 |
| "Tie mulle näytä Amarilloon Sinne kuulun kuin puolukat hilloon" |
Vanhuus ja ikääntyminen tuovat mukanaan monia sellaisia ”kotkotuksia”, joita ei ehkä aina haluaisi, mutta jotka kuuluvat silti elämään. Fyysinen ja miksei psyykkinenkin jaksaminen ja voimavarat ovat aivan toista luokkaa kuin nuorempana. Korona-aika on kaiken muun lisäksi rasittanut kaikkia noita osa-alueita sosiaalisten suhteiden ohessa entistä enemmän ja olenkin sanonut vanhenneeni viimeisen vuoden aikana moninkertaisesti normaaliin verrattuna. Mutta samalla on ollut runsaasti aikaa pohtia, mitä teen sitten isompana.
Itselleni on ollut aina tärkeää pitää pää kunnossa ja toiminnassa. Siksi jäätyäni pois leipätyöstä olen touhunnut monien sellaisten asioiden parissa, jotka ovat vaatineet ajattelua ja uudenlaista toimintaa. Netti ja erilaiset kamerat sekä muut vempaimet ja laitteet ovat tarjonneet siihen hyvät puitteet. Videoiden tekeminen, striimaaminen, nettisivuista huolehtiminen, uusien tietokoneohjelmien omaksuminen ovat olleet hyvää aivojumppaa ja auttaneet monissa asioissa – ei pelkästään ajankulussa, aivan samalla tavalla kuten myös tämä blogikirjoittelukin.
Mutta samaan aikaan moiset minua paikallaan pitävät harrastukset yhdistettyinä tähän aivan kamalaan korona-aikaan karanteeneineen ja erakoitumisineen, ovat tuoneet fyysisellä saralla huonompaa tulosta. Lihaskunto heikkenee vauhdilla, elopaino lisääntyy ja liikkuminen alkaa olla huomattavasti huonompaa sekä noiden että joidenkin lääketieteellisten operaatioidenkin jälkeen.
Siksi nyt on varmaan jo aika arvottaa asioita uudelleen ja pohtia elämää. Mitä jätän, mitä heitän pois, mitä otan tilalle vai otanko mitään? Samalla voi pohtia tuon poisheittämisteeman ympärillä muitakin elämääni liittyviä luopumisia: mitä tehdä joillekin osille ”omaisuudestani”, kuten vaikka todella laajalle ortodoksiselle kirjastolle, josta huolehdin, vanhoille postimerkki- ja levykokoelmille yms., mutta etenkin kaikelle sille ”turhalle tavaralle”, joita on liiaksi asti kaapit ja kellarit täynnä. Harvemmin tulee enää juotua viiniä kristallilaseista.
Kaikki tällainen ajattelu tuottaa – jos ei nyt ihan tuskaa – niin varmasti haikean mielen. Nyt pitänee jo hyväksyä, etten siis todennäköisesti koskaan pääse Lalibelaan, enkä ehkä Petraankaan, mutta onhan tuota maailmaa tullut silti jo nähtyä ja koettua, jopa asuttua ulkomailla pitemmän aikaa peräti kolmessa eri maassa. Ja vielä tässä jonnekin ennättää, kun kiirettä pitää. Ei tässä nyt ihan niin lopussa vielä olla.
Tuon ajatustyön – mitä tehdä kirjastolle ym. – lisäksi, olen aloittanut myös konkreettisemman liukumisen uudelle eläketasolle. Tulevina kesinä liikun varmasti vielä jonkin aikaa jaksamiseni mukaan matkailuautollani. En ehkä enää lähde yli kuukaudeksi Adrianmeren rannalle Kroatiaan, Makedoniaan ja Serbiaan, kuten tein vielä muutama vuosi sitten. En ehkä enää aja sillä Romaniaankaan – mene ja tiedä. Mutta jos tai kun rajat aukeavat ja pandemia helpottaa, kyllä Euroopassa vielä katsomista riittää. Ja Suomessa tai Pohjoismaissakin on vielä paljon koettavaa.
Joitakin muitakin tavalliseksi eläkeläiseksi vetäytymisen merkkejä olen havainnut toimissani. Olen aina ollut työaikanani hyvin tavoitettavissa ja myöhemminkin eläkkeellä, kunhan soittaja vain tiesi ei-julkisen puhelinnumeroni. Jatkossa en ehkä enää ole yhtä hyvin tavoitettavissa, ainakaan puhelimella tuosta vanhasta numerosta, ehkä sitten sähköpostilla.
Aikaisemmin – etenkin työvuosinani – olin mukana jos vaikka millaisissa ”kissanristiäisissä”. Nyt eläkkeellä ollessani en enää ja olen jättänyt suurimman osan tällaisista toimista pois. "Uudella eläkkeellä" jätän loputkin, ainakin asteittain luovun niistäkin, enkä enää ole mukana kuin oman lähipiirini toimissa. Sitä ennen pitää selvittää, miten jotkut toiminnat jatkavat elämäänsä uuden tilanteeni toteutuessa täysimääräisenä. En siis jätä niitä tyhjän päälle, katson, mitä voin tehdä joidenkin asioiden jatkumiseksi. Tällä hetkellä joiltain osin näyttäisi olevan hieman valoa tunnelin päässä ja elämä jatkuu sielläkin.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti