Kirjoittelenpa vielä lapsuuden maisemistani Tuupovaarasta, kun yhä jotain muistan ja kirjoittamaankin vielä pystyn. Vaikka – kuten edellisessä blogijutussani kerroin – oleskelu jäin monista syistä johtuen melko lyhyeksi ja osin hataraksikin, on Tuupovaaralla silti oma merkittävä osa identiteetissäni.
 |
| Veljeni luokkakuva (arvelisin jostain noin 1955-56 tienoilta). Opettajana oikealla Raisa Ronkainen, mutta tunnistatko oppilaita. Laita nimiä joko tämän blogijutun kommenttiin tai sähköpostilla: nettihoukka@gmail-.com Kerro nimen ohessa mikä on numero pään päällä. |
Kerronpa joistakin siellä elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Pakko on heti alkuu laittaa omat opettajani, etenkin Raisa ja Tyyne, joilla varmaan oli oma merkittävä osa nykyisenkin minuuteni muotoutumisessa. Heille annan suuren kiitoksen siitä, että he oikealla tavalla säilyttivät oman ortodoksisen uskoni jo lapsuudessa. He eivät sitä tuputtaneet, mutta pitivät huolen, että se säilyi oikeanmuotoisena. Heidän upea työnsä tällä saralla kantoi sitten myöhemmin hedelmää Joensuun Lyseossa, jossa kohtasin erään opettajan, jonka oma elämäntarina oli ortodoksiuutta vastaan ja joka antoi minun – ”ryssän pennun” – tuta ortodoksisuuteni ja jonka kaiken tuon seurauksena oma identiteettini on sitä, mikä se vieläkin on.
Kerron yhden tarinan tuostakin. Poikalyseo oli melko hierarkinen, joiltain osin lähes armeijamainen laitos vielä 1960-luvun alussa. Jos myöhästyit koulusta – kuten minä ja veljeni usein junan ollessa myöhässä – aamulla aamuhartaudesta, ulko-ovi oli lukossa ja vahtimestari avasi sen vasta, kun oppilaat ja opettaja olivat luokassa ja myöhästyminen voitiin käsitellä ja mahdollisesti siitä rankaista.
Tällä minua – tai ehkä vain ortodokseja – ”vainonneella” opettajalla "Piipillä" oli tapana seisoa juhlasalin ovella, kun menimme saliin aamuhartauteen ja tarkistaa, että jokaisella on kädessään ohjeiden mukainen virsikirja. Minulla ortodoksina ei ollut koskaan ja lukuisia olivat ne kerrat, kun sain käskyn mennä rehtorin puhutteluun asiasta. Kerroin tietysti rehtorille, että olin ortodoksi ja en osaa virsiä ja minulla ei edes ole virsikirjaa. Todella hieno rehtorimme, sodan käynyt reservin majuri Aulis Koivusalo, taputti lempeästi olalle ja sanoi: ”Istuhan tuossa hetki ja odotellaan, että tilanne rauhoittuu. Menen sitten kertomaan asian opettajalle ja sinä menet luokkaan ja asia jää siihen.” Näin sitten tapahtui, vaikkakin se kaikesta huolimatta tapahtui vielä monta kertaa sen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos tuolle elämän murjomalle aiemmasta ortodoksista puolisostaan hieman oudolla tavalla eronneelle opettajalle ortodoksisen identiteettini vahvistamisesta niin, että myöhemmin luin yhtenä osana nykyista tai oikeammin työurani aikaista elämääni myös ortodoksisen uskonnon opettajaksi.
Näin siis myöhemmin, itse opetusalan ammattilaisena, sain tuta, että varhaisen lapsuuden ja nuoruuden opettajakokemuksilla on usein valtavan suuri merkitys. Yritin sitten itsekin pitää asian mielessä omassa työssäni aina kun mahdollista ja myöhemmin jopa silloisen tehtäväni vuoksi opastin opettajiakin tekemään asioita lapsen oma tausta ja elämäntilanne huomioiden.
Oli noista lapsuuden opettajista muunkinlaisia muistoja. Eräs – mahdollisesti hän oli vain vuoden sijaisena – mieopettaja oli hieman eräänlaisiin ”virvoitusjuomiin” taipuvainen, vaikken kuitenkaan muista hänen olleen varsinaisesti ainakaan niiden vaikutuksen alaisena koulussa niin, että olisin sen huomannut. Mutta kerran – syystä tai toisesta – hän päätti, että tehdään ruutia, mahdollisesti jonkin rattoisan illanvieton jälkeisissä tunnelmissa. Erilaisista ainesosista – rikistä, hiilestä ja salpietarista – tuli opettajan pöydälle melkoinen keko mustaa ruutia, jonka opettaja sitten havainnollistaakseen sen tarkoituksen sytytti ja seuraukset olivat - sanoisinko – räjähtävät. Valtaisa humahdus, paineaalto, joka avasi jopa luokan oven paukahtaen ja valtava savupilvi säikäyttivat varmasti kaikki koko koulussa olleet, oman luokkani oppilaat piiloutuivat pulpettien alle. Pamahdus kuului kaikkialle ja pian olivat muutkin opettajat katsomassa, mitä oli tapahtunut. Miesope seisoi hengissä, mutta kulmakarvat ja osin hiuksetkin palaneena, opettajan pöydän ääressä ja pahoitteli kaikille aiheuttamaansa hämminkiä: ”Tuli varmaan tehtyä liian iso keko”, hän vain totesi.
Eivät koulupäivät siis tylsiä olleet. Joskus tapahtui todella. Kiusaamistakin varmaan oli, vaikka rehellisesti sanon, etten sitä ilmeisesti itse tunnistanut enkä kai kokenutkaan. Yhden tappelun muistan, johon jouduin sisukkuuttani ja peräänantamattomuuttani, syytä en tosin muista tarkemmin. Ylemmillä luokilla oli eräs Väinö – iso ja vahva oppilas – joka näin jälkeenpäin arvellen ehkä hieman terrorisoi muita. Kerran jouduin jostain asiasta napit vastakkain hänen kanssaan ja kaikki kaverini ehdottivat, että minä – silloin hontelo laiha pikkupoika – jättäisin asian väliin, ettei sattuisi mitään vakavaa. Ei sopinut pirtaani ja hyökkäsin nyrkit pystyssä Väinön kimppuun ja hän heitti minuta pari kolme kertaa todella rajusti lattiaan – nousin ylös ja kävin uudellleen päälle, kunnes Väinö sai kai tarpeekseen ja lähti pois tilanteesta. Minä jäin mukiloituna paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen – varmaan joiltain osin tyytyväisenä. Hän ei koskaan enää terrorisoinut minua. Se oli vähän niin kuin Suomen ja Neuvostoliiton sota ”Tuntemattoman” sanoin – ”Suomi tuli maaliin hyvänä kakkosena”.
Kerron yhden tarinan tuostakin. Poikalyseo oli melko hierarkinen, joiltain osin lähes armeijamainen laitos vielä 1960-luvun alussa. Jos myöhästyit koulusta – kuten minä ja veljeni usein junan ollessa myöhässä – aamulla aamuhartaudesta, ulko-ovi oli lukossa ja vahtimestari avasi sen vasta, kun oppilaat ja opettaja olivat luokassa ja myöhästyminen voitiin käsitellä ja mahdollisesti siitä rankaista.
Tällä minua – tai ehkä vain ortodokseja – ”vainonneella” opettajalla "Piipillä" oli tapana seisoa juhlasalin ovella, kun menimme saliin aamuhartauteen ja tarkistaa, että jokaisella on kädessään ohjeiden mukainen virsikirja. Minulla ortodoksina ei ollut koskaan ja lukuisia olivat ne kerrat, kun sain käskyn mennä rehtorin puhutteluun asiasta. Kerroin tietysti rehtorille, että olin ortodoksi ja en osaa virsiä ja minulla ei edes ole virsikirjaa. Todella hieno rehtorimme, sodan käynyt reservin majuri Aulis Koivusalo, taputti lempeästi olalle ja sanoi: ”Istuhan tuossa hetki ja odotellaan, että tilanne rauhoittuu. Menen sitten kertomaan asian opettajalle ja sinä menet luokkaan ja asia jää siihen.” Näin sitten tapahtui, vaikkakin se kaikesta huolimatta tapahtui vielä monta kertaa sen jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos tuolle elämän murjomalle aiemmasta ortodoksista puolisostaan hieman oudolla tavalla eronneelle opettajalle ortodoksisen identiteettini vahvistamisesta niin, että myöhemmin luin yhtenä osana nykyista tai oikeammin työurani aikaista elämääni myös ortodoksisen uskonnon opettajaksi.
Näin siis myöhemmin, itse opetusalan ammattilaisena, sain tuta, että varhaisen lapsuuden ja nuoruuden opettajakokemuksilla on usein valtavan suuri merkitys. Yritin sitten itsekin pitää asian mielessä omassa työssäni aina kun mahdollista ja myöhemmin jopa silloisen tehtäväni vuoksi opastin opettajiakin tekemään asioita lapsen oma tausta ja elämäntilanne huomioiden.
Oli noista lapsuuden opettajista muunkinlaisia muistoja. Eräs – mahdollisesti hän oli vain vuoden sijaisena – mieopettaja oli hieman eräänlaisiin ”virvoitusjuomiin” taipuvainen, vaikken kuitenkaan muista hänen olleen varsinaisesti ainakaan niiden vaikutuksen alaisena koulussa niin, että olisin sen huomannut. Mutta kerran – syystä tai toisesta – hän päätti, että tehdään ruutia, mahdollisesti jonkin rattoisan illanvieton jälkeisissä tunnelmissa. Erilaisista ainesosista – rikistä, hiilestä ja salpietarista – tuli opettajan pöydälle melkoinen keko mustaa ruutia, jonka opettaja sitten havainnollistaakseen sen tarkoituksen sytytti ja seuraukset olivat - sanoisinko – räjähtävät. Valtaisa humahdus, paineaalto, joka avasi jopa luokan oven paukahtaen ja valtava savupilvi säikäyttivat varmasti kaikki koko koulussa olleet, oman luokkani oppilaat piiloutuivat pulpettien alle. Pamahdus kuului kaikkialle ja pian olivat muutkin opettajat katsomassa, mitä oli tapahtunut. Miesope seisoi hengissä, mutta kulmakarvat ja osin hiuksetkin palaneena, opettajan pöydän ääressä ja pahoitteli kaikille aiheuttamaansa hämminkiä: ”Tuli varmaan tehtyä liian iso keko”, hän vain totesi.
Eivät koulupäivät siis tylsiä olleet. Joskus tapahtui todella. Kiusaamistakin varmaan oli, vaikka rehellisesti sanon, etten sitä ilmeisesti itse tunnistanut enkä kai kokenutkaan. Yhden tappelun muistan, johon jouduin sisukkuuttani ja peräänantamattomuuttani, syytä en tosin muista tarkemmin. Ylemmillä luokilla oli eräs Väinö – iso ja vahva oppilas – joka näin jälkeenpäin arvellen ehkä hieman terrorisoi muita. Kerran jouduin jostain asiasta napit vastakkain hänen kanssaan ja kaikki kaverini ehdottivat, että minä – silloin hontelo laiha pikkupoika – jättäisin asian väliin, ettei sattuisi mitään vakavaa. Ei sopinut pirtaani ja hyökkäsin nyrkit pystyssä Väinön kimppuun ja hän heitti minuta pari kolme kertaa todella rajusti lattiaan – nousin ylös ja kävin uudellleen päälle, kunnes Väinö sai kai tarpeekseen ja lähti pois tilanteesta. Minä jäin mukiloituna paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen – varmaan joiltain osin tyytyväisenä. Hän ei koskaan enää terrorisoinut minua. Se oli vähän niin kuin Suomen ja Neuvostoliiton sota ”Tuntemattoman” sanoin – ”Suomi tuli maaliin hyvänä kakkosena”.
 |
| Oma kotini 1950-luvun alussa ja vasemmalla näkyy isäni Morris Minor van-merkkinen auto. Morriksia hänellä tai olla parikin, toinen sellainen puureunukset autoa kiertävä malli. (Hannu Pyykkösen kuvakokelmasta) |
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
1 kommentti:
Tässä tämän hetkinen oma arvaukseni niistä, joiden nimi edes viivähti mielessäni_
2- Sakari ?
3- Martti Mustonen
6- ? Saukkosaari
8- Vesa Pyykkönen
9- Timo Varpio
26- ? Tahvanainen (?)
27- Väinö Määttänen (?)
H@P
Lähetä kommentti