Kaihomielellä

Kirjoitin jo viime blogissa joitain tuntemuksia siitä, että nykyinen matkustaminen tuntuu jo iänkin puolesta hieman erilaiselta, kuin nuoruuden ryntäilyt. Tuo tunne vahvistui taas kovin viime matkallani Pohjois-Karjalaan – lapsuuteni maisemiin. Lienee noissakin tuntemuksissa oma syynsä myös ikääntymisellä.

Olen siis syntynyt Pohjois-Karjalassa, nykyisin Joensuuhun kuuluvassa Tuupovaarassa – siihen aikaan tosin se oli itsenäinen kunta. Isäni oli Karjalan evakkoja, siirtynyt sodan jälkeen muutama vuosi ennen syntymääni Korpiselästä – melko läheltä nykyistä Venäjän rajaa – Tuupovaaraan ja hän jatkoi siellä jo Korpiselässä oman isänsä aloittamaa ja isäni jatkamaa kauppatoimintaa. Tuo kaupanteko lienee ollut melko laajaa suvussamme niin isoisäni kuin hänen veljiensä toimesta. Sittemmin olin sitä ensimmäistä sukupolvea, joka laittoi tuollekin toiminnalle lopun, vaikka tietty kauppiashenkisyys lienee säilynyt minussakin melko vahvana.

Isäni V.A.Pyykkösen kauppa kuvattuna joskus hieman ennen syntymääni
1940-luvun loppupuolella. Kuvassa vanhenpieni lisäksi vanhin veljeni.
(Kuva: Hannu Pyykkösen kokoelmista)

Isäni piti kauppaa keskellä Tuupovaaran kirkonkylää – neljän tien risteyksessä, jossa sittemmin alkuun oli toinenkin kauppa – osuuskauppa – ja hieman myöhemmin vielä kolmaskin – T-kauppa – ja Varpion apteekki. Kaupan ulkopuolella oli iso kyltti, jossa oli teksti: V.A.Pyykkönen eli Viktor Aleksanterinpoika Pyykkönen ja isäni oli koko ikänsä K-kauppias.

Kauppa syntyi vanhaan sodanjälkeen hankittuun omakotitaloon, jota ajan saatossa laajennettiin muutaman kerran ja pihapiiriin rakennettiin siellä olevan liiterin ja saunan lisäksi mm. iso varastorakennus. Tuosta sittemmin minun aikanani jo kaksikerroksesiksi saneeratusta talosta olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta jääköön tällä kertaa. Se vain sanon, että harmittaa, etten ollut paikalla, kun talo purettiin. Siellä olisi ollut vinttikomeroiden piilossa paljon aarteita.

Jo 50-luvulla isäni aloitti paljon ennen sitä, kun laajemmin aloitettiin ns. kauppa-autotoiminnat, oman kauppa-autoilunsa. Ensin se tapahtui vanhalla Fordson-merkkisellä isolla pakettiautolla, myöhemmin auto muuttui modernimmaksi – muistaakseni se saattoi olla punainen Fiat. En ole varma, oliko tuo eka auto vuoden 1950 malli Fordson Thames E83W, joka on kuvattu nettikuvassa (kts. kuva).

Paljon olin jo ennen kouluikää tuon auton kyydissä isäni mukana ja ajoimme sillä pitkiä matkoja ympäri pitäjää. Isällä oli runsaasti asiakastuttavuuksia jo Korpiselän peruna ja kun ihmiset muuttivat sotaa pakoon ja kotiseutunsa menettäneinä lähiseudulle, asiakassuhteet säilyivät ja uusia tuli runsaasti. Jo tuohon aikaan isäni oli nykymittapuun mukaan modernisti verkostoitunut, vaikka termiä ei vielä silloin tiedetty, mutta asia kylläkin.

Noiden lukuisien kauppamatkojen seurauksena tuli minunkin vierailtua melkoisen monessa pohjoiskarjalaisessa kodissa ja sivutuotteena oli sitten myös se, että vielä aikuisena – kun tuon ajan vanhuksia oli vielä elossa – suuri joukko "tunsi apinan, mutta apina ei välttämättä kaikkia" eli olin se monelle tuttu pikkuinen Hannu-poika, jonka kaikki tunsivat ja jolle silloin, kun isälle tarjottiin kahvit, tarjottiin aina pullaa ja maukasta kotona tehtyä mehua ja jonka siksi monet muistivat.

Mietinkin, olisiko minun autoilusta pitäminen – siis tämä automatkailu – perua tuolta lapsuudesta, jolloin sitä paljon tein ja josta kovasti myös tykkäsin. Nytkin tutuilla teillä ajaessani ohitse vilahtivat lapsuudesta ja nuoruudesta tutut paikat – se hyvä sienimetsä, jossa perheemme kanssa kävimme aina sienestämässä, Kotajoki, jossa usein pysähdyttiin vaikka uimaan ja myöhemmin melon sitä pitkin kanootillakin ja monet monet muut paikat, joihin liittyy tarinoita ja muistoja: Tsiikon mylly, Vekarus, Koskenniska, Öllölän tanssilava ja mitä niitä kaikkia onkaan.

Edelleen – useiden kymmenien vuosien jälkeenkin – muistan töräyttää auton äänitorvea Hoilolan hautausmaan kohdalla. Miksi? No, kun isäkin teki niin. Kun kysyin häneltä syytä siihen, hän käski minunkin töräyttämään aina ohi ajaessani ja näin tervehtimään hautausmaalla lepäävää isäni kauppiastuttua ja ystävää Saukkosen Villeä.

Saarivaaran Kristuksen kirkastumisen tsasouna
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Tällaisia ajatuksia vilisi mielessäni käydessäni taas elokuun alussa Saarivaaran tsasounan praasniekkajuhlallisuuksissa. Kaikkeen siihen, mitä muutama vuosi sitten vielä jaksoin ja kykenin tekemään, vaivainen jalka ei enää taittunut ja "ryntäilyn" tilalle nousi selvästi tällaista kaihomieltä, joka sai aikaiseksi kirjoittaa joitan muistiin nyt, kun vielä jotain muistankin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja