Kiinalainen huijaus

Kauppiaan poikana olen ollut kovastikin kiinnostunut verkkokauppojen toimista. Nykyisin ostan jo suuren osan ruuastakin verkon kautta ja moni muu kodin hyödyke on jo aiemmin tullut hankittua verkkokaupasta. Samalla tavalla kuin ostan - tai pitänee nyt korona-aikaan mieluummin sanoa: ostin – matkalippuni niin julkisiin kulkuvälineisiin (bussit, junat) kuin lentokoneisiin ja sieltä sitten tietysti ostin myös majoitukset lomakohteisiin. Siis teen netin avulla ja kautta melkoisen määrän hankinnoistani.

Pääasiassa olen kuitenkin asioinut suomalaisten verkkokauppojen kanssa, mutta tässä jokin aika sitten arvelin kokeilla myös noita edullisia kiinalaisia. Heillä on monesti houkuttelevia mainoksia vaikkapa erilaisista tietokoneisiin tai älypuhelimiin liittyvistä laitteista, jotka eivät ole useinkaan hinnalla ”pilattuja”.

Aloitin kokeilun varovaisesti. Tilasin vain noin pari kolmekymppiä maksavia mielenkiintoiselta vaikuttavia vempaimia: mm. pöydän kulmaan tai vaikka kuntopyörään kiinnittämistä varten tarkoitetun taivuteltavan puhelintelineen – klipsin ja hieman kalliimman läppärille telineen tilanteeseen, kun teen sillä ”töitä” sängyssä tai lepotuolissa. Useimmat - eli kolme viidestä näistä tuotetilauksesta tulivat – vaikkakin melkoisella viiveellä, kuukauden parin kuluttua – ja täyttivät tehtävänsä joten kuten.

Yksikään tilaamistani tuotteista ei vastannut katalogissa kuvattua tuotetta, vaikka saattoi toki olla suunnilleen saman näköinen. Puhelinteline oli heppoinen, taipuisa varsi liian löysä puhelimelle. Läppäritelineessä ei ollut metallia kuin pöytätasossa, muutoin oli varsin heppoinen sekin, muovinen ja helposti särkyvä.

Jo toisen tilaukseni kohdalla alkoivat hälykellot soida ja päätin edetä varoen vain pienillä summilla. Seuraavat kaksi olivatkin sitten melkein susia ja valitettavasti tein molemmat tilauksen ennen kuin kumpikaan tuote oli saapunut minulle. Ensimmäinen oli kännykkäkotelo, josta piti näkyä näyttö kannen läpi. Näkyihän se, mutta kansi vaati kiinalaisen ohjelman asentamisen, jota virusohjelmani F-Secure ei hyväksynyt.

Toinen olikin sitten varsinainen huijaus. Aina pitäisi muistaa, ettei halvalla saa yleensä mitään hyvää. Silloin kun hinta ei ole länsimaisessa tasossa lähelläkään tavaran todellista hintaa, älä osta. Mutta niin vain ostin kolmella kympillä ylös-alas nostettavan läppäripöydän.

Ensimmäinen merkki huijauksesta alkoi häämöttää, kun tilauksesta ei ruvennut kuulumaan kuukauteen mitään muuta kuin kyselyjä, josko ostaisin kotain muutakin ja tietysti halvalla – purkin kannen avaajaa, lavuaariin laitettavaa kuivaustelinettä. En ostanut. Toinen huolestuttava merkki oli silloin, kun puhelimeni postiohjelmaa ilmestyi puolentoista kuukauden kuluttua maksusta ilmoitus, että tavara on lähtenyt Kiinasta ja painaa 0,075 kg. Aika keponen läppäripöytä. Postissa sitten huomasin hakiessani pakettia, että pieneen osaavat kiinalaiset pakata läppäripöydän. Olisiko ollut kahvipaketin kokoinen ja todellakin 75 gramman painoinen.

Hiemen hymyilytti, että kovinpa halpaan saivat Hannun menemään, mutta jatkoin kotiin, avasin paketin ja … sisällä oli sähköhammasharja, jollaista en varmasti ollut tilannut, kun minulla on niitä jo ennestään kaksi – toinen kotiin ja toinen matkailuautoon.

Kyllähän sitä hymyilyn ohessa hieman kiehahtikin, mutta kyse ei onneksi ollut suuresta summasta. Harkitsin pitkään asian jättämistä siihen ja siihen kai tuollainen firma pyrkiikin. En tosin edes ole vielä ottanut harjaa ulos laatikosta ja katsonut, toimiiko se. Otin lasillisen punkkua ja naureskelin itselleni: menitpä halpaan vanha veikko!

No – kauppiaan poikana en tietystikään voinut jättää asiaa silleen. Ensin laadin reklamaatioviestin englanniksi (sekin vielä) ja lähetin sen jonnekin Lontooseen, annettuun osoitteeseen. Sitten tutkin Googlen haun avulla kohdetta. Kirjoitin kaksi sanaa: ”scam” ja firman nimi ”Kalemall” ja pian Trustpilot antoi tylyn vastauksen: ”Reviews 48” kpl ja kaikkien kohdalla eli sataprosenttisesti ”bad” eli pahin mahdollinen tulos, täydellinen huijarifirma kyseessä. Moni muukin oli saanut ko. firmalta sähköhammasharjan ja jotkut ihmettelivät sivustolla, miten PayPal antaa tuollaisen firman toimia alustallaan.

No – aloinpa sitten kuitenkin summan pienuudesta huolimatta laatia reklamaatiota PayPalille, kansainväliselle maksujen välitysfirmalle. Minulta vaadittiin jonkinlainen selvitys tekemisistäni, joten laitoin liitteeksi toimittamani sähköpostiviestin, josta ilmeni kaikki oleelliset asiat: tilaus, tuote, jne. Hommaan meni viisi, kymmenen minuuttia lähettää viesti ja en oikein ennättänyt poistua noilta sivuilta, kun sähköpostiini kilahti viesti: (kts. kuva)

No – mitä minä tänään netissä opin, Hannu pikkusein … Paljon. Älä mene halpaan, jos hinta ja laatu tai tuote kokonaisuutenaan tuntuu oudon edulliselta. Älä osta mitään ilman, että sinulla on joko luottokortin ominaisuudessa tai rahan välitysfirmassa vastuuvakuutus. Minulla on molemmat. Ole aina varovainen ulkomaisten, etenkin kai noiden itämaisten halpisverkkokauppojen kanssa. Osta luotettavalta suomalaiselta tai EU-alueella olevalta verkkokaupalta laatutuotteita, älä rihkamaa Kiinasta.

Itse olen sen lisäksi varmistanut tällaiset ”itämaiset kaupat” sillä, että käytän sitä varten räätälöityä toisen pankkini korttia, en siis omaa ykköspankki-/luottokorttia. Tuolla kakkostilillä on yleensä vain pari kolme sataa rahaa. Jos jotain outoa tapahtuisi, vahinko ei olisi kovin suuri. Varmistan aina oston jälkeen pankkiohjelmasn kautta, ettei kumpaakaan korttia voi käyttää kuin Suomessa ja sen limiitti on pieni vuorokausi- tai kertanostotasolla.

Joka tapauksessa – kannattaa aina harkita vähintään kolme kertaa, jos innostut jostain hienosta tuotteesta. Tarkista – mikäli mahdollista – firma netistä tuolla scam-haulla ja vielä senkin jälkeen harkitse kaksi kertaa: tarvitsetko todella tuollaista tuotetta – eikö sellaisen saisi varmemmin jostain oman paikkakunnan kaupasta tai suomalaisesta verkkokaupasta.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Onko ortodoksinen kirkko hukassa?

No ei, ei se todellakaan ole. Enemmän sanoisin, että melko moni eksytetty kirkon jäsen taitaa olla hukassa ja sitä kannattaisi varmaan miettiä – miksi. No yritän.

Sunnuntaiaamuna 21.2. moni lähes pelästyi, kun löysi raflaavan uutisen Helsingin Sanomista. Otsikko ”Ortodoksisen kirkon johdossa muhii vakava riita”, oli raflaava, mutta uutisen sisältö vanhan toistoa, moneen kertaan kaluttua ja loppujen lopuksi melko pliisu. Ei siinä varsinaisesti ollut mitään väärin, muttei myöskään mitään uutta auringon alla. Ei tällaisena yksittäisenä uutisena kirkosta eikä yleisimminkään uutisena ortodoksisesta kirkosta.

Kautta aikain niin meillä kuin muuallakin ortodoksisessa maailmassa ihmiset – jollaisia muuten nuo piispatkin ovat – ovat riidelleet keskenään milloin mistäkin. Yksi vakavimmista riidoista taisi sattua kohta 1000-luvun alettua 1054, kun jotkut eivät päässeet yksimielisyyteen – vai pitäisikö ihan sanoa selvyyteen – onko Pyhä Henki peräisin Isästä ja Pojasta vai vain toisesta.

Sittemmin noita riitoja on ollut vaikka mistä – ihan niin kuin ihmisillä on tapana. Siinä mielessä minusta tämän kertainen riita verrattuna vaikka tuohon suureen skismaan on asiapitoisuudeltaan melko mitään sanomaton ja vähäpätöinen. Mitä tulee suomalaisten tai oikeammin Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon piispojen riitelyyn, ei taida olla montakaan – onko yhtään – joka ei olisi riidellyt jonkun toisen piispan kanssa. Hermanni vs. Paavali, Paavali vs. Johannes, Johannes vs. Leo – ihan vain tuolta huipulta esimerkkejä ottaakseni.

Miten sitten nuo riidat vaikuttavat vaikka minuun – yhteen kirkon jäsenistä, en ehkä kaikista maanhiljaisin enkä se penaalin terävin, mutta en myöskään aktiivisin seurakuntalainen, jos arvioidaan sellaisilla mittareilla, joilla nyt ihmiset tällaisissa asioissa tuppaavat toisiaan ortodokseina arvioimaan: käykö paljon kirkossa, noudattaako tarkasti paastoa, hurskasteleeko kaikissa yhteyksissä ristinmerkeillä, huiveilla tai muulla pukeutumisella, kumarteluilla ja käsiin suutelemalla, tuohuksia sytyttelemällä, toisten hurskaudettomuudesta huolestuneena, jne. En siis todellakaan ole varmaan niitä hurskaimpia ”penaalin kyniä”.

Voi olla, että tuo elämänasenne kirkkooni ja uskontooni on pelastava minut – toivottavasti viimeisellä tuomiollakin – mutta ainakin se on nyt pelastanut näiden riitojen keskellä. Minua kun ei suuremmin ole haitannut noiden nykyisten toimessa olevien piispojen tuollainen käyttäytyminen. Olen pääasiassa heidän kanssaan ihan hyvissä puheväleissä ja muutenkin hyvissä väleissä yhtä lukuun ottamatta, joka ilmaisi jo jokunen vuosi sitten haluavansa olla kaukana minusta ja edustamastani ehkä hieman kapeammasta diversiteetistä. Mutta sekään ei ole suuremmin minua haitannut, toisesta osapuolesta ei varmaa havaintoa.

Joten en oikein millään jaksa ymmärtää sitä suurta vouhotusta, joka tämän ns. riita-asian ympärillä kuohuu. Joskus tuntuu siltä, että siinä on jotain sukulaisuutta erilaisten inhimilliseen käyttäytymiseen kautta vuosisatojen oudosti pesiytyneellä salaliittoteoriaherkkyydellä. Ilmeisesti on olemassa tyyppejä, jotka keksivät ”jallupäissään” tuollaisia toinen toistaan herkullisimpia teorioita ja sitten enemmän tai vähemmän pirullisesti nautiskellen heittävät sen hurskastelijoille kaluttavaksi.

Miksi he noin toimivat, siitä lienen kertonut jo liian monissa blogijutuissani, joten en enää viitsi asiaa kerrata taas täällä. Mutta kirkkoomme on selvästikin pesiytynyt joitain ortodoksisuudelle outoja ideologioita omaavia tyyppejä tällaisten kirkollisten Qanon-tyyppien ympärille ja he kiihottavat itseään ja toisiaan jonkinlaiseen uskonnollissävytteiseen kliimaksiin moisilla jutuilla ja kokenevat tällöin ilmeisesti jonkinlaista mielihyvää ja tunnetta omasta erinomaisuudestaan ja merkittävyydestään. Näin sen toisinaan koen kaikesta huolimatta, vaikka kuinka yrittäisin hokea itselleni, että ihmisiä ne ovat nuokin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

Korona ravistelee kirkkoamme, jäljet pelottavat

Kuulin tänään surullisen tarinan korona-ajan ortodoksisista hautajaisista. Nuoren isän kuollessa vakavaan sairauteen häneltä jäi nuori leski ja pieni lapsi, jotka molemmat joutuivat yhtäkkiä melkoiseen myllerrykseen elämässään: perheen elättäjä kuoli, taloudelliset ongelmat olivat ovella, asunto oli liian kallis ja liian suuri kahdelle ja lukuisia muita syvältä luotaavia muutoksia lesken ja lapsen elämään.

Jo pelkästään kuolema – vaikka sen tiesi kenties tulevan jo hieman aiemmin – oli järkytys, joka edellytti luonnollisesti läheisiltä ja ystäviltä tukea. Kukapa nuori ihminen osaisi järjestellä kaikki nykyisen monimutkaisen yhteiskunnan vaatimat hautausjärjestelyt – puhumatta sitten ollenkaan korona-ajan järjestelyistä kaiken sen surun, pelon, järkytyksen ja huolen keskellä. Tukea olisi tarvittu monissa asioissa ja lesken oma jaksaminen oli äärirajoilla, ellei jo ylittänytkin sen.

Tällaisena aikana ja nykyisin koronaohjein on pakko miettiä, onko kaikki kirkkomme antama ohjeistus kohdallaan. Toimiiko organisaatio kriisin aikana sillä tavalla kuin sen tulisi oikeasti toimia? Löytyykö kirkosta tukea ja ohjausta kriisin aikana sitä tarvitseville, joka ei itse osaa eikä jaksa sitä pyytää?

Noita pohdin kuullessani tuon surullisen tarinan. Mietin, mitä tekevät kirkon työntekjät oikeasti nyt, kun ortodoksisuuteen niin oleellisesti kuuluvat yhteisölliset ja voimaannuttavat jumalanpalvelukset ovat pelkkiä ”akvaario-ohjelmia”, joissa katsellaan ”kalojen uintia itse siihen osallistumatta” – opimmeko mekin uimaan "akvaariokasvien" joukossa samalla tavalla vai jääkö koko homma sittenkin melko pinnalliseksi.

En tunne tietenkään tarkasti, mitä kirkon työntekijät eri hiippakunnissa ja seurakunnissa tekevät, milloin he ovat ”kentällä”, milloin toimistossa, milloin jossain muualla. Kun itse olen tarvinnut ottaa yhteyden pappiin, yleensä se onnistuu suurella viiveellä, jos pappi muistaa soittaa takaisin. Harvemmin hän vastaa puhelimeen. Syy on varmaan minussa: soitan sopimattomaan aikaan. Joskus – varsinkin jos soitan toiseen seurakuntaan – vastapuhelu on kokonaan jäänyt tulematta. Onko syynä kiire, välinpitämättömyys, muistamattomuus tai joku muu – sitä en todellakaan tiedä, pelkästään ihmettelen.

Palaan vielä tuohon alussa mainitsemaani äkilliseen kuolemaan, jossa ystävät halusivat järjestää lesken apuna hautajaisia ja siihen liittyviä lukuisia asioita. Ei onnistunut. Joko vastassa oli ”paaviakin paavillisemmin” ohjeita noudattavat byrokraatit tai muutoin mahdollisesti huonon omanarvontunnon omaava toimenhaltija, joka ei pitänyt siitä, että joku muka ”neuvoi”, mitä halusi hautajaisissa olevan, miten toimittavan. Ei tuollaisen käyttäytymisen pitäisi olla järkyttynyttä ihmistä vastassa hautajaisia järjestettäessä. Onneksi mukaan mahtui inhimillisiäkin työntekijäöitä, jotka näkivät ohjeiden läpi ja ohi ja ymmärsivät hädän ja tuskan ja osasivat joustaa silloin, kun se suinkin oli mahdollista ja hieman muulloinkin.

Jos ihmiset saavat törmäillä kaupoissa ja supermarketeissa, örveltää ravintoloissa ja muissa juottoloissa, kokoontua turvavälein kokouksiin jne. – miksi he eivät voi osallistua samanalaisin joukoin, samanlaisin turvavälein ja maskeja käyttäen hautajaisiin. Kun paikalla on papin, kanttorin ja lukijan sekä mahdollisesti vahtimestarin lisäksi suuressa kirkkosalissa vain ne kuusi seitsemän sallittua hautajaisvierasta, joista yksi on leski, toinen poika, kolmas ja neljäs isä ja äiti, mahdollisesti myös lesken vanhemmat, eipä siinä kuoroon mahdu enää oikein ketään ja muutenkin ulkopuolelle saattavat jäädä juuri ne tukihenkilöt, joita silloin olisi tarvittu. Välttämättä mukaan eivät pääse edes kantajat. Ja ne, jotka haluaisivat päästä hyvästelemään hyvän ystävän, vainajan, jäävät ovien ulkopuolelle. Ei tunnu reilulta!

Tällainen ei voi jatkua kauan. Ymmärrän toki taudin sen leviämisen ja tartuntojen uhan ja vakavuuden ja niin varmasti ymmärtävät hautajaisvieraatkin, muuta ymmärtävätkö asioista päättävät ja niitä pilkulleen noudattavat työtekijät asian inhimillisyyden. Sitä mietin. Tällainen tilanne karkottaa ihmiset kirkon yhteydestä ja paluu saattaa olla liian vaikeaa monista syistä. Jatkuuko kato kirkosta, vai mitä tapahtuu. Se nähdään pian.

Samalla kun mietin tuota, pohdin – tosin oikeasti edes tietämättä, miten on – miten korona-aikana papit, kanttorit, diakoniatyöntekijät tai vaikka vapaaehtoistyöntekijät ovat huomioineet ne lukuisat vanhat ja muut yksinäiset ihmiset, jotka peloissaan kyyhöttävät kotona koronapelossa neljän seinän sisällä. Varsinkin yksineläjät, jotka eivät edes saa usein puhua toisten kanssa, elleivät itse ole aktiiveja ja soittele tutuille tai sukulaisille. Entä ne, jota eivät soittele tai ne, joille eivät tutut ja sukulaiset soittele, soittelevatko kirkon työntekijät heille?

Luulen, että tämän koronakauhistuksen jälkeen "luudalla on töitä", kun mietitään, miten kirkollisverovaroja on käytetty. Onko niillä ostettu hienoja striimauslaitteita, joita ei edes oikein osattu käyttää ja joilla nyt tuotetaan ”tuutin täydeltä” verkkolähetyksiä kymmenistä eri kohteista samaan aikaan, vaihtelevalla tekniikalla ja taidolla ja tietysti varsin vaihtelevalla sisällöllä? Joskus ilman ääntä, joskus pelkkää analogia tai ikonia tai papin jalkoja tuijottaen, joskus levottomasti kirkossa huuhaillen. Hurahdettiinko väärällä tavalla digiloikkaan? Vai onko jo olemassa olevia laitteita (vaikka puhelimia, sähköpostia) käytetty muunlaiseen, tilanteen vaatimaan diakoniatyöhön? Olisiko striimauksia voinut keskittää, suunnitella, kohdentaa paremmin? Antaa opetusta tekijöille, hankkia keskitetysti samanlaisia laitteita, joita on sitten helppo käyttää muuallakin? Siirtää toimintaa striimauksen sijaan ihmisten väliseen työhön, jota voi koronasta huolimatta tehdä myös etänä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ryssäviha ja ortodoksiset kirkot sen pyörteissä

Suomen itsenäistyttyä 1918 maassamme alkoi ortodoksisuuden kannalta katsoen mielenkiintoinen, mutta hieman sekava ”hulabaloo”-ajanjakso. Suomen ortodoksit olivat kuuluneet ennen maamme itsenäistymistä Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen tsaarin vallan alaisessa Suomen suurruhtinaskunnassa ja omassa Suomen hiippakunnassaan. Venäjän vallankumous 1917 toi uudet tuulet ja uudet suunnat.

Oman maamme itsenäistymisen 1918 jälkeen oltiin varsin pian varmoja, ettemme voi kuulua Neuvostoliiton tai silloisen Neuvosto-Venäjän alaisen kirkon alaisuuteen ja kirkko hakeutuikin pian 1920-luvulla Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen eli jurisdiktioon autonomisena arkkihiippakuntana. Venäläisvastaisuus oli melkoisen suurta kansallistunteen täyttämässä itsenäisessä Suomessa ja kuuluminen Venäjä kirkon alaisuuteen ei oikeasti olisi ollut edes mahdollista.

Kaikki nämä melskeet ja mullistukset toivat monenlaisia lieveilmiöitä ortodoksien keskuuteen. Maassa oli runsaasti joka puolella maata merkkejä venäläisyydestä, valtiosta, jonka alaisuudessa olimme kuitenkin olleet varsin pitkän aikaa vuodesta 1809 alkaen. Maahamme oli mm. perustettu runsaasti venäläisiä varuskuntia ja niihin tietysti venäläisiä, ortodoksisia kirkkoja, joista pikkuhiljaa alkoi itsenäistymisen jälkeen muodostua ainakin osalle kansaa ongelma.

Suomenlinnan jopa melko brutaalisti luterilaiseksi kirkoksi muutettu
Pyän Aleksanteri Nevskin ortodoksisen kirkon alkuperäinen ikonostaasi 1918
P. Andronowin kuvaamana (Kuva: Museovirasto)

Ongelmia oli varmaan aluksi suuremmin vain enemmistökirkkoon kuuluvilla, ei niinkään ortodokseilla. Itsenäistymisen jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä mm. Helsingistä pyrittiin hävittämään venäläisajan muistoja, ja Suomenlinnan kirkon ortodoksista ulkoasua paheksuttiin 1920-luvulla runsaasti. Suomen arkkitehtiliittoa (SAFA) edeltäneen Arkitektklubbenin oma lehti valitti vuonna 1923, että kaupungin siluettia rumentaa kaksi "itämaisen vierasta" kirkkorakennusta: Uspenskin katedraali ja Suomenlinnan kirkko. Suomen Kuvalehti kirjoitti puolestaan vuonna 1925, että Suomenlinnan ”venäläistyylinen kirkko antaa ruman leimansa koko saarelle”. Melko pian ”tauti” levisi ja ortodoksitkin olivat sitä mieltä, etteivät he halua olla venäläisiä itsenäisessä Suomessa ja venäläisen kirkon jäseniä. Ortodoksit jakaantuivat selkeästi kahteen ryhmään, toinen kannatti kuulumista venäläiseen Äitikirkkoon, ja toinen ei halunnut kuulua siihen missään nimesä. Melko pian alkoikin sitten mm. näistä ja muista poliittisista syistä ortodoksisten varuskuntakirkkojen pudotuspeli ja monia muitakin identiteettikriisin oireita.

Itse tunnen parhaiten oman paikkakuntani Mikkelin sotilaskirkon kohtaloa, sillä olen tehnyt sen vaiheista ja noin viisikymmenvuotisesta historiasta poikani Petjan kanssa ihan kirjankin (kts. Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko). Mikkelin sotilaskirkko otettiin pian itsenäistymisen jälkeen sotasaaliina valtiolle ja se jäi valtion maille ja täysin irtonaiseksi sen aikaisesta hajaannuksen alla olleesta ortodoksisesta suomalaisesta kirkosta. Kirkko oli vanhalla venäläisille joukoille perustetulla kasarmialueella ihan Mikkelin keskustan kupeessa parin kilometrin päässä torilta. Näyttävällä paikalla, josta se näkyi mm. torin vieressä olevan nykyisen Maaherrankadun päässä näyttävänä ja vankasti rakennettuna tiilikirkkona.

Mikkelin sotilaskirkko postimerkissä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Mikkelissä ei ollut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina eikä edes seuraavina vuosikymmeninä omaa suomalaista ortodoksista seurakuntaa, alue kuului silloiseen Kuopio-Savonlinnan seurakuntaan ja Mikkelin oma suomalainen ortodoksinen väestö oli varsin pieni. Mutta kaupungissa oli komea tiilinen ortodoksinen kirkko, venäläisyyden symboli, Pyhän Georgios Voittajan ortodoksinen sotilaskirkko, jota Suomen armeija hallinnoi. Kirkko tyhjennettiin melko pian kaikista kirkollisista esineistä. Tosin pienellä viiveellä niin, että jonkin verran erilaista kalustoa – ikoneja ja ehkä muutakin – lähti siellä käyvien mukaan mikä minnekin, ennen kuin ne saatiin toimitettua Sortavalassa olevaan keskusvarastoon – missä ne mahdollisesti suurelta osin sitten tulevien vuosien sotien aikana ja niiden seurauksena tuhoutuivat tulipalossa.

Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko jätettiin monella tapaa heitteille. Siitä ja jopa kirkon häpäisemisestä olemme kirjoittaneet julkaistussa kirjassamme laajasti ja ei voi välttyä siltä tunteelta, että se oli ainakin osin harkittua ”heitteillejättöä”. Kirkkorakennus edusti puhtaimmillaan suurvenäläisyyttä, josta juuri oli päästy irti ja itsenäiseksi. Kirkko saikin melko välittömästi nimen, joka on seurannut sitä ja osin jopa koko kirkkokuntaakin näihin päiviin saakka ja josta ainakaan minä en yhtään pidä: ”Ryssän kirkko”. Mikkeliläiset eivät puretusta kirkosta paljon muuta nimeä taida tunteakaan.

Oma ortodoksinen kirkkomme ei oman hajaannuksen ja sekavien hallinnollisten olojen vuoksi voinut osoittaa suuremmin mielenkiintoa tällaiseen asiaan. Samaan aikaa käytiin käden vääntöä vuosina 1921-23 Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä toimineen, venäläistäjäksi koetun arkkipiispa Serafimin kanssa. Hänet laitettiin erilaisilla hallinnollisilla kikkailuilla syrjään arkkipiispan tehtävästä ja viimein hän poistui kokonaan maasta palkanmaksun lakattua oikeastaan melko kummallisin päätöksin.

Tuokaan vaihe ei varmaan tarkasti tutkittuna ole niitä Suomen kansallisen historiamme mukavimpia ja reiluimpia asioita, enemmänkin päinvastoin.

Mutta samalla ajalle sijoittuvat myös erilaiset ortodoksisiin sotilaskirkkoihin kohdistuneet toimet, joista ”malliesimerkkejä” voisivat olla vaikka tuo edellä mainittu Suomenlinnan ja Hämeenlinnan sotilaskirkkojen ja miksipä ei hieman myöhemmin myös tämä Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon kohtalot.

Tuollaiset asiat palautuivat mieleeni, kun luin tässä eräänä päivänä YLEn sivuilta raflaavan otsikon, joka kertoi, että ortodoksinen kirkko on myytävänä! Kyse oli Savonlinnassa sijaitsevasta ns. Pikkukirkosta eli 1846 käyttöön vihitystä Pyhien Sakariaan ja Elisabetin kirkosta keskellä Savonlinnan kaupunkia parin sadan metrin päässä satama-aukiosta. Kyse on siis siinäkin liian hyvällä paikalla sijaitsevasta ”venäläisestä kirkosta”, tsaarin vallan aikana rakennetusta kirkosta.

Kirkko myytiin sitten Suomen itsenäistymisen jälkeen 1930-luvun lopulla ilmeisesti lähinnä Kuopio-Savonlinnan seurakunnan omien riitojen vuoksi Savonlinnan luterilaiselle seurakunnalle, joka pitikin sitä sitten omistuksessaan pitkälle 2010-luvulle saakka, jolloin se sitten myytiin "takaisin" sen hankintaa ja ylläpitoa varten perustetulle yksityiselle säätiölle. Kirkko olisi toki haluttu takaisin jo aiemminkin, sillä savonlinnalaisilla ei ollut omaa kirkkoa useisiin kymmeniin vuosiin. Rukoushuone sinne rakennettiin ns. jälleenrakennuslain puitteissa 20 vuoden kuluttua ja kirkoksi se vihittiin 70 vuotta Pikkukirkon myynnistä 2009.

Savonlinnan ns. Pikkukirkko kaupungin keskustassa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

 

Nyt tuo Pikkukirkko tulee jälleen myyntiin, koska säätiöltä loppuivat varat ja luotto ja se ajautui konkurssiin. ”Rikkaiden ja rakkaiden” säätiöläisten ilmeisen rattoisat kokoukset ja kahvittelut eivät riittäneet pitämään toimintaa yllä, kirkon säilyminen olisi vaatinut jotain oikeaa  ja tehokasta toimintaa, jota ei ilmeisesti saatu tai osattu saada aikaiseksi niin, että edes kirkon ylläpitokulut olisivat peittyneet.

Nyt on sitten mielenkiintoista nähdä kuis’ kirkon käy. Ostavatko sen raharikkaat oligarkit vai helluntailaiset tai muu ryhmittymä, vai mihin tarkoitukseen tämä kaunis ja keskeisellä paikalla oleva ja kaiken lisäksi tämän hetkisen savonlinnalaisten ortodoksien määrän suhteen hyvinkin sopivan kokoinen historiallinen kirkkorakennus joutuu? Kirkon ympärillä olisi riittävästi tilaa vaikka missä erilaisille kirkon vaatimille oheistoimille, mm. kokoontumistiloille (hautajais-, häätilaisuudet), sillä vanhan nyt käytössä olevan kirkon seurakuntasali saattaa tulla piankin tiensä päähän ja on sijainniltaan kovin syrjässä. Nykyisin käytössä oleva kirkko sen sijaan lienee hyvässä kunnossa, sillä se kunnostettiin melko äskettäin – olisiko noin kymmenisen vuotta sitten.

Rahaa ortodoksinen kirkko on ”tuhlannut” viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vaikka mihin, monien mielestä osin melko turhaankin. Nyt rahalle olisi oikeaa käyttöä: pelastaa Savonlinnan Pikkukirkko. Hinta ei liene kovinkaan suuri ja velkasumma ei rasittaisi kovinkaan paljoa kirkkoa näinä halvan koron aikoina.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Trumpistinen ortodoksisuus

Viime aikoina on tapahtunut paljon poliittisella saralla ja etenkin ”rapakon takana”. Itseäni politiikka ei varsinaisesti suuremmin kiinnosta, mutta nyt se on saanut siellä sellaisia muotoja, että on ilmiselvästi ryhtynyt hieman kiinnostamaankin. Ja siinä ohessa olen minäkin ihmetellyt ihmettelemistään, millaisia ihmisiä oikein Amerikassa asuukaan.

Tänä aamuna jälleen aamuyöstä, kun uni oli kevyttä ja mielikuvitus pääsi laukkaamaan, pohdin tuota trumpismin syvintä olemusta ja miten se sopisi ortodoksisuuteen. No – eihän se sovikaan, mutta kunhan pohdiskelin.

En tiedä onko tuota termiä trumpismi mitenkään avattu, mitä se tarkoittaakaan. Luulen, että tällä hetkellä se tarkoittanee monenlaisia yksilöllisiä asioita riippuen pitkälti ihmisen omasta katsontakannasta ja arvomaailmasta. Niin on varmaan minullakin. Minulle Trump oli melkeinpä alusta alkaen pahanlaatuinen häirikkö ja mielestäni täysin suuren maan presidentiksi sopimaton, jonka toilailuja siedettiin aivan liian kauan. Maassa, jota aiemmin pidin jopa sivistyneenä. Mutta eipä asiaa minulta onneksi kysytty, kun hänet tehtävään valittiin.

Siksi on varmaan mukava ihan vain huvikseen maalailla jonkinmoisella pensselillä trumpistista ortodoksisuuttakin. Mitä sekin sitten lienee? No – minäpä kerron.

Minusta trumpismiin liittyviä asioita ovat mm. narsismi, valehtelu tai ainakin osatotuuksien laukominen ja asioiden vääristeleminen, faktojen, tosiasioiden sivuuttaminen omien tarkoitusperien vuoksi, salaliittoteoriat ja vaikkapa jonkun asian esille työntäminen ennen muita, tyyliin ”Amerikka ensin”, joka ei sitten kuitenkaan tarkoita sitä, mitä nuo sanat tarkoittavat, vaan enemmänkin "minä ensin".

Noista lähtökohdista yritän lähestyä myös termiä trumpistinen ortodoksiosuus. Sitä harrastavat mielestäni siis tyypit, joille on ominaista laukoa osatotuuksia ortodoksisuudesta, kirkollisia asioita sekoitettuna osittain valheisiin, osittain omiin huonoihin kokemuksiin, pettymyksiin kirkosta tai vaikka ihan vain omasta elämästä ja ihmisistä ja ajaa tällä tavalla – eräänlaisiin salaliittoteorioihin vedoten – omia asioitaan, omaa etuaan.

Ortodoksiset trumpistit ovat minusta kuin raakkuvia variksia langalla, tai nykyaikaisesti, näyttöruudun ääressä, jossa ne raakkuen odottavat, että joku heidän ei-pitämänsä kirkollinen tyyppi tekee jotain väärin tai edes hutiloiden tai että heidän edustamansa yhteisö tai mikä tahansa kirkkoon tai heidän vihaamiinsa ihmisiin liittyvä organisaatio, epäonnistuu, törttöilee tai tekee vaikka konkurssin. Siis ajattele: myös oma kirkko, jossa he ovat kuka enemmän, kuka vähemmän aktiivisina jäseninä. Oma, monelle rakas kirkko, joka on perustettu ihmisten pelastuksen apuvälineeksi, valjastetaan nyt vihan, kaunan, pätemisen ja koston välineeksi. Toki näin on tapahtunut lukuisia kertoja ihmiskunnan ja kirkon historiassa, mutta silti ...

Heti sellaisen törttöilyn tai vaikka poikkinaisen sanan sanomisen tapahduttua joku muutamista päällikkövariksista rääkäisee ja muut yhtyvät tuohon heidän mielestään ”kauniiseen” lauluun. Sillä ei ole väliä onko asia oikeasti niin, riittää, kun se näyttää muka väärältä toiminnalta tai edes oudolta. Ihmetellään oikein ”ortodoksisella asiantuntijajoukolla” asiaa ”ympäri ämpäri”, kunnes joku ryhmään kuulumaton kertoo hieman vaivihkaa, ja osin tuloksetta, että ovat tainneet varikset ymmärtää väärin, asiahan on ihan toisin.

Tällaisia ortodoksisia trumpisteja on alkanut esiintyä sosiaalisessa mediassa joka puolella. Kenellä on pontimena suuren ja ihmeellisen naapurimaan kritiikitön ihailu, toimiminen hyväntahtoisena hölmönä, kenellä katkeroituminen jonkin etnisen ryhmän ihmisiin ja järjestöön, jossa ei ole päässyt sanomaan omaa "painavaa" asiaansa tai tullut valituksi "kultapossukerhoon". Joku on pettynyt oikeinuskovaan kirkkoonkin ja sen naiviuteen. Joku hakee revanssia, joku kenties jotain muuta.

Some on väline, jossa tällaiset trumpistit saavat helposti äänensä kuuluville. Mutta onneksi maassamme on ihmisiä, joilla on vielä tolkkua jäljellä kaiken koronakriisin keskelläkin. Tosin jotkut heistä valitettavasti kuuluvat tässä yhteydessä – mikäli toimintaa verrattaisiin vaikka koulukiusaamiseen – joko niihin hiljaisiin hyväksyjiin tai niihin syrjään vetäytyjiin, jotka eivät uskalla trumpistien pelon ja turpiin saamisen uhan alla avata suutaan ja sanoa: ”Keisarilla ei ole vaatteita!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Oman elämän tarinankertoja

Suvussani on ollut paljon tarinankertojia. Ihmisiä, jotka iltanuotiolla ovat kertoneet ihmeellisistä asioista – oikeista tai keksityistä. Kirjoittaneet jopa kirjoja. Itse muistan yhden tällaisen olleen isäni siskon, tätini Aleksandra, jolla noita tarinoita riitti loputtomasti. Ja aina hymy suupielessä ja huumori mielessä. Paljon niitä oli Viktor-isällänikin.

Suvussani on ollut myös monenlaisia tarinankertojia, kanteleensoittajia, kansanrunoilijoita, suakkunoiden kertojia, satujen, tarinoiden kertojia - joskus tuntuu, että ihan joka lähtöön. Runonlaulaja Pedri Shemeikan tytär oli naimisissa isosetäni pojan kanssa. Vornasia ja Parppeita vilisee puolisoina siellä täällä sukua. Joten mahdollista on, että jonkinlaista ”sukurasitetta” tarinoiden kerrontaan voisi vaikka olla.

Onnellisena olen ollut huomaavinani, että tarinankerronta saattaa jatkua seuraavissakin sukupolvissa. Se toki saattaa joskus hypätä vaikka yhden sukupolven yli ja yllättää sitten seuraavassa. Pieniä merkkejä tällaisesta olen ollut havaitsevinani oman sukuni kohdalla.

Törmäsin aivan äskettäin erääseen englanninkieliseen artikkeliin, jossa pohdittiin näin uuden vuoden alkaessa elämälle mahdollisesti otettavaa uutta suuntaa ja siinä ohessa uutta merkitystä ja sitä, mitä voisimmekaan oppia eletystä elämästämme.

En suuremmin ole ollut sellainen ihminen, joka aina jokaisen uuden vuoden alussa tekee tyhjiä uudenvuodenlupauksia, koska useimmiten en niitä olisi voinut pitää sillä tavalla, kuin alkuun ehkä ajattelin. Olen toki saattanut silloin tällöin tehdä erilaisia kokeiluja – osaanko toimia tästä eteenpäin eri tavalla, uudella tavalla, lopettaa huonon tavan, jne. Joskus olen siinä onnistunut, usein en.

Tuo artikkeli sai minut ajattelemaan elämääni hieman eri kantilta. Mielenkiintoista oli havaita, että ydinsana tuon oivalluksen tekoon oli minun kohdallani tarinankerronta, joka oli mukana tuon artikkelin ”listalla”. Artikkeli oli syntynyt sen ajatuksen ympärille, että elämässä on muutakin tarkoitusta, kuin olla onnellinen. Onko näin!

Artikkelissa etsittiin eväitä sellaiselle toisenlaiselle elämälle, jossa voisi – kaiketi myös – olla onnellinen, mutta eri tavalla kuin ennen. Artikkelissa siteerattiin useampaan otteeseen minulle tällä hetkellä vielä tuntematonta amerikkalaista kirjailijaa, Emily Esfahani Smithiä. Kun tutkin asiaa tarkemmin, häneltä löytyy mm. suuren suosion saanut bestselleri ”The Power of Meaning: Crafting a Life that Matters” (julkaistu suomeksi nimellä: ”Merkityksellisyyden voima”, 2018, Tuuma-kustannus). Päätin lukea kirjan heti, kun löysin sen ja sain kirjastostani. Mutta tämä blogijuttuni on kirjoitettu kuitenkin ennen kirjan lukemista.

Selvittelin asiaa ja henkilöä kuitenkin sitä ennen netin kautta jonkin verran ja selvisi, että Emily on ilmeisesti uskonnollinen ihminen, joka mentyään yliopistoon, havaitsi niiden olevan täynnä länsimaisen sivistyksen maallistamia ihmisiä, joilla kriittinen ajattelu oli korvannut perinteet, tradition. Pian hän myös huomasi, että Viktor Frankilin kehittämä logoterapinen ajatus, että lisääntynyt ahdistus johtuu siitä, että moni ei kykene näkemään elämäänsä merkityksellisenä, oli varsin totta. Emily vertasi länsimaisten ihmisten elämää afrikkalaisten elämään, jossa uskonto, perhe ja yhteisö tarjoavat elämälle ihan erilaisen ja vahvan pohjan.

Paljon muutakin Emilystä selvisi ja päätin siis piakkoin lukea tuon hänen kirjoittamansa kirjan. Mutta tuo artikkeli, joka vei minut asian äärelle, pohti asiaa myös omalla tavallaan ja kuten jo mainitsin tuo ”tarinankerronta” yksittäisenä kohteena osui silmääni herättäen mielenkiinnon. Tuo nettiartikkeli perustui Emily Esfahani Smithin pitämään nettiluentoon (johon linkki löytyy tämän kirjoituksen lopussa). Siinä Emily esitteli neljä alempana tekstissä esitettyä merkityksellistä pilaria elämälle (yhteenkuuluvuus, tarkoituksenmukaisuus, ulkopuoliset havainnoinnit sekä tarinankerronta) ja niitä referoin tässä vielä lyhyesti.

Emilyn mielestä on tärkeää
1. olla jonkin yhteisön jäsen, osa yhteisöä, jossa meitä arvostetaan, rakastetaan ja jossa tunnemme olevamme tervetulleita ja jossa me itsekin arvostamme ja rakastamme toisia ja toivotamme heidät tervetulleiksi yhteisöömme.

Mikä sitten kenelläkin onkaan tuo yhteisö, se vaihtelee varmasti kovinkin. Mutta se voisi olla häntä ajatellen vaikkapa kirkko, seurakunta. Mitä tuo ohje todellakin silloin tarkoittaakaan – sitä olisi varmasti mielenkiintoista pohtia - seurakunnissakin.

Emilyn mielestä jokaisella pitäisi olla
2. tarkoituksen mukainen elämä, elämä, jolla on suurempi tarkoitus kuin omat pienet toiveemme. Elämä, jossa voimme irtaantua itsekkäistä intohimoistamme ja löytää suuremman kutsumuksen itsemme ulkopuolelta. Tarkoitus on haluta (want) vähemmän kuin antaa (give). Kokea, että elämän syvin tarkoitus on oppia elämään muita auttaen, muita varten.

Edelleen Emilyn mukaan meidän jokaisen pitäisi
3. käsittää, että oman havaintokykymme ulkopuolella on ilmiöitä, joita emme voi ymmärtää ja jotka usein ovat myös itseämme suurempia todellisuuksia.

Edelleen sitten se, joka osui silmääni ja mieleeni ensimmäisenä. Se, että
4. meillä kaikilla on oma elämäntarinamme, mutta silti tarina elämästämme ja siitä kertominen voivat muuttua elämämme aikana. Riippumatta täysin siitä, mitä olemme tehneet väärin, mitä virheitä olemme tehneet ja mitä haasteita kohdanneet, voimme aina kuvitella ja kertoa tarinamme uudelleen tavalla, joka antaa elämällemme uuden suunnan ja uuden merkityksen. Voimme siis oppia menneisyydestämme ja luoda elämämme uudeksi mielekkäällä ja uudella tavalla.

Melkoisia asioita ja tavoitteita nuo Emilyn pilarit meille kaikille. Ei ehkä ihan ”uudenvuodenlupaustavaraa”, mutta silti pohdinnan arvoisia ja toivottavasti myös toteutuksen arvoisia.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Tässä vielä linkki tuohon Emilyn ”Ted talk”-luentoon:
"There's more to life than being happy"

Äiti Kristoduli (1945-2020) - ikuinen muisto

Äiti Kristoduli kreikkalaisen luostarinsa hautausmaalla syyskuussa 2000.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Jouluaaton aattona, keskiviikkona 23.12.2020 saimme suruviestin: Heinäveden Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin sisaristoon kuulunut nunna, äiti Kristoduli, oli kuollut uuvuttavan sairauden jälkeen. Hän oli ja on yhä yksi tunnetuimmista ortodoksisista kirjailijoista Suomessa ja hänen lukuisat teoksensa ovat olleet suosittuja monien – myös muiden kuin ortodoksien – keskuudessa.

Itse opin tuntemaan äiti Kristodulin melko erikoisella tavalla kaksikymmentä vuotta sitten. Elin silloin Kreikassa, missä kotinani oli useiden kuukausien ajan Moni Pendeli (Μονή Πεντέλη), Ateenan lähistöllä Maratonin ja Thermopylain maisemissa Palio Pendelin kylässä sijaitseva Pendelin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari. Tein sieltä aina silloin tällöin retkiä eri puolille Kreikkaa ja eräällä tällaisella retkellä tapasin yllättäen äiti Kristodulin.

No – yllättäen ja yllättäen – yllättäen hänelle, mutta ei niinkään minulle, sillä tiesin hänen silloin asuvan Kreikassa Meteoran luostarin lähistöllä Trikalassa sijaitsevassa Vitouman (Ιερά Μονή Κοίμησης Θεοτόκου Βυτουμά) luostarissa, jonne ajoin häntä tapaamaan vanhimman veljeni Vesan kanssa yhtään hänelle asiasta ilmoittamatta.

Koputtelimme syyskusisena aamupäivänä vuonna 2000 luostarin porttia ja oven pieni luukku avautui ja sen takana oli kreikkalainen nunna, joka ei osannut yhtään englantia ja minun kreikankielentaitoni oli siinä vaiheessa vielä melko vähäinen. Sain kuitenkin selvitettyä, ketä haemme ja sekin selvisi, ettei hän juuri nyt ole paikalla, mutta - δύο ώρες – kahden tunnin kuluttua hän olisi taas luostarissa.

Palasimme mutkaista ja ainakin silloin melko huonokuntoista tietä takaisin alas Trikalaan ja kävimme syömässä pienessä paikallisessa tavernassa. Palattuamme takaisin luostariin ja koputeltuamme taas portilla, avaamaan tulikin nyt hämmästynyt äiti Kristoduli, joka kuitenkin iloitsi saadessaan vieraita kaukaa kotimaastaan.

Pääsimme sisälle ja joimme kreikkalaiset kahvit ja tutustuimme toisiimme. Meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja tuttuja ja juttu luisti mukavasti – luulen, että äiti Kristodulikin piti siitä, että sai pitkästä aikaa puhua suomea.

Kahvittelun jälkeen äiti Kristoduli vei meidät privaatille tutustumiskierrokselle luostariin ja kävimme monissa hänelle rakkaissa paikoissa – haudoilla, kappelikäytössä olleessa luolassa, kirkossa, jne. Palasimme vielä kahvihuoneeseen ja selvitimme hänelle tarkemmin, mihin ja miksi olemme matkalla.

Minulla oli mukanani suosituskirje silloiselta arkkipiispaltamme, Johannekselta, jossa kerrottiin matkani syy – tein erilaisia tutkimuksia mm. martyyyri-ikoneista Kreikassa ja halusin tutustua Meteoraan ja nähdä sen ikoneja. Luettuaan suosituskirjeen, äiti Kristoduli sanoi, että hänkin voisi antaa pienen kirjeen mukaamme ja voimme näyttää sitäkin pyrkiessämme sisälle Meteoran luostareihin.

Oletettavasti tuo käsin pienelle paperilapulle kirjoitettu kirje on jossain vielä tallella, samoin kuin suosituskirjekin – en tällaisia yleensä tyylilleni uskollisena hävitä. Muistan hyvin, kun sitten pyrkiessämme Metoran luostareihin sisälle – joskus oli pitkiä jonoja, jotka saimme ohittaa, joskus luostarin ovi oli kokonaan suljettu ja piti koputella – kaikki ovet avautuivat ja pääsimme sisälle, vaikkei olisi ollut esimerkiksi yleinen ns. vierailupäivä. Veljeäni hämmästytti erityisesti se, että äiti Kristodulilta saamamme pieni kirjelappu näytti olevan ”vahvempaa tavaraa” kuin tuo toinen, yleisempi suosituskirje.

Monta kertaa veljeni kyselikin sitten luostareissa ja jälkeenpäinkin, miten minä oikein tein tuon melkolailla onnistuneen ja paljon tietoa antavan visiitin. No – yksi suuri syy siihen oli varmasti äiti Kristodulin kirje, joka avasi ovia siksi, että hänet tunnettiin siellä hyvin ja häntä arvostettiin suuresti.

Yhteistyömme jatkui sitten pienen tauon jälkeen silloin tällöin tavattuamme taas hänen vieraillessaan Suomessa, mutta vuoden 2011 jälkeen sitten useammin, kun hän melko erikoisten vaiheiden jälkeen – voisi kai sanoa – joutui palaamaan Suomeen, missä hän asettui asumaan Heinävedelle Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin.

Jo Kreikassa aloitettu laaja kirjallinen työ jatkui Suomessakin. Kreikan ajalle ajoittuu useita suosittuja ortodoksisia teoksia ja merkittävin niistä lienee kuitenkin siellä suomeksi käännetty Filokalia, jonka sittemmin toinen suomalainen ortodoksinen kulttuuripersoona, Irinja Nikkanen toimitti suomeksi viidessä osassa vuosina 1981-2003. Tämä teossarja on varmasti yhä yksi upeimmista ortodoksisista suomennetuista teoksista. Se voidaan nähdä tiivistelmäksi idän kirkon luostaripyhien vuosisataisesta hengellisestä, askeettisesta ja hesykastisesta kokemuksesta.

Myös minun yhteistyöni jatkui äiti Kristodulin kanssa muutamissa asioissa lähinnä poikieni kanssa perustamamme Ortodoksi.netin, suomalaisen ortodoksisen tietosivuston saralla. Hän kirjoitti sivustolle joitain artikkeleita ja yhdessä vaiheessa julkaisin sivustolla myös hänen kirjoittamiaan blogitekstejä ”Äiti Kristodulin blogissa”. Saimme julkaista myös jonkun hänen teksteihinsä perustuvan opetusvideonkin muiden ohessa Ortodoksi.netissä.

Äiti Kristodulin luomisvoima oli valtava ja työn jälki – kirjat – upeita ortodoksisia teoksia, joiden kautta on lukuisa joukko ihmisiä – niin ortodokseja kuin muunkin uskoisia – saanut valtavasti lohtua, tietoa ja varmuutta elämäänsä. Onneksi saimme häneltä niinkin paljon kirjoja, joiden hehku ei sammu, vaikka kirjoittaja meni – kuten eräs hänet paremmin tunteva sanoi Ortodoksi.netin fb-sivuston viestissään osuvasti – jouluksi kotiin, minne hän elämässään ja elämäntavoillaan tähtäsi koko ajan. Tämän tuttunsa mukaan äiti Kristoduli jo varhain nuoruudessaan tiesi, että Jumalan valtakunta on ainoa tärkeä asia maailmassa.

Saata oi Kristus sinun palvelijasi, äiti Kristodulin, sielu lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.

Hannu Pyykkönen