjoileva propaganda ja he eivät saa tietoa mistään muualta. Ja jos saavatkin, ”aivopestyinä” eivät enää usko totuutta. He eivät edes yleensä osaa tai heillä ei ole varaa moderneihin medioihin, internetiin ja sosiaaliseen mediaan.
Nuorempi polvi osaa käyttää nykymedioita ja tietää enemmän. Samaan aikaan ehkä juuri tuosta johtuen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien maksavien jäsenten määrä laskee, vaikka samaan aikaan itsensä ortodokseiksi identifioivien määrä muka nousee. Ollaan ortodokseja, koska se on nykyisessä kotimaassa ”poliittisesti viisasta”, mutta todellisuus ja vallitseva tila eivät tässä kohtaa oikeaa rehellistä uskonnollisuutta ja sitä oikeaa ortodoksisuutta, joka toki on olemassa Venäjälläkin, mutta mahdollisesti sorron, painostuksen ja uhkailujen vuoksi kenties piilossa.
Tässäkin venäläisellä kirkolla olisi peiliin katsomisen paikka. Vallitseva ”muka hyvä” olotila ei ole ikuinen. Joidenkin vuosien päästä tilanne voi olla aivan toinen ja jos silloin ollaan vielä poteroissa, kirkon käy huonosti. Länsimainen elämäntapa ja täällä oleva pinnallinen uskonnollisuus ja maallistuminen ovat varoittavia esimerkkejä tulevasta kauhukuvasta Venäjälläkin.
Voihan olla, että osasta nykyisiä aikuisia kasvaa samanlaisia ympärilleen katsomattomia, hevosten kasvatuksessa käytettyjä näköestelappuja kantavia ja yksioikoisesti ajattelevia kirkkomummoja ja -pappoja. Ajanjakso, minkä tämä muutos avoimempaan yhteiskuntaan ja kirkkoon ottaa, kestää jonkin aikaa, mutta on kuitenkin kirkon elämässä lyhyt jakso.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Tämäkin blogikirjoitus ja omat arvioni perustuvat suurelta osin näkemääni ja kokemaani, kun vierailin 7. - 11.12.2018 Ukrainassa.
 |
| Kiovassa sijaitseva Pyhän Mikaelin kultakupolinen luostari revittiin neuvostovallan aikana maan tasalle, mutta rakennettiin itsenäistyneessä Ukrainassa entiselleen. Se kuvaa hyvin ukrainalaisten vahvaa tahtoa olla muista riipumaton kansa ja kirkko. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Ukrainan valtiollinen taho on siis edennyt määrätietoisesti oman maansa ortodoksisen kirkon itsenäisyysasiassa. Oma ortodoksinen kirkko ei enää voi kuulua Venäjän alaisuuteen. Nyt se sai laajan itsenäisyytensä eli autokefalian Turkissa sijaitsevalta ortodoksisten paikalliskirkkojen ”puheenjohtajalta”, Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jolle tällainen toiminta kirkon sääntöjen, kanonien, mukaan kuuluukin. Melko luonnollisen tuntuinen teko, kun asiaa ajatellaan nykyisen Ukrainan valtiollisen tilanteen kannalta. Maasta on väkivalloin ja vastoin kansainvälisiä sopimuksia, riistetty Venäjälle osa (Krimin niemimaa) ja osassa Ukrainaa (Itä-Ukraina) käydään venäläisin asein ja suurelta osin myös venäläisin joukoin kapinaa maan laillista hallitusta vastaan.
Venäjän väkivaltaiset teot alkavat hiljalleen oikeasti kääntyä tekijöitään vastaan Ukrainassa ja tämä on aiheuttanut maassa uuden uhan seuraavasta väkivaltaisesta invaasiosta, joista merkkejä on koko ajan ollut ilmassa, niin teoissa kuin maallisten ja kirkollisten johtajien puheissa.
Venäjän kirkko ja siinä ohessa Venäjän valtiollinen hallinto eivät ole hyväksyneet Ukrainan kirkon itsenäistymistä ja ovat jo pitkän aikaa käyneet nykyiselle Venäjän valtiolle tyypillistä hybridisodankäyntiä, jossa sanaa ei ole säästelty ja kielenkäyttö on ollut kaukana kristillisistä ihanteista. Aiemmin itsekin järkevinä pitämistäni kirkonmiehistä on tullut lähes räksyttäviä rakkeja, joiden aiemmat sanat ja kirjoitukset ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten tekojen kanssa. Vaikea ymmärtää asiaa muuten, kuin että heistä on tehty pakolla valtiollisen propagandan edelleen levittäjiä vanhan venäläisen, lähinnä kai stalinistisen perinteen mukaisesti.
Venäläinen uutistoimisto TASS uutisoi juuri, että Moskovan patriarkka pitää Konstantinopolin patriarkan toimia rikollisina ja ennustaa vaarallisia seurauksia ja verisiä konflikteja. Siis kirkon päämiehen kerrotaan ennustavan tällaista. Aika erikoinen tilanne tämä mielestäni on kaiken kaikkiaan kristilliseksi kirkoksi katsotussa organisaatiossa.
Aikanaan ennen ja jälkeen viime maailmansotien silloinen Venäjän tai oikeammin Neuvostoliiton yksinvaltias, Stalin, pappisseminaaria käynyt gruusialainen, yritti kaikin keinoin musertaa ja lopettaa kirkollisen toiminnan hallitsemassaan maassa. Aie epäonnistui ja pian Stalin huomasi, että kirkon voi suunnilleen samoilla keinoilla, mitä aiemmin käytettiin, valjastaa valtiollisen propagandan ja poliittisten aatteiden ja sorron levittäjäksi. Tuosta tapahtumasta saa kirkko kärsiä yhä, vaikka yksi generalissimus on vaihtunut toiseen ja maan nimikin on palannut entiseen formaattiinsa.
Venäjän kirkkoa tulee oman arvioni mukaan kohtaamaan lähivuosia jäsenkato ja suuret ongelmat. Se on kirkolle elämän ja kuoleman kysymys, vaikka valtio nyt tukeekin kirkkoa runsain ”lahjuksin” osoittamastaan lojaalisuudesta. Jäsenkadon merkki on myös Ukrainan tilanne, jossa ainakin pitkällä aikavälillä venäläisestä kirkosta tulee katoamaan miljoonia ukrainalaisia jäseniä. Nämä ovat kaiken lisäksi ehkä sitä ”parasta A-luokkaa” ortodokseja juuri Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Jäljelle jäävät niin Ukrainassa kuin omassa maassaankin ne samat kirkkomummot ja -papat, jotka ovat tiedonsaannissaan vain ja ainoastaan valtiollisen median varassa. Heihin uppoaa valtion tuottama vääristynyt ja usein myös valheellinen, vaihtoehtoisia totuuksia tarjoileva propaganda ja he eivät saa tietoa mistään muualta. Ja jos saavatkin, ”aivopestyinä” eivät enää usko totuutta. He eivät edes yleensä osaa tai heillä ei ole varaa moderneihin medioihin, internetiin ja sosiaaliseen mediaan.
Nuorempi polvi osaa käyttää nykymedioita ja tietää enemmän. Samaan aikaan ehkä juuri tuosta johtuen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien maksavien jäsenten määrä laskee, vaikka samaan aikaan itsensä ortodokseiksi identifioivien määrä muka nousee. Ollaan ortodokseja, koska se on nykyisessä kotimaassa ”poliittisesti viisasta”, mutta todellisuus ja vallitseva tila eivät tässä kohtaa oikeaa rehellistä uskonnollisuutta ja sitä oikeaa ortodoksisuutta, joka toki on olemassa Venäjälläkin, mutta mahdollisesti sorron, painostuksen ja uhkailujen vuoksi kenties piilossa.
Tässäkin venäläisellä kirkolla olisi peiliin katsomisen paikka. Vallitseva ”muka hyvä” olotila ei ole ikuinen. Joidenkin vuosien päästä tilanne voi olla aivan toinen ja jos silloin ollaan vielä poteroissa, kirkon käy huonosti. Länsimainen elämäntapa ja täällä oleva pinnallinen uskonnollisuus ja maallistuminen ovat varoittavia esimerkkejä tulevasta kauhukuvasta Venäjälläkin.
Voihan olla, että osasta nykyisiä aikuisia kasvaa samanlaisia ympärilleen katsomattomia, hevosten kasvatuksessa käytettyjä näköestelappuja kantavia ja yksioikoisesti ajattelevia kirkkomummoja ja -pappoja. Ajanjakso, minkä tämä muutos avoimempaan yhteiskuntaan ja kirkkoon ottaa, kestää jonkin aikaa, mutta on kuitenkin kirkon elämässä lyhyt jakso.
nettihoukka@gmail.com
Tämäkin blogikirjoitus ja omat arvioni perustuvat suurelta osin näkemääni ja kokemaani, kun vierailin 7. - 11.12.2018 Ukrainassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti