Pyhä Petronius Prodromoslainen – kohtaaminen Athoksella

Pyhä Petronius Prodromoslainen
(Kuva: Doxologia)

Viime syksyn uutinen Bukarestista kantoi mukanaan erityisen sävyn: Romanian patriarkka Daniel puhui lokakuun lopulla 2025 Kansalliskatedraalin maalausten vihkimisen yhteydessä ja hän nosti puheessaan esiin pyhän Petronius Prodromoslaisen. Hän muistutti, miten tämän hiljaisen ja nöyrän munkin elämä on ollut vuosikymmenten ajan esikuva paitsi romanialaisille myös kaikille Athoksen pyhää perinnettä arvostaville.

Kun kuulin hänen nimensä lausuttuna juhlallisen liturgian ja puheen yhteydessä, mieleeni nousi lämpimänä muistona välittömästi oma pyhiinvaellukseni Kreikkaan ja kohtaamiseni Athoksella. Vuonna 2000 sain poikkeuksellisella tavalla tavata ja kokea sen lempeyden ja rauhan, joka säteili isä Petroniuksesta. Aivan kuin hän olisi puhunut enemmän sydämellään kuin sanoillaan, ja kuin hänen olemuksessaan olisi ollut jotakin, mikä heijasti pitkän kilvoituksen hiljaista hedelmää. Tuosta matkasta kirjoitin myöhemmin myös silloiseen matkablogiini, missä kerroin näistä ensivaikutelmista ja tunnelmista. Nyt, kun hän on virallisesti kanonisoitu ja liitetty koko ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon, tuo muisto tuntuu entistäkin syvemmältä, merkityksellisemmältä ja siunauksellisemmalta.

Pyhän ja nöyrän Petroniuksen tien päätepiste ei ollut ihmisen rakentama maine, vaan se oli hänen vuosikymmenten rukouksessa, kuuliaisuudessa ja vaivannäössä kirkastunut elämä. Häntä pyydettiin parikin kertaa koko Romanian kirkon ylimmäksi piispaksi, patriarkaksi, mutta hän halusi pysyä siinä kuuliaisuustehtävässä, johon hän oli kutsumuksensa mukaisesti Athokselle mennyt. Munkkina ja Prodromoksen skiitan johtajana hän eli Athoksella hiljaista, mutta voimakkaan rukouksen täyttämää arkea, ja juuri tämä hiljainen voima kosketti sekä veljestöä että pyhälle vuorelle saapuneita pyhiinvaeltajia. Hänen lempeytensä ja sydämen lämpönsä muistetaan yhä, aivan kuten ne pienet hetket, joissa hän lohdutti, kuunteli ja rohkaisi niitä, jotka etsivät hengellistä tukea.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos allekirjoitti tänä syksynä patriarkaalisen ja synodaalisen tomoksen, asiakirjan, jossa pyhän Petroniuksen ja kolmen muun Athoksella kilvoitelleen romanialaisen munkin pyhyys vahvistettiin koko ortodoksisen kirkon yhteisesti tunnustamaksi todellisuudeksi. Tomos kuvaa heitä miehiksi, jotka kulkivat Kristuksen tietä, jotka olivat Jumalan armon kantajia ja Pyhän Hengen lahjojen hoitajia, ja jotka sekä eläessään että kuolemansa jälkeen olivat monille lohdutukseksi ja avuksi. Siinä todetaan, että heidän pyhyytensä tuli ilmeiseksi paitsi kuuliaisuuden ja askeettisen elämän kautta myös niiden merkkien ja rukouksen hedelmien kautta, jotka jatkoivat vaikutustaan heidän siirryttyään Herran luo.

Pyhän Petroniuksen elämä oli luostarikilvoituksen selkeää ja kirkasta linjaa: kuuliaisuutta, omasta tahdosta luopumista, nöyryyttä ja rukousta. Hän oli vuosien ajan sekä veljille että maallikkopyhiinvaeltajille hengellinen isä, joka ei tarjonnut tyhjiä sanoja vaan sydämestä nousevaa viisautta. Tomos kuvaa tätä kaikkea tavalla, joka resonoi oman kokemukseni ja niiden lukemattomien ihmisten kokemusten kanssa, jotka ovat kertoneet tapaamisistaan hänen kanssaan. Itsekin kuljin luostarin rauhallisilla ja kauniilla kukkaistutuksilla koristelluilla kujilla hänen kanssaan ja keskustelin sillä yllättävällä yhteisellä kielellä, jota kumpikin osasimme – saksaksi.

Kanonisointipäätös asettaa hänen vuosittaisen muistopäivänsä 24. helmikuuta, jolloin ortodoksinen kirkko tulee eri puolilla maailmaa muistelemaan hänen nimeään ja pyytämään hänen esirukouksiaan. Samalla hänen kunnioituksensa siirtyy luontevasti Athoksen hiljaisista keljoista koko kirkon yhteiseen rukoukseen.

Ajattelen yhä sitä keväistä päivää Athoksella yli 25 vuoden takaa. En silloin tiennyt, että se, mitä pidin eräällä tavalla tavallisena pyhiin­vaellus­kohtaamisena, olisi myöhemmin osa suurempaa tarinaa, sellaista, johon kätkeytyy kirkon traditioiden ja pyhien hiljainen jatkumo. Niin usein pyhyys on lähellä meitä kuin huomaamatta, arkisen kohtaamisen keskellä, ja vasta jonkin ajan kuluttua ymmärrämme sen todellisen merkityksen.

Blogisti yhdessä pyhän Petroniuksen kanssa
Athoksella v. 2000 Prodromoksen luostarin pääkirkon edessä.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhä Petronius oli yksi niistä ihmisistä, joiden elämä itsessään on rukous. Siksi hänen muistonsa ei ole vain kertomus menneestä, vaan se kutsuu meitäkin kulkemaan kohti rauhaa ja nöyryyttä. Ja juuri siksi tuo lyhyt kohtaaminen Athoksella tuntuu tänään suurelta lahjalta, jonka merkitys on kasvanut vuosien myötä ja joka kanonisoinnin myötä asettuu nyt osaksi kirkon yhteistä, elävää muistia.

Pyhä Petronius, rukoile Jumalaa puolestamme!

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

---
(Tämä blogijuttu on julkaistu ajastettuna 31.12.2025)
HAP

 

Teko(äly)ortodoksisuudesta

 

Apostoli Johannes ja hänen oppipoikansa Prokoros
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ajatuksia uskosta, opetuksesta ja uudesta työkalusta

Kysymys omasta tavasta puhua uskosta

Olen viime vuosina pysähtynyt yllättävän monissa tilanteissa pohtimaan omaa ortodoksisuuttani. En niinkään identiteetin tai dogmien tasolla, vaan sen äärellä, miten ja millä välineillä mahdollisesti kerron ortodoksisesta uskosta silloin, kun kirjoitan tai puhun siitä julkisesti. Erityisesti sosiaalinen media on pakottanut pohtimaan tätä kysymystä aiempaa tietoisemmin. Yksi asia nousi melko nopeasti muiden yläpuolelle: voiko ortodoksi käyttää tekoälyä käsitellessään uskoaan, sen opetusta ja siihen liittyviä ilmiöitä.

Kirkko ja teknologinen aika

Kysymys ei ole uusi, eikä se ole noussut tyhjästä. Siihen ovat viitanneet puheissaan muun muassa Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos sekä Australian arkkipiispa Makarios ja moni muu hierarkki. Ekumeeninen patriarkka on toistuvasti korostanut, ettei ortodoksinen kirkko voi olla välinpitämätön tieteen ja teknologian kehitykselle. Kirkko ei elä irrallaan maailmasta, vaan sen kutsumuksena on tarkastella uusia ilmiöitä teologisen viisauden, vastuun ja ihmisarvon kunnioituksen näkökulmasta.

Patriarkka on muistuttanut, että ortodoksinen perinne on ehtymätön lähde elämän periaatteille, mutta se ei ole museoon suljettu järjestelmä. Se vaatii jatkuvaa tutkimusta, hengellistä erottelukykyä ja teologista ponnistelua, jotta se kykenee vastaamaan kulloisenkin ajan kysymyksiin menettämättä omaa ydintään.

Teknologia välineenä, ei päämääränä

Australian arkkipiispa Makarios on puolestaan puhunut selkeästi siitä, ettei ortodoksinen kirkko ole teknofobinen. Teknologiaa ei tarvitse pelätä, mutta sitä ei tule myöskään käyttää kritiikittömästi. Hänen mukaansa teknologia voi olla kirkolle väline evankeliumin julistamiseen, opetukseen ja yhteydenpitoon. Digitaaliset alustat voivat tavoittaa ihmisiä, jotka eivät eri syistä pääse jumalanpalveluksiin tai muuten kirkolliseen yhteyteen perinteisin tavoin. Samalla arkkipiispa on kuitenkin korostanut, että teknologian käyttöön liittyy aina eettinen vastuu. Se voi joko palvella ihmistä tai kaventaa ihmisyyttä, vahvistaa yhteisöllisyyttä tai heikentää sitä.

Juuri tähän eettiseen kysymykseen keskustelu lopulta tiivistyy.

Kirkollinen keskustelu ja sen puute

Kirkon tehtävänä ei ole torjua uusia välineitä, mutta ei myöskään omaksua niitä ajattelematta. Tarvitaan harkintaa, ohjausta ja kykyä erottaa väline päämäärästä. Tässä kohden huomaan usein pohtivani, missä määrin Suomen ortodoksinen kirkko on käynyt tätä keskustelua avoimesti ja yhteisesti. Ainakaan omaan tietooni ei ole tullut laajempia linjauksia tekoälyn käytöstä opetuksessa tai kirkollisessa viestinnässä.

Vaikuttaa siltä, että joillakin kirkon verkkoviestinnän ja sosiaalisen median alueilla toimivilla ei ole juurikaan valmiuksia tai edes kiinnostusta uudenlaisiin työkaluihin. Osa kaipaa yhä lakkautetun valtakunnallisen paperilehden aikaa. Sen lakkauttaminen oli kiistatta suuri menetys, mutta kysymys kuuluu, mitä sen tilalle on rakennettu ja miksi on monin paikoin jääty paikoilleen tai jopa osin taannuttu.

Opetus elää jo ajassa

Eräs ystäväni kertoi taannoin vierailustaan ortodoksisten opettajien koulutustilaisuudessa. Hän oli kysynyt, käyttävätkö opettajat opetuksessaan tekoälyä. Hänen mukaansa lähes kaikkien käsi nousi. Jos tämä pitää paikkansa, tekoäly on jo tullut osaksi opetustyötä. Silti herää kysymys, miten tämä näkyy tai näkyykö se lainkaan kirkon yhteisessä keskustelussa, ohjeistuksissa tai etenkin opetuksen kehittämisessä. Toisaalta eihän siinä oikeastaan ole mitään yllättävää. Opetus elää aina ajassa, usein nopeammin kuin hallinnolliset tai kirkolliset rakenteet. Usein saattaa tosin käydä niin, etteivät opettajien opettajatkaan kestä kehityksen kelkassa ja se valitettavasti näkyy melko nopeasti kentällä.

Oma suhde teknologiaan ja tekoälyyn

Itse en pidä itseäni asiantuntijana ainakaan modernin ortodoksisen uskonnon opetuksessa, vaikka toiminkin alalla neljä vuosikymmentä. Urani alkuvuosina käytössämme olivat varsin alkeelliset tietotekniset välineet, myöhemmin jo huomattavasti monipuolisemmat. Eläkkeelle jäämisen jälkeen kehitys on ollut tosi nopeaa ja osin jopa huimaa. Olen seurannut sitä sivusta, osin lasteni ja vunukoitteni, lastenlasteni kautta, mutta myös itse kokeillen. En koe uusia teknologioita itselleni vieraiksi, en edes tekoälyä, jota käytän hyödyllisenä renkinä, eräänlaisena assistenttina, vanhan miehen kolmantena kätenä ja vara-aivoina.

Tekstien toimittaminen ja tekoälyn apu

Oma käyttökokemukseni liittyi erityisesti ortodoksisten tekstien toimittamiseen sosiaaliseen mediaan useista kielistä suomeksi. Käytän apuna tekoälyä, mutta myös omaa kielitaitoani ja pitkää kokemustani opettamisesta ja ortodoksina elämisestä ortodoksisessa ympäristössä. Näin mahdollistui ja avautui laaja, monipuolinen ortodoksinen tekstimaailma, jossa kirjoittajina on pappeja, piispoja ja myös maallikkoja. Toimittamiani tekstejä on julkaistu eräillä ortodoksisilla sivustoilla.

Tekoäly mahdollisti sen, että laajoista ja monipolvisista teksteistä saattoi muokata tiiviitä, jäsenneltyjä ja opettavia kokonaisuuksia. Usein tekoäly auttoi hahmottamaan rakennetta ja nostamaan esiin olennaista. Ihmisen tekemä tarkistus, arviointi ja lopullinen päätöksenteko oli silti aina välttämätöntä.

Perinteisen ortodoksisuuden haaste

Mutta sitten jo kohta heti kokeilujen alkuvaiheessa tuli vastaan se kuuluisa mutta.

Keskusteluun astui ns. perinteinen ortodoksisuus, tai ehkä pikemminkin ajatus yhdestä oikeasta ortodoksisuudesta. Miten tekoälyn avulla toimitettu teksti voisi edustaa lähes kaksituhatvuotisen kirkon oikeaa ja oikeaoppista opetusta. Lisäksi osa lähteistä oli venäläisten pappien kirjoittamia tekstejä, mikä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa herätti välittömästi epäluuloja. Joillekin tämä riitti leimaamaan koko sisällön epäilyttäväksi ilman, että itse tekstiä tarkasteltiin sen sisällön perusteella.

Kritiikki ja oma vastuu

Osa kritiikistä oli täysin aiheellista. Tekoälyn käyttöön tottumattomana saatoin joskus jättää mainitsematta, että tekstin toimittamisessa oli käytetty tekoälyä tai mistä lähteistä teksti oli muotoutunut. Perustelin ja yhä perustelen tätä sillä, että teksti oli suodatettu useiden lähteiden kautta niin moneen kertaan, ettei se enää ollut kenenkään yksittäisen kirjoittajan tekstiä. Sisällöltään se oli kuitenkin ortodoksista ja teologisesti kestävää, ja sen arviointiin ja tarkistamiseen riitti useinmiten oma teologinen osaamiseni.

Kuvat, ikonit ja rajanveto

Monille lopullinen kynnyskysymys olivat tekoälyllä tuotetut kuvat. Ortodoksisuudessa kuvan merkitys on valtava, ja tämän ymmärrän hyvin. Kuvat oli merkitty kuvituskuviksi, eivätkä ne pyrkineet korvaamaan tekstiä, vaan tukemaan sitä. Olisin voinut käyttää omia tai muiden ottamia kuvia, mutta halusin kokeilla, millaisen kuvan tekoäly loisi tiettyyn aiheeseen.

Tekoälykuviin liittyvä epäluulo on ollut laajaa myös maallisissa yhteyksissä, eikä maaperä ollut valmiiksi kovin suotuisa. Silti ajattelen, että tällaisissa tietoiskuartikkeleissa tekstin merkitys on lopulta suurempi kuin kuvan. Kaunis, autenttinen ja kirkollisesti kestävä kuva on aina paras vaihtoehto, mutta nopeatahtisessa sosiaalisessa mediassa voisi joskus tietoisesti korostaa tekstiä kuvien kustannuksella.

Tilaa olennaiselle

Kokeilu jäi lopulta lyhytaikaiseksi. Samalla se avasi mahdollisuuden luopua eräistä kuluttavista sisällöntuotannon muodoista ja käyttää omaa aikaa siihen, mikä tuntuu merkityksellisemmältä. Esimerkiksi siihen, miten tekoälyä voisi käyttää hyvin, oikein ja vastuullisesti myös ortodoksisessa opetuksessa ja kirkollisessa viestinnässä.

Teologinen näkökulma tulevaisuuteen

Ajatukseni palaavat lopuksi vielä ekumeenisen patriarkan sanoihin. Hän on korostanut teologian merkitystä dialogissa ja ihmisen pyhyyden kunnioittamista. Tiede ja usko eivät hänen mukaansa ole toistensa vastakohtia, vaan voivat yhdessä palvella ihmiskuntaa, kunhan tieteen ja teknologian saavutuksia käytetään vastuullisesti ja eettisesti. Juuri tämän näkökulman varassa myös tekoälyn käyttöä ortodoksisessa kontekstissa olisi syytä tarkastella.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Uudistumisen aika

Mikkelin Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko uudistuu koko ajan
kauniimmaksi ja rukouksellisemmaksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, 17.12.2025)

 
Eläköityminen kirkon elinvoiman palveluksessa

Joulukuussa 2025 roomalaiskatolinen kirkko New Yorkissa koki merkittävän ja samalla esimerkillisen johtajavaihdoksen. Paavi hyväksyi pitkään arkkipiispana palvelleen, arvostetun kardinaali Timothy Dolanin eroanomuksen hänen täytettyään 75 vuotta, iän joka heidän kirkkojärjestyksensä mukaan merkitsee piispoille luonnollista siirtymäkohtaa. Hänen seuraajakseen nimitettiin nuoremman sukupolven piispa, ja vaihdos toteutettiin hallitusti, arvokkaasti ja ilman draamaa. Tapaus osoitti, että kirkko voi uudistua rauhallisesti, kun vastuun siirtymisestä on sovittu selkein ja yhteisesti ymmärretyin periaattein.

Tämä havainto ei koske suinkaan vain roomalaiskatolista kirkkoa. Se koskee myös ortodoksista kirkkoa, ja myös Suomessa. Psalminkirjoittaja muistuttaa ihmisen rajallisuudesta: 

”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps.90:10)

Kyse ei suinkaan ole lohduttomuudesta, vaan hengellisestä realismista, joka tunnistaa rajallisuutemme myös kirkon palvelutehtävissä ja johtamisessa.

Ortodoksisessa kirkossa eläköitymiskäytännöt ovat usein hieman epäselviä niin papiston kuin etenkin hallinnollisten luottamustehtävien osalta. Kun selkeät periaatteet puuttuvat, vastuutehtävät voivat jatkua tilanteissa, joissa toimintaympäristö on muuttunut olennaisesti. 

Muutos ei suinkaan koske vain hallintoa tai srk-rakenteita, vaan myös arjen työvälineitä ja osaamisvaatimuksia: tietotekniikan nopeaa kehitystä, uusien ohjelmien ja järjestelmien käyttöönottoa sekä jopa tekoälyn vastuullista ja harkittua hyödyntämistä kirkon opetuksen, ja etenkin viestinnän ja hallinnon tukena. Jos halua tai kykyä oppia uutta ei ole, tai jos nämä tehtävät siirtyvät epäselvästi avustajille tai muille ympärillä hääriville ”lakeijoille” ilman selkeää vastuunjakoa, vaarana on, että todellinen päätösvalta ja vastuu erkanevat toisistaan. Tämä ei palvele seurakuntien eikä hiippakuntien elämää eikä kirkon kokonaisetua.

Kysymys ei kuitenkaan koske vain ikää tai teknistä osaamista. Se koskee myös hengellistä suuntaa, hengellistä osaamista. Kirkon tehtävä ei ole ylläpitää henkilökohtaisia asemia, selfie-julkisuuskuvaa tai niin sanottua patsastelua, jossa oma persoona ja ego nousevat keskiöön hengellisen työn kustannuksella. Päinvastoin: kirkon elinvoima kasvaa silloin, kun johtajuus merkitsee ennen kaikkea hengellistä läsnäoloa, rukousta, kuuntelemista ja palvelua. Eläköitymisen ja vastuun siirtymisen selkeys voisi osaltaan auttaa palauttamaan painopistettä siihen, mikä on olennaista.

Suomen ortodoksinen kirkko elää sotiemme jälkeistä kenties suurinta murrosvaihetta. Seurakunta- ja hiippakuntarakenteet muuttuvat, taloudelliset realiteetit kiristyvät, verotusoikeus saattaa pian muuttua, muutoksessa oleva uskonnonopetus ja monikielistyminen sekä maahanmuutto tuovat uusia kysymyksiä kirkon eteen. Myös viime kirkolliskokouksessa nousi esiin tarve tarkastella hallintorakenteita, vastuunjakoa ja toimintatapojen ajantasaisuutta suhteessa nykyisiin voimavaroihin. Keskusteluun liittyy myös kysymys kirkon maallikkojohdon roolista: ovatko maallikkojohtajat ja luottamushenkilöt tehtäviensä tasalla, ja toimiiko yhteistyö maallisen ja hengellisen johdon kanssa aidosti samassa tahdissa ja yhteisessä ymmärryksessä kirkon perustehtävästä.

Samalla on syytä kysyä, onko seurakunnissa maallisten asioiden johtovastuu kasvanut liian suureksi erityisesti kirkkoherran harteille. Hallinto, talous, kiinteistöt ja jatkuva byrokratia voivat viedä kohtuuttomasti aikaa ja voimia hengelliseltä työltä. Vastuiden viisaampi jakaminen ja maallisen osaamisen hyödyntäminen voisivat vapauttaa pappeja siihen tehtävään, johon heidät on kutsuttu: rukoukseen, opetukseen ja paimentamiseen.

Tällaisessa tilanteessa kirkko tarvitsee kokemuksen ja uudistumiskyvyn lisäksi syvää hengellisyyttä, kuuntelevaa ja vastuullista johtajuutta, kykyä rakentaa yhteisöllisyyttä, herkkyyttä inhimillisille ja sosiaalisille kysymyksille sekä todellista sovinnontekokykyä ja -halua. Nämä eivät ole toistensa vastakohtia, eivätkä sulje pois toisiansa. Ne täydentävät toisiaan silloin, kun vastuun siirtyminen tapahtuu ajoissa, harkiten ja kirkon kokonaisetua palvellen.

Eläköitymisen tarkastelu ei vähättele kutsumusta, elämänkokemusta tai kirkollista arvovaltaa. Päinvastoin: selkeä ja ennakoitu siirtymä on armollinen ratkaisu, joka kunnioittaa ihmistä ja vahvistaa kirkon jatkuvuutta. Kun muutos ei tule yllätyksenä, siihen voidaan valmistautua sekä hengellisesti että käytännöllisesti, ilman äkillisiä katkoksia tai tarpeetonta vastakkainasettelua.

Monissa työyhteisöissä eläköitymissäännökset ovat osa normaalia järjestystä. Niihin sisältyy joustoa, mutta peruslinja on selkeä ja yhteisesti ymmärretty. Tällainen käytäntö tukee läpinäkyvyyttä ja ehkäisee tilanteita, joissa vastuu kasautuu samoille henkilöille vuosikymmeniksi ilman todellista arviointia tai luonnollista sukupolvenvaihdosta.

Ortodoksisessa perinteessä palvelutehtävä ei pääty eläkkeeseen. Vanhemmuudella, kokemuksella ja hengellisellä kypsyydellä on kirkossa erityinen arvo. Eläkkeelle siirtynyt pappi tai vastuunkantaja voi edelleen olla rukouksen ihminen, neuvonantaja ja hengellinen tuki, vapautuneena hallinnollisesta kuormasta. Hän voi auttaa tai jopa sijaistaa papillisissa tehtävissä vakituisia työntekijäitä jaksamisensa mukaan. Samalla nuoremmille annetaan todellinen mahdollisuus kasvaa vastuuseen ja kantaa kirkkoa tässä ajassa.

Kirkko elää jatkuvuudesta, mutta myös liikkeestä. Se on sama kirkko sukupolvesta toiseen, mutta sen palvelijat vaihtuvat. Kun tämä todellisuus tunnustetaan kirkossakin avoimesti ja siihen vastataan viisailla ja inhimillisillä rakenteilla, kirkon elämä vahvistuu. Selkeät eläköitymistä ja vastuun siirtymistä koskevat periaatteet eivät heikennä kirkkoa. Ne tukevat sen elinvoimaa, uskottavuutta ja kykyä olla sovinnon ja toivon todistaja maailmassa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja / eläkeläinen
nettihoukka@gmail.com

Vanginpukuinen Kristus

Maica Domnului cu Iisus în zeghe
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhittäjä Arseni Boca ja Elefterie-kirkon ainutlaatuinen fresko

Oman tieni varrella

Olen kulkenut omaa tietäni pyhittäjä Arseni Bocan matkassa jo pitkään, ja kirjoitin aiemmin blogiini jutun “Pyhittäjä Arsenie Boca – matkani hänen jalanjäljissään”. Matkan varrella olen pysähtynyt monien hänen maalaustensa äärelle, mutta yksi niistä on osoittautunut poikkeukselliseksi sekä sanomaltaan että taiteelliselta voimaltansa. Tämä kuva sijaitsee Bukarestissa, Biserica Sfântul Elefterie cel Nou -kirkon alttarissa ja tunnetaan nimellä Maica Domnului cu Iisus în zeghe, eli suomeksi "Jumalanäiti ja vanginpukuinen Kristus".

Fresko, joka pysäyttää

Kun astuu Elefterie-kirkon alttarin eteen, huomio kiinnittyy väistämättä apsiksen seinässä ja katossa olevaan Jumalanäidin ja Kristuksen suureen freskoon. Jumalanäiti seisoo syvänpunaisessa maforissaan, ja hänen rauhallinen, mutta mietteliäs ilme ohjaa katseemme suoraan Marian syliin. Siinä istuu Kristus-lapsi, mutta ei perinteisessä kultaisessa asussa, vaan Romanian kommunistivankiloiden tunnusomaisessa harmaassa zeghe-puvussa. Se on karu, yksinkertainen ja ankaran todellisuuden leimaama asu, joka kertoo paljon enemmän kuin mikään maalauksellinen yksityiskohta voisi sanoin ilmaista.

(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Pyhittäjä Arseni maalasi tämän freskon aikakautena, jolloin Romania eli kovien vainojen keskellä. Hän oli itse joutunut pidätysten, kuulustelujen, vankeuden ja jopa kidutuksen kohteeksi ja tunsi läheisesti sen maailman, johon zegheen pukeutuneet miehet ja naiset joutuivat syyttöminä. Kun Kristus kuvataan vanginpukuun puettuna, se ei ole teologinen kokeilu, vaan syvä ja rohkea todistus: Kristus astuu niihin paikkoihin, joihin ihminen joutuu kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden tähden.

Ikonin sydän: Kristus kärsivien rinnalla

Kristuksen ilme freskossa on lempeä ja vakava. Lapsen hahmo kantaa samaa hiljaista tietoisuutta kuin aikuisen Kristuksen ikonit, ja hänen avonaiset kätensä viittaavat siihen, että hän ottaa vastaan myös ne, jotka ovat joutuneet historian julmuuksien puristuksiin. Jumalanäidin ilme puolestaan heijastaa syvää myötätuntoa ja samalla ylösnousemuksen toivoa, joka ei sammu pimeimpinä hetkinäkään.

Taustalla hohtaa lämmin taivaallinen valo. Se ei peitä kärsimyksen todellisuutta, mutta se antaa ymmärtää, ettei tuska ole viimeinen sana. Fresko kutsuu luottamaan siihen, että Kristus on läsnä myös siellä, missä ihmisoikeuksia poljetaan, missä lukot sulkeutuvat ja missä pelko ja epätoivo ylittävät vallata ihmismielen. 

Freskon merkitys ja sen paikka kirkossa

On merkityksellistä, että fresko on sijoitettu alttarin keskelle, siihen paikkaan, jossa liturginen elämä kohoaa ja jossa kirkko rukoilee koko maailman puolesta. Zeghe-asuun puettu Kristus muistuttaa, että jokainen jumalanpalvelus kantaa myös niiden ääntä, joilla ei ole mahdollisuutta tulla kirkkoon, koska heidät on suljettu vankiloihin tai he elävät vainon alla. Fresko toimii ikään kuin rukouksena sekä menneiden että nykyisten vainottujen puolesta. Samalla se on hiljainen, mutta painava todistus siitä, että kirkon liturgia ei koskaan ole irrallaan kärsivän maailman todellisuudesta.

Romanialaiset ovat usein puhuneet tästä freskosta “Romanian Golgatan” kuvana. Ajatus ei ole liioittelua. Maalaus kantaa kansallista ja hengellistä muistia ja muistuttaa siitä, että pyhittäjä Arseni kulki kansansa rinnalla myös vaikeimpien aikojen keskellä.

Ikoni, joka kutsuu muistamaan ja rukoilemaan

Maica Domnului cu Iisus în zeghe on enemmän kuin taideteos; se on hengellinen ja rukouksellinen muistomerkki. Se avaa tien rukoukseen niiden puolesta, jotka ovat kärsineet väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta ja vainoa. Se muistuttaa, että Kristus ei hylkää ketään, vaan pukeutuu jopa zeghe-pukuun ollakseen heidän kanssaan.

Tämän freskon äärellä huomaa, miten niin historia kuin nykyisyys ja rukous kietoutuvat ihmeellisesti yhteen. Maalauksen sanoma ei ole synkkä, vaan äärettömän lohdullinen. Se todistaa, että Jumalanäiti suojelee kansaansa ja Kristus kulkee jokaista polkua myöten, myös niitä, jotka vievät vankilan oville.

Pyhittäjä Arseni, rukoile Jumalaa puolestamme!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

 

(Kuva: Hannu Pyykkönen)

OSA III: Boomerin pohdintoja: somekuolema ja lopullisuuden varjo

 

Realismia ehkä tämäkin: hautaristini Joensuun hautausmaalla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Elämässä on vaiheita, jolloin huomaa, että netti ja sosiaalinen media ovat olleet turhankin iso osa arkea. Tekee mieli vetäytyä hiljaisemmalle polulle, pois jatkuvasta päivitysten virrasta ja muusta sellaisesta. Silloin mieleen hiipii ajatus jonkinlaisesta virtuaalisesta katoamisesta. Siitä, että voisi jättää profiilit pölyttymään ja siirtyä takaisin rauhallisempaan todellisuuteen.

Tätä ajatusta voisi kutsua somekuolemaksi. Mutta somekuolema ei ole lopullinen: aina voi tehdä paluun kuin Elvis ja aktivoida uudelleen oman profiilin. Fyysinen kuolema tosin sen sijaan on jo lähempänä, ja sen merkitys on aivan toista luokkaa kuin virtuaalisen katoamisen. Ei ole enää kyse siitä, ehtiikö nähdä uusimmat uutisotsikot, vaan siitä, ehtiikö kokea asioita läheisten kanssa: lastenlasten kasvua, ystävien tapaamisia, arjen pieniä hetkiä, jotka tuntuvat nyt arvokkaammilta kuin mikään somepäivitys.

Riippuvuus ja boomerin todellisuus

Olen etenkin viime vuosien varrella monta kertaa havahtunut siihen, että netti vie liikaa aikaa ja huomiota. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, mutta lopputulos on ollut sama kuin laihdutuskuureissani: alkuinnostus, sitten repsahdus, ja lopulta takaisin entistä pahempaan tilanteeseen. Ystävät jo naureskelevat, että minun lopettamispuheeni päivitykset ovat yhtä luotettavia kuin poliitikon vaalilupaukset.

Boomerin näkökulmasta tämäkin on huvittavaa, sillä oikeasti meidän sukupolvemme kasvoi maailmassa, jossa "päivitys" tarkoitti lähinnä uuden kahvinkeittimen ostamista, ei tilapäivitystä. Ja kun nykyään nuoret puhuvat "digipaastosta", minä ajattelen sitä enemmänkin kuin vanhaa radiota, josta patterit loppuvat – hiljaisuus tulee väkisin, eikä sitä tarvitse erikseen harjoitella. Kun poikani tai vunukkani puhuvat pilvipalveluista, minä muistan ajan, jolloin tummat pilvet tiesivät vain sadetta.

Virtuaalinen todellisuus ja sen rajat

Pitkän nettiurani aikana olen nähnyt monenlaisia "somekohtaloita". Kas kun somessa elämä näyttää usein toisenlaiselta kuin todellisuudessa. Muistan erään tutun naisihmisen, joka kertoi netissä kaiken elämästään suunnilleen vessakäyntejä lukuun ottamatta. Tosin nekin saattoi arvata rivien välistä. Välillä tämä lörpöttely alkoi jopa kauhistuttaa: miksi ihmeessä ihmiset haluavat jakaa kaiken?

Syitä löytyy: yksinäisyys, sairaus, pettymykset, eläkkeelle jääminen, itsensä tarpeettomaksi tunteminen, lasten muutto pois kotoa, tai ihan vain tarve tulla kuulluksi. Moni tällainen toimi liittyy vanhenemiseen ja siihen, että sosiaalinen piiri kapenee. Kun ystävät eivät enää jaksa lähteä tai tulla kylään, netti tarjoaa helpon korvikkeen, vaikka ei se suinkaan sama asia ole.

Kuolema ja elämän arviointi

Kuolema ajatuksena pysäyttää ja saa miettimään elämää. Muistan sanoneeni pojilleni jo kauan, kauan, vuosia sitten eräänä päivänä, että nyt olisi hyvä aika kuolla: ei velkaa, lapset pärjäävät, maailmaakin on nähty. He katsoivat hetken, että olenko höperöitynyt. Mutta pian suvun jatkuminen vei moisen kuolemanhalun mennessään. Halusin nähdä lastenlapset, ja nyt kun he ovat teinejä, haluan nähdä heidän aikuisuutensa. Elämä ruokkii itse itseään.

Silti kuolemanhalu ei ole palannut – mutta kuitenkin kuoleman lähestyessä huomaan sen olemassaolon todellisuuden, ja maalliselta kannalta katsottuna myös sen lopullisuuden. Se ei ole enää kaukainen ajatus, vaan varsin konkreettinen varjo, joka sitkeästi kulkee vierelläni.

Valmistautuminen loppuun

Nykyisin en enää ajattele aktiivisesti kuolemaa, vaan tiedostan, että aikanaan se tulee. Olen tehnyt hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen, ja kirjannut tai kertonut jotain ohjeita läheisilleni viimeisille päiville. Mutta en tiedä milloin ja miten se tapahtuu, enkä toki haluakaan tietää. Yritän elää sen verran täysillä kuin vaivojeni kanssa pystyn. Muistan toki välillä levätäkin. Jos aivot eivät sitä kerro, ruumis kyllä kertoo.

En tuomitse niitä, jotka jakavat saattohoitoaan kirjoittelemalla omista viimeisistä ajoistaan somessa. Jos siitä saa lohtua, miksi ei tekisi. Itse en ehkä osaa nettimyötäelää ihan sillä tavalla. Minun tyylini on kirjoittaa tällaisia blogijuttuja – vähän kuin vanhan miehen päiväkirjaa, jossa realismi ja boomerihuumori kulkevat käsi kädessä. Jos joku haluaa nähdä ne saattohoitona, sen kun vaan.

Viime kädessä tämä kaikki on varmaan minullekin vain yksi tapa jäsentää omaa elämää ja sen rajallisuutta. Netti ja some voivat olla hauskoja, joskus jopa hyödyllisiä, mutta lopulta tärkeintä on se, mitä ehtii kokea läheisten kanssa ja millaisen jäljen jättää heidän muistoihinsa.

Somekuolema ei ole lopullinen – mutta fyysinen kuolema on, ja olen jo kuitenkin varmaan oppinut tajuamaan sen, että sen jälkeen ei enää palata kuin Elvis lavalle.

 

Hannu Pyykkönen 
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

OSA II: Boomerin mielen- ja sielunmaisema

 

Boomer soittaa. Vastaatko?

Jos osa I oli safari sukupolvien viidakossa, tämä jatko-osa on pikemminkin retki boomerin sisäiseen sielunmaisemaan. Vähän niin kuin kävely metsässä, jossa polku on suunnilleen tuttu, mutta ympärillä vilisee yhä uusia ja outoja eläinlajeja entisten tuttujen seassa. Ja osa niistä eläimistä pitää vieläpä outoa piipittävää ääntä ja niissä vilkkuu erilaisia valoja, koska ne ovat koneita.

Rakkaus – se vanha tuttu tunne, mutta eri paketissa

Meille boomerille rakkaus oli kai ennen kaikkea sitoutumista. Ei se ollut mikään algoritmien ohjaama "swipe right" (pyyhkäise oikealle) -hetki, vaan pikemminkin yhteinen, kenties jopa yhdessä sovittu projekti: talo, perhe, lapset, työpaikka, auto, ja jos hyvin kävi, kesämökki. Itse kerkisin hankkia kaikki muut paitsi tuon kesämökin. Korvasin sen pyörillä kulkevalla kesämökillä, matkailuautolla, joka vei mihin milloinkin nokka osoitti.

Rakkaus oli kuin pitkäaikainen työehtosopimus: ei aina helppo, mutta vakaa, tai ainakin sen oli kai tarkoitus sitä olla. Joskus piti neuvotella pykälistä, mutta toisin kuin nykyisissä applikaatioissa, meillä ei ollut "Peru sopimus" tai ”Poista asennus” -painikkeita. Tuolta osin toiminta oli ehkä karumpaa ja suoraviivaisempaa, jos tai kun sitä sitten tarvittiin.

Vertauksena voisi käyttää sitä edellisessä osassa mainitsemaani vanhaa lankapuhelinta. Kun nostit luurin, linja oli auki ja yhteys suora. Ei ollut mitään "puhelusi ohjataan seuraavaan jonoon" -tilannetta, eikä tarvinnut painella numeroita päästäkseen puhumaan oikealle ihmiselle. Eikä ollut ilmoituksia, että “päivitä sovellus, jotta rakkaus toimii paremmin”.

Ja jos suhde sitten katkesi, se oli usein kuin puhelinlinjan napsahdus: selkeä ja lopullinen. Luurin sai tai ainakin voi paiskata korville, ja sen jälkeen oli hiljaista. Toki joskus myrskyistäkin. Nykyisin rakkaus näyttää enemmän WhatsApp-keskustelulta: viestejä tulee ja menee, osa katoaa, osa jää roikkumaan, ja välillä joku poistuu ryhmästä ilman selitystä. Joskus sitä etsii vanhaa viestiä ja miettii, vieläköhän se roikkuu jossakin pilvipalvelussa. Ja uuden puhelimen oston yhteydessä kaikki vanhat viestit katoavat. Harmi vai onneksi? Hamletia virnuillen lainaten: "That's the Boomers Question".

Muiden sukupolvien touhut – hupia ja hämmennystä

Milleniaalit puhuvat tunteistaan toisille aivan kuin diplomi-insinöörit pitävät teknistä esitelmää työkomennuskunnalleen. Z-sukupolvi tekee rakkaudesta TikTok-sisältöä. Alfa-sukupolvi puolestaan saattaa pian kysyä tekoälyltä, kannattaako edes rakastua vai pitäisikö tyytyä vain hyvään algoritmiin.

Me boomerit katsomme tätä kaikkea kuin vanhaa mustavalkoista televisiota: kuva vilisee, välillä hyppii, ja sitä tekisi mieli iskeä kevyesti nyrkillä kylkeen, että näkyisikö paremmin. Juoni ei aina aukea, ja joskus tuntuu, että ohjelma vaihtuu ennen kuin edes ymmärsi, mitä edellisessä tapahtui.

Muistan, kun eräs nuorempi tuttu kertoi löytäneensä “elämänsä rakkauden” Tinderistä. Minä kysyin, että “mikä se Tinder on, joku tanssipaikka?” Hän katsoi minua kuin olisin kysynyt, mikä on sähkövalo. Joillekin meistä, esimerkiksi edesmenneelle ystävälleni Eselle, rakkaus löytyi armeija viikonloppulomalla tanssilavalta, kun orkesteri soitti “Satulinnan” ja katseet kohtasivat. Selkeää ja suoraviivaista. Itse taisin löytää rakkauden Sokoksen baarista. Nyt se löytyy algoritmista, joka ehdottaa kumppania sen perusteella, että molemmat pitävät avokadosta.

Navigointi koneiden maailmassa

Sitten on tämä uusi todellisuus. Jääkaappi puhuu: “Hei, maito on loppu.” Anteeksi vain, mutta meidän nuoruudessamme jääkaappi oli hiljaa ja antoi ihmisen itse huomata, että maito oli loppu. Ja jos joku inisi, se oli korkeintaan jääkaapin ovitiiviste.

Autot ajavat ilman kuskia. Me mietimme, voiko niihin luottaa, kun joskus jo parkkiruudun löytäminen oli meille pieni voitto. Ruokarobotit kolistelevat pitkin jalkakäytäviä, ja ihmiset nostelevat niitä ojista kuin eksyneitä siilinpoikasia. Suloista? Kyllä. Hämmentävää? Erittäin.

Onhan se kaunista, etten sanoisi suloista, että kanssaihmiset nostavat robotin takaisin tielle ja vielä ottavat selfien sen kanssa. Mutta samalla herää tietysti kysymys: jos koneita autetaan näin innokkaasti, muistetaanko enää auttaa ihmisiä? Ennen osoitettiin filantropiaa, ihmisystävällisyyttä. Nyt vissiin robotropiaa. Tai ehkä mekano­tropiaa. Mene ja tiedä.

Näin kerran, kun kaksi nuorta nosti hellästi ruokarobotin takaisin jalkakäytävälle. He hymyilivät ja ikuistivat hetken selfieen. Mietin, että jos naapurin mummo olisi kaatunut, olisivatko he ottaneet kuvan ja auttaneet? Toivon niin, ainakin sen auttamisen osuuden. Selfistä ei nyt suuremmin ehkä olisi ollut väliä.

Koneita – entäs ihmiset?

Tällaisen elämää kokeneen boomerin mielessä tämä kaikki herättää kaksijakoisen tunteen. Toisaalta lienemme ylpeitä siitä, että maailma kehittyy. Toisaalta mietimme, jääkö ihmisyys jalkoihin, kun robotit saavat enemmän huomiota kuin yksinäinen vanhus.

Meidän sielunmaisemamme on vähän kuin vanha levysoitin. Se pyöri ennen muinoin tasaisesti ja pysyi rytmissä, mitä nyt välillä naarmuuntunut levy vähän napsahteli. Mutta nykyään ympärillä pauhaa jo Spotify, YouTube, podcastit ja tekoälyn säveltämät kappaleet. Silti rakkaus, se vanha tuttu tunne, pysyy onneksi edes joillakin pohjavireenä, vaikka muu melodia ympärillä muuttuu.

Boomerin viisaus lopuksi

Ehkä kaiken tämän keskellä vanhan boomerin viisaus on yksinkertainen: rakkaus ei ole appi, sovellus. Sitä ei voi päivittää uusimpaan versioon. Silti siinäkin saattaa toki joskus olla bugeja. Se on oikeasti usein enemmän kuin vanha lankapuhelin: se on yhteys. Se pysyy auki, vaikka linja välillä rätisisi.

Robotit voivat kulkea kaduilla, jääkaapit voivat puhua ja autot kulkea ilman kuskia, mutta meillä on yhä mahdollisuus tehdä valinta: pitää kiinni oikeista ihmisistä, ei vain koneista.

Siinä ehkä boomerin tärkein sielunmaisemallinen pointti: koneet voivat helpottaa elämää, mutta ihmiset tekevät elämästä elämisen arvoista.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

OSA I: Boomereitten synty

 

– ja samalla pieni safari sen viidakon ihmeelliseen maailmaan

Sukupolvet: mikä se on?

Jossain vaiheessa meistä monikin huomaa miettivänsä, mihin ikäluokkaan tai kuten se nykyään sanotaan sukupolveen itse kukin oikein kuuluu ja mitä se kertoo elämästä. Onko se Paul Ankan ”Destiny”, kohtalo, vai Jenni Vartiaisen ”Leima”, syvä jälki, jota en voi poistaa, ehkä Eino Leinon runo, minä rakastin metsää ja maailmaa, vain joku muu hupaisa tapa yrittää ymmärtää ympärillä olevaa elämää? Kun näitä eri "vuosikertoja" alkaa penkoa, muuttuu homma helposti safari-retkeksi itsensä ja suvun ihmeelliseen maailmaan, jossa kirjaimet ja vuosiluvut vilistävät ohi kuin mustatiirat ja kaakkurit Hiirolan lintutornissa.

Matka alkaa tietenkin Suurimmasta sukupolvesta.

Suurin sukupolvi ja Hiljainen sukupolvi: vakauden, velvollisuuden ja kenttäpostin aikakausi

Vanhempani kuuluivat aikakauteen, jota kuvataan lähes tarunhohtoisella nimellä Suurin sukupolvi (1901–1927). Seuraavana jonossa tuli Hiljainen sukupolvi (1928–1945). Nämä ihmiset kasvoivat laman, sodan, evakkouden, jonkinlaisen pakkorauhan ja siitä johtuneen vääristyneen maailmankuvan ja jälleenrakennuksen sekä osin sodasta palanneiden tuttujen post-traumaattisten kokemusten keskellä. Arvot muokkautuivat kovassa kyydissä: velvollisuus, yhteisöllisyys, kuri ja lojaalisuus olivat arjen peruskiviä.

Rakkaus nähtiin vakaana sitoumuksena ja yhteisen selviytymisen projektina, ja se oli myös enempi-vähempi satumaista sattumaromantiikkaa. Ja kun somea ei ollut olemassakaan, kukaan ei ”ghostannut” ketään – ellei nyt kenttäposti tai joku muu ollut sattunut pommituksien keskelle.

Boomerien aika: rakentamisen vuosikymmenet ja se kuuluisa elämänpolku

Sitten tulemme meihin, tähän omaan boomerisukupolveeni (1946–1964). Sana, joka nyttemmin on noussut meemikulttuurin kulmakiveksi, jopa ajottain pääministerinkin pilkan kohteeksi, oli alun perin aivan tavallinen väestötieteellinen, demografinen termi eli tapa lajitella ihmiset syntymävuosien perusteella.

Me boomerit synnyimme sodanjälkeiseen Suomeen, jossa väki lisääntyi, talouskasvu teki tuloaan ja hyvinvointivaltiota rakennettiin hiki hatussa työehtosopimuksista tai edes työajoista ja muusta sellaisesta suuremmin välittämättä. Elämänkaari tuntui kulkevan tuttua, melko suoraviivaista tietä pitkin, se ei ollut mitään hienostelua, vaan ihan rehellinen kansanomainen polku: hanki hyvä koulutus → kunnon työ → toimeentuleva perhe ja elä vanhempiasi äveriäämmin. Sitä hekin toivoivat ja sodan sekä puutteen nähneenä siihen kaikin tavoin kannustivat.

Somedynamiikka ei häirinnyt kenenkään elämää, eikä ensirakkaus kilpaillut TikTokin kanssa eikä se tietenkään ollut yhtä koukuttavan lyhytjänteinen. Se oli lisäksi ihan supisuomalainen.

Seuraavaksi syntyivät perheeseeni X-sukupolven edustajat: epävarmuuden ja härpäkelaitteiden kasvattamat

Perheeseeni ilmaantui sitten X-sukupolveen (1965–1980) kuuluva lapsi. Hän oppi elämään kylmän sodan varjossa, 90-luvun lamassa, luonto- ja jos minkälaisissa muissakin aktivismin tiloissa, hajoavissa perheissä, karjalaisuuden identeteettikriisissä ja muutenkin monella tapaa muuttuvassa maailmassa.

Tietotekniikka näytti heidän sukupolvensa lapsuudessa vielä suurilta laatikoilta, jotka piipittivät, ja mukana vilkkuivat myös koukuttava Nintendo ja muut ihmeelliset napeista paineltavat härpäkkeet. He näkivät Internetin syntyvaiheet ja tunsivat ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa suora yhteys rajattomaan maailmaan.

Rakkaus oli heille yhä konkreettista ja kasvokkain koettua, vaikka taustalla humisi jo kehittyvän teknologian vieno bassolinja.

Milleniaalit: kahden maailman akrobaatit

Milleniaalit (1981–1996), jollainen löytyy myös omasta lähipiiristäni, ovat sukupolvi, joka onnistui elämään kahden maailman välissä. He muistavat ajan ennen Internetiä, mutta kasvoivat sen kanssa aikuisiksi. Heidän arvomaailmassaan korostuvat yksilöllisyys, tasa-arvo, vegetarismi ja ympäristötietoisuus, jopa -aktivismi.

Sosiaalinen media tuli heidän elämäänsä nuoruudessa, ei lapsuudessa, joten he tietävät vielä, miten lankapuhelimella soitetaan ilman paniikkia ja miten siihen vastataan.

Z-sukupolvi: diginatiivit, jotka syntyivät näyttö kädessä

Sitten vuorossa ovat Z-sukupolven (1997–2012) nuoret, omat rakkaat "vunukkani", jotka tuntuvat osanneen pyyhkäistä älypuhelimen näyttöä ennen kuin oppivat kävelemään. Heidän tärkeimpiä arvojaan ovat moninaisuus, maailmankansalaisuus, diginatiivisuus ja uuden maailman loputtomat mahdollisuudet, mutta samalla heidän harteilleen ovat laskeutuneet somen paineet, jatkuva vertailu ja kasvava epävarmuus.

Rakkaus heidän maailmassaan seikkailee algoritmien, tykkäysten ja viestien sinisten “tykkää”-merkintöjen välimaastossa.

Alfa-sukupolvi ja tulevaisuuden nimikisa

Vuodesta 2013 eteenpäin syntyneistä on alettu puhua Alfa-sukupolvena (2013–2025). Nimi viittaa aakkosten uuteen alkuun, kun entiset kirjainyhdistelmät ovat jo menneet sekaisin kuin vanhat kauppalistat. Vaihtoehtoisia nimityksiä kyllä riittää: iSukupolvi, Covid-sukupolvi, Ai-sukupolvi – riippuen siitä, mikä maailman mullistus sattuu tuntumaan keskeisimmältä.

Omassa suvussani ei vielä näy tämän ryhmän edustajia, joten odottelen mielenkiinnolla, millainen porukka heistä lopulta kasvaa. Kokemuksiakaan minulla ei myöskään ole vielä heistä, joten mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

Mitä seuraavaksi?

Olen ajatellut, että seuraavassa blogijutussani kaivan hieman syvemmältä boomerin mielen- ja sielunmaisemaa: millaisena näemme rakkauden, miten tulkitsemme muiden sukupolvien vastaavia touhuja ja kuinka ihmeessä navigoimme maailmassa, jossa jopa jääkaappi yrittää keskustella käyttäjänsä kanssa, autot ajavat ilman kuskia ja ihmiset osoittavat yllättävää sosiaalisuuttaan, auttamishaluaan nostaessaan ojiin suistuneita pieniä, söpöja pyörillä kulkevia S-kaupan ruokarobotteja takaisin tielle, kun ne ovat matkalla asiakkaan luo. Siis koneita, entäs ihmisiä!

Mutta katsotaan nyt, jaksanko, saanko sen "paperille". "Saas nährä" sanoi kai joku pressammekin jollain oudolla murteella. Sukupolvien tarina on näemmä jatkuvaa oppimista ja toisinaan myös hyväntahtoista hymyilyä sille, miten nopeasti maailma ehtiikään muuttua pelkästään minun elinaikanani. "Saas siis nährä", olenko silti tai sen vuoksi jo jotain oppinut näkemään ja tuntemaan, varsinkin noista sielun- ja mielenmaisemista.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Karjalan­kadun rakennus tienhaarassa

Kirkon keskushallinnon ja kirkkomuseon rakennus Kuopiossa
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2019)

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen keskus Kuopiossa Karjalankadulla on käännekohdassa. Marraskuun lopun kirkolliskokouksen päätös asemakaavamuutoksen käynnistämisestä ja kiinteistön myymisestä avaa tien kokonaisuudistukselle. Rakennuksen rakenteelliset ja sisäilmaan liittyvät ongelmat ovat kasvaneet vuosien varrella niin merkittäviksi, että purkaminen näyttää todennäköiseltä. Samalla kirkolliskokouksen käsittelyyn nousseet aloitteet ja niiden laatu herättävät tarpeen tarkastella koko päätöksenteon käytäntöjä.

---

Rakennus, joka ei enää palvele tarkoitustaan

Karjalan­kadun rakennus on vuosikymmenten ajan ollut Suomen ortodoksisen kirkon hallinnon kiinteä osa. Sen tilat ja rakenteet on aikanaan suunniteltu huomattavasti suuremmalle henkilöstölle ja toiminnalle kuin mitä kirkon nykyinen hallinto edellyttää. Viime vuosina rakenteelliset viat ja erityisesti sisäilmaongelmat ovat kuitenkin nousseet esiin tavalla, joka tekee pitkän aikavälin käytöstä vaikeaa, jopa mahdotonta. Näiden syiden vuoksi rakennuksen purkaminen näyttää todennäköisemmältä kuin laajamittainen korjaaminen.

---

Päätös asemakaavoituksesta ja myyntiin valmistautumisesta

Kirkolliskokous linjasi toiveikkaana, että kiinteistön markkina-arvoa pyritään korottamaan asemakaavoituksen keinoin. Tavoitteena on selvittää, voidaanko tontin käyttötarkoitusta tai rakennusoikeutta muuttaa niin, että tontti, vaikka rakennus purettaisiin, nousisi arvoltaan kilpailukykyiseksi. Kaavoitus on hidasta ja vaatii tarkkaa yhteistyötä viranomaisten kanssa, mutta se toimii keskeisenä askeleena kohti kiinteistön myyntiä.

Keskustalossa on myös hiippakunnan piispan kotikirkko.
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2019)

Kun kaavamuutos on valmis, tontti asetetaan myyntiin ja kirkollishallinnon toiminnot siirtyvät tilatarveselvityksen mukaisiin huomattavasti pienempiin tiloihin. Uusien tilojen suunnittelussa, mihin ne nyt sitten aikanaan tulevatkaan, painotetaan toimivuutta, kustannustehokkuutta ja kirkon hallinnon nykytarpeiden mukaista joustavuutta. Esimerkkejä tällaisen hallintorakennuksen kenties laajastakin hajasijoittamisesta ja etätyöskentelyn mahdollisuuksista sekä sen lisäämisestä tai muista vastaavista nykyaikaisista ratkaisuista ei julkisuudessa taida olla vielä esitelty, vaikka malliesimerkkejä niistä lienee mm. valtionhallinosta pilvin pimein. Oma, vaikkakaan ei välttämättä niin suuresti kirkon ongelma, ovat sitten kirkkomuseon sijoittumiseen ja yleensäkin museoon liittyvät muutkin hallinnolliset ja oikeudelliset asiat.

---

Omistuksen siirtymisen yhteydessä tehdyt selvitykset – jäikö jotakin tarkistamatta?

Karjalan­kadun rakennuksen tilanne nostaa väistämättä esiin vielä kysymyksen siitä, tehtiin­kö riittävät kuntotekniset ja rakenteelliset selvitykset silloin, kun rakennus siirtyi valtiolta kirkolle. Mikäli tarkastukset olivat tuolloin puutteellisia, osa nyt näkyvistä ongelmista olisi saattanut olla ennakoitavissa. Kokonaisuus muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on, että suuria kiinteistöhankkeita varten tarvitaan perusteellista, asiantuntijatason arviointia tulevien riskien kartoittamiseksi. Sama mahdollinen ongelma tässäkin toiminnassa tulee aikanaan vielä kaatumaan ehkä myös vanhojen kirkkorakennusten ongelmaksi. Merkkejä on jo havaittavissa mm. Juuassa ja Kuopion ympäristön tsasounissa.

---

Korjaustarpeet ja kirkolliskokousten aiemmat keskustelut

Menneiden vuosien kirkolliskokouksissa huomio keskittyi pitkälti museotoimintaan ja RIISAn taloudelliseen tilanteeseen. Hallintorakennuksen omat korjaustarpeet eivät nousseet esille samalla painoarvolla, vaikka ne ovat myöhemmin osoittautuneet huomattaviksi. Jälkikäteen tarkasteltuna näyttää siltä, että Karjalan­kadun kiinteistön tekninen kunto jäi keskusteluissa taka-alalle, vaikka sen merkitys kirkon hallinnon tulevaisuudelle on ollut keskeinen.

---

Asemakaavan tuoma arvonnousu – mahdollisuus vai epävarma tavoite?

Asemakaavamuutos voi nostaa tontin arvoa, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuutta. Kaavamuutoksen vaikutus riippuu markkinatilanteesta, rakentamisen reunaehdoista ja siitä, millaiseksi alueen tulevaisuus hahmottuu kaupungin suunnitelmissa. Tontti voi saada huomattavaa arvoa, mutta yhtä hyvin arvo voi jäädä odotettua matalammaksi. Arvioon liittyy siksi väistämättä toiveikkuuden ja epävarmuuden välinen jännite, jolla saattaa pahimassa tai vastaavasti parhaimmassa tapauksessa olla huomattava merkitys kokonaistilanteelle.

---

RIISAn asemaa koskevat aloitteet ja kirkolliskokouksen toimivallan rajat

Karjalan­kadun rakennuksen tilanteen ohessa kirkolliskokouksessa tehtiin aloite, jossa ehdotettiin RIISAn museotoiminnan muokkaamista ja mahdollisia siirtoja Valamoon tai pääkaupunkiseudulle. Vaikka aloite oli huolellisesti muotoiltu, sen perustavanlaatuinen ongelma oli selvä: RIISA toimii säätiöpohjaisesti, eikä kirkolliskokouksella ole toimivaltaa määrätä sen hallinnollisista ratkaisuista tai sijoituspaikasta.

Tämä paljastaa rakenteellisen ongelman. Miksi kirkolliskokoukselle tuodaan toisinaan aloitteita, jotka eivät kuulu sen päätösvallan piiriin, ja joiden käsittely vie vain turhaa aikaa ja asiantuntemusta asioista, joita kokous ei edes voi ratkaista.

---

Populistisen aloitteidentekokulttuurin varjot

Kirkolliskokousten työskentelyssä on viime vuosina noussut esiin huolestuttava ilmiö, jossa aloitteita käytetään enemmän oman tai alueellisen näkyvyyden rakentamiseen kuin kirkon tasapuolisen ja oikeudenmukaisen toiminnan edistämiseen. Aloitteet voivat olla muodoltaan näyttäviä ja laajuudeltaan kunnianhimoisia, mutta ne eivät aina perustu lainsäädäntöön, kirkon rakenteisiin tai todelliseen toimivaltaan.

Tällainen aloitteiden tekokulttuuri vaikeuttaa kokouksen rauhallista ja keskittynyttä työskentelyä. Se vie aikaa ja resursseja asioista, jotka ovat kirkon toiminnan kannalta aidosti merkittäviä, ja se hämärtää niiden kirkon kannalta tärkeiden aloitteiden näkyvyyttä, jotka todella tarvitsevat käsittelyä. Kokouksen kulkua seuraavana ei voi kuin ihmetellä näiden kokousta kuormittavien aloitteiden tekijöiden motiiveja, jotka vaikuttavat lähtevän enemmän yhden alueen  ja aloitteen tekijän oman profiilin nostamisesta kuin kirkon todellisista tarpeisita.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Rakennus siisrtyi vuosia sitten valtiolta ortodoksiselle kirkolle.
(Kuva: Hannu Pyykkönen, 2019)

 

 

Turvallinen tila

 

Jumalanäidin suojelus -ikoni (Pokrova)

Turvallisemman tilan periaatteet 
– ortodoksinen kirkko etsimässä uutta luottamusta

Suomen ortodoksinen kirkko otti marraskuun 2025 kirkolliskokouksessa mielenkiintoisen askeleen, joka voi jopa muuttaa sen sisäistä ilmapiiriä. Päätös ottaa käyttöön turvallisemman tilan periaatteet kaikissa työmuodoissa ei ole vain hallinnollinen ratkaisu, vaan viesti siitä, millaiseksi kirkkomme haluaa ja tarvitsee kasvaa. Sen ytimessä on ajatus hengellisestä kodista, jossa jokainen voi kokea olevansa arvokas ja kuultu arjen tasolla.

Oma kokemukseni seurakuntien elämästä ja nuorten kohtaamisesta on osoittanut, että vaikka kirkkomme ilmapiiri on monelle turvasatama, kaikilla ei ole ollut samaa kokemusta. Kyselyt, joissa on noussut esiin syrjintää ja epäasiallista kohtelua, pysäyttävät meidät. Ne muistuttavat, että kirkon vastuulla on kuunnella herkällä korvalla ja vastata niihin kipukohtiin, joita ihmiset uskoutuen jakavat. Myös media nostaa usein esiin tilanteita, jotka kertovat toisesta todellisuudesta kuin siitä, jolla kirkko itse haluaa toimintaansa kuvata.

Kunnioittava keskustelukulttuuri rakentaa hengellistä kotia

Turvallisemman tilan periaatteiden ensimmäinen kulmakivi on kunnioittava keskustelukulttuuri. Jokainen, joka on joskus istunut kirkkokahvilla seurakuntasalin pöydässä tai ollut mukana leirin iltahartaudessa, tietää, kuinka suuri merkitys on sillä, että saa puhua rauhassa ja tulla kuulluksi. Silloin, normaaleista käytänteistä poiketen, yhdessä pöydässä eivät istu piispa, papit ja seurakunnan kellokkaat, muissa muut seurakuntalaiset.

Viime vuosien oikeudenkäynnit, valitukset, kantelut ja muut sisäiset jännitteet ovat osoittaneet, kuinka helposti luottamus voi haurastua. Kun johtajat eivät kohtaa toisiaan avoimesti, sama henki heijastuu seurakuntiin. Kunnioittava keskustelu ei ole siis vain kaunis ajatus, vaan vastuullista hengellistä työtä, jossa pyritään varjelemaan yhteyttä ja pysähtymään toisen vierelle aidosti kuunnellen.

Samalla on syytä muistuttaa, mitä turvallinen tila ei ole. Se ei ole toisten tarkkailemista, kyttäämistä tai ilmapiiriä, jossa epäillään ihmisten taustoja ja motiiveja. Turvallisen tilan periaatteisiin ei kuulu poliisimaisten toimien siirtäminen seurakunnalle tai edes niistä julkisesti puhuminen. Seurakunnan tehtävä ei ole etsiä epäiltyjä kulissien takaa, vaan kohdata ihmiset avoimesti ja luottamusta rakentaen.

Avoimuus ja läpinäkyvyys luovat tilaa huolten sanoittamiselle

Toinen periaate kutsuu avoimuuteen. Moni seurakuntalainen ja työntekijä on kertonut epäröivänsä palautteen antamista, koska ei ole varma, otetaanko huoli todesta vai katoaisiko se hallintorakenteiden sisälle. Kun johto epäröi tarttua seurakunnan tai hiippakunnan asioihin, syntyy tilaa ohitsejohtamiselle: alaiset ottavat vallan, kun johtaja ei kanna vastuuta. Tämä ilmiö voi koskea niin piispoja kuin kirkkoherroja, ja sen seurauksena syntyy epäselvyyttä, jopa jonkinlaista ”anarkiaa”, joka johtaa helposti vain riitoihin seurakuntalaisten kanssa ja epäselviin, "mutu"- tai perustelemattomiin päätöksiin. Joskus pahimmillaan jopa lähes laittomuuksiin.

Turvallisemman tilan periaatteet muistuttavat, että kirkon rakenteiden tulee tukea rehellistä ja oikeudenmukaista toimintaa. Kun ihminen voi luottaa siihen, että hänen kokemuksensa otetaan vakavasti ja käsitellään asiallisesti, syntyy vähitellen yhteisö, jossa vaikeistakin asioista voi puhua pelkäämättä. Jos oma osaaminen ei riitä, mielikuvilla pelottelu on lähes ”rikollista” ja vastuutonta, usein jopa oman edun tavoittelua. Silloin pitää aina turvautua niihin, jotka kyseisen asian osaavat ja tuntevat sen salat: asiantuntijoihin.

Yhteisöllisyys vahvistaa seurakunnan elämää

Kolmas periaate, yhteisöllisyys, on monelle syy tulla kirkkoon. Liturgia, juhlat, talkoot ja leirit luovat sen kudoksen, jossa usko ja elämä kietoutuvat yhteen.

Jos johto ei kanna yhteistä vastuuta ja karttaa sitä, tämä henki hiipii helposti myös seurakuntiin ja tuo mukanaan epävarmuutta. Yhteisöllisyyden vahvistaminen ei ole siksi vain tavoite, vaan kirkon selviytymisen ehto. Turvallinen tila tarkoittaa, että seurakunnassa voi olla mukana ilman pelkoa leimaantumisesta tai siitä, että pitäisi valita puolia. Se on tila, jossa erilaiset näkemykset voivat kohdata ilman että yhteys katkeaa, ja jossa totuus ja oikeudenmukaisuus voivat jopa ohittaa henkilökohtaisen edun.

Anteeksianto ja oppiminen kuuluvat kristillisen elämän ytimeen

Neljäs periaate liittyy anteeksiantoon. Kirkon elämässä anteeksiantaminen ei ole abstrakti idea, vaan hengellisen kasvun ydintä. On kuitenkin nähty, kuinka vaikeaa se voi olla myös johtavassa, jopa papillisessa asemassa oleville. Erimielisyydet ja ohitse puhuminen kertovat siitä, että anteeksiannon kulttuuri on meillä vielä kesken.

Turvallisemman tilan periaatteet auttavat muistamaan, että kirkon kasvu tapahtuu juuri näissä kipukohdissa. Virheistä voidaan oppia, jos niihin uskalletaan tarttua. Anteeksi pyytäminen ja antaminen rakentavat yhteisöä ja tekevät tilaa Pyhän Hengen toiminnalle.

Kohti kirkkoa, joka on lähellä ihmistä

Turvallisemman tilan periaatteet eivät ole pelkkä dokumentti, joka jää mapin uumeniin tai sinne kuuluisaan "mappi ööhön". Niiden on tarkoitus näkyä käytännössä. Kun leireillä nuori uskaltaa kertoa kokemuksistaan, kun seurakunnissa löytyy uusia tapoja keskustella vaikeistakin aiheista ja kun hallinnossa päätöksenteko toimii avoimemmin, näkyy muutos siinä, miten kirkko kohtaa ihmisen.

Tällaiset muutokset ovat pieniä mutta elintärkeitä askelia kohti kirkkoa, joka haluaa olla lähellä ihmistä ja uskollinen kutsumukselleen: hengellinen koti, jossa jokainen on tervetullut ja jossa rakkauden henki voi löytää kasvualustan.

 

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com