---
Havainto siitä, että kello – tai siis aika – hidastui sairaalaan mentäessä ja siellä ollessa, näkyy vieläkin siinä, että vaikka tapahtumista on oikeasti kovinkin lyhyt aika, tuntuu ihan siltä, kun siitä olisi vähintään viikko tai kaksi. Sama oli ihmiseläintarhassa vietetystä ajasta. Olin siellä varmaan muutaman tunnin, mutta sekin aika tuntuu nyt kovin pitkältä.
Pitkäpinnaiset, hermostumattomat hoitajat ”Arttu Viskari”, ”Bruce Willis” ja ”Jari Mentula” paimensivat laumaansa hyvällä sekoituksella ammattitaitoa ja sopivaa jämäkkyyttä yhdistettynä hyvään huolenpitoon ja hermohallintaan. Ilmeisesti paine päivystyksessä oli valtava ja sijoitustilaakin piti saada ja ”vanhoille tarhalaisille” piti saada jatkosijoituspaikat ja uusia tarhalaisia sisään tarkkailuun. Rotaation piti tapahtua, vaikka hieman vaikutti siltä, kuin järjestelmä olisi toiminut jo nyt melkein äärirajoilla. Hoitajista sitä ei kyllä tosin olisi arvannut, sen verran rauhallisesti ja ammattitaitoisesti he toimivat koko ajan.
Lempeä kehonrakentaja ”Mentula” kärsi minut viimein alkuillasta tulevaan uuteen sijoituskoppiini. Pääsin päivystysosaston erillisille vuodeosastolle huoneeseen numero 8. ”Mentula” työnteli sairaalasänkyäni ahtaita käytäviä pitkin, välillä hissillä alas tai ylös, toiseen nurkkaan rakennusta pitkän käytävän päässä olevaan viimeiseen huoneeseen, jossa minua odotti – yllätys, yllätys – ihastuttava uusi huonekaverini, ihana lady E.
Ruokahuoltokin alkoi viimein pelata ja sain jotain purtavaa vatsani täytteeksi. Kumma kyllä, pitkästä ruokatauosta huolimatta ei ollut kovinkaan nälkäinen olo. Hämmästyttävää oli kohdata osastolla – varsinkin juuri tämän huoneen hoitajissa – tilanteista huolimatta jälleen asialleen omistautuneita, hyväntuulisia ja osaavia ammattilaisia. Ristiriita työskentelyolosuhteissa, etenkin juuri siinä, että potilaita oli paljon, ruuhkaksi asti ja aika moni heistä vaatii suurempaa vaivan näköä, paljon hoitoaikaa ja hoivaamista, hoitajat vaikuttivat suurimmaksi osasksi hyväntuuliselta, ystävällisiltä ja osaavilta ihmisiltä.
Oma oloni sen sijaan oli kuin olisin ollut alien toiselta planeetalta. En pystynyt nukkumaan kunnolla, koska jouduin makaamaan sängyssä sellaisessa asennossa, jossa en osannut nukkua. Kääntyminen nukkuma-asentoon aiheutti liian paljon ongelmia ja kipuja. Olotilani alkoi selvästi heiketä, välillä horkka puitatti ruumistani ja kuume sahasi 37 ja 40 asteen välillä. Olo oli siis jokseenkin hankala. Elämää helpotti kuitenkin ajoittain vieressä oleva lady E, varsinkin silloin, kun häntä käytiin hoitamassa ja he puhuivat kaikenlaisista asioista. Meidät erotti toisistamme sininen muoviverho ja siksi äänet kuuluivat hyvin siellä tännepäin ja toisin päin. Minua hän ei kuullut hyvin, koska käytti kuulolaitetta, joka ei edes aina ollut korvassa.
Lady E kertoi eläneensä Suomessa kaikkien virassa olleiden presidenttiemme aikana. Kun hoitaja kysyi häneltä, kuka presidenteistä oli hänen mielestään ollut paras, vastaus tuli melko jämäkästi ja nopeasti: Ståhlberg ja Koivisto. Lady oli siis 100-vuotias ja todellakin nähnyt kaikki Suomen presidentit. Ladyn henkinen vireys ja kunto oli ikäänsä nähden hämmästyttävä. En ollut ainut, joka sitä hämmästeli. Myös hoitajat olivat ihmeissään tuon ikäisen ihmisen kognitiivisesta skarppiudesta.
Toki hän samalla oli – ja sai olla – vanha ja hauras ihminen. Lukuisia olivat ne kerrat, jolloin minäkään en voinut mitään, että hihitin hiljaa sängyssäni, kun hän antoi vastauksia hoitajille. Lääkkeitä tuovalle hoitajalle hän sanoi: ”Mikä on tuo suuri mötikkä tuossa purkissa?” – ”Se on kalkkipurutabletti.” – ”En minä pysty sitä puremaan.” – ”Minä voin puolittaa sen.” – Ja niin hoitaja sitten tekikin ja antoi puolikkaan ladylle, johon lady E totesi: ”En minä pysty tuotakaan puremaan.” – ”No, mikä siinä oikein maksaa.” – ”Minulla ei ole hampaita suussa.”
Puolitoistametrinen lady E antoi tiukasti tarkat ohjeet siitä, millaisena hän halusi juoda kahvin: mustana ilman sokeria, ja ettei hän halua missään nimessä juoda teetä. Ja olisi kauhistus, että juomissa todellakin käytettäisiin sokeria. Leivän piti ruoalla aina olla muuta kuin ruisleipää.
Kun lounaalla eteemme kannettiin tonnikalapastaa, kuului viereisestä sängystä kovaääninen ja vaativa kysymys: ”Mitä tämä on?” – saatuaan vastauksen, hän totesi: ”Jaa, en ole koskaan syönyt sellaista vaikka kävin Italiassakin syömässä makaronia.” – johon hoitaja totesi: ”No, pitäähän sitä ihmisen nyt ainakin kerran sataan vuoteen maistaa tonnikalapastaakin”. Kaiken kaikkiaan tonnikalapasta sai sitten lady E:n täyden hyväksynnän kaikkien meidä muiden hihittäessä hyväntuulisina.
Itseäni kiinnosti kovin tietää, mitään lady E oli tehnyt elääkseen. Asia kiinnosti lähinnä siksi, että hän oli kovin kiinnostunut nykyajasta ja uutisista ja totesi pojalleen heti joka kerta, kun hän tuli huoneeseen: ”Tuliko Hesari, oliko siinä mitä uutisia?” Pyysin hoitajaa kysymään, voisiko hän vastata kysymykseen, missä hän oli työskennellyt työssä ollessaan. Hän vastasi mielellään. Kertoi olleensa omassa kotikunnassaan koulun keittäjänä, josta sittemmin siirtyi Etelä-Suomeen sairaalaan samoihin hommiin. Eläkkeelle päästyään hän palasi takaisin kotipaikkakunnalle, missä asuu edelleen yksin omakotitalossa. Hänellä käy pari kertaa päivässä kodinhoitaja ja poika tekee hänelle ruokaa. Hän siis oli 100 vuoden iästään huolimatta melko lailla itsellinen, ihastuttava vanha rouva, roolimalli meille kaikille.
Niin koitti sitten aika, että meitä alettiin kotiuttamaan. Minä pääsin ensin ja lady E mahdollisesti hieman myöhemmin. Pois lähtiessäni kävin vielä hyvästelemässä ihan kasvotusten ihanan huonetoverini ja kiitin häntä hyvästä ja mukavasta seurasta ja toivotin hänelle mukavaa alkanutta uutta sadatta ensimmäistä vuottaan.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.
Osa IV
tulee tähän linkiksi, mikäli juttua syntyy ja jos jaksan senkin taas sanella.
