21.2.21

Onko ortodoksinen kirkko hukassa?

No ei, ei se todellakaan ole. Enemmän sanoisin, että melko moni eksytetty kirkon jäsen taitaa olla hukassa ja sitä kannattaisi varmaan miettiä – miksi. No yritän.

Sunnuntaiaamuna 21.2. moni lähes pelästyi, kun löysi raflaavan uutisen Helsingin Sanomista. Otsikko ”Ortodoksisen kirkon johdossa muhii vakava riita”, oli raflaava, mutta uutisen sisältö vanhan toistoa, moneen kertaan kaluttua ja loppujen lopuksi melko pliisu. Ei siinä varsinaisesti ollut mitään väärin, muttei myöskään mitään uutta auringon alla. Ei tällaisena yksittäisenä uutisena kirkosta eikä yleisimminkään uutisena ortodoksisesta kirkosta.

Kautta aikain niin meillä kuin muuallakin ortodoksisessa maailmassa ihmiset – jollaisia muuten nuo piispatkin ovat – ovat riidelleet keskenään milloin mistäkin. Yksi vakavimmista riidoista taisi sattua kohta 1000-luvun alettua 1054, kun jotkut eivät päässeet yksimielisyyteen – vai pitäisikö ihan sanoa selvyyteen – onko Pyhä Henki peräisin Isästä ja Pojasta vai vain toisesta.

Sittemmin noita riitoja on ollut vaikka mistä – ihan niin kuin ihmisillä on tapana. Siinä mielessä minusta tämän kertainen riita verrattuna vaikka tuohon suureen skismaan on asiapitoisuudeltaan melko mitään sanomaton ja vähäpätöinen. Mitä tulee suomalaisten tai oikeammin Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon piispojen riitelyyn, ei taida olla montakaan – onko yhtään – joka ei olisi riidellyt jonkun toisen piispan kanssa. Hermanni vs. Paavali, Paavali vs. Johannes, Johannes vs. Leo – ihan vain tuolta huipulta esimerkkejä ottaakseni.

Miten sitten nuo riidat vaikuttavat vaikka minuun – yhteen kirkon jäsenistä, en ehkä kaikista maanhiljaisin enkä se penaalin terävin, mutta en myöskään aktiivisin seurakuntalainen, jos arvioidaan sellaisilla mittareilla, joilla nyt ihmiset tällaisissa asioissa tuppaavat toisiaan ortodokseina arvioimaan: käykö paljon kirkossa, noudattaako tarkasti paastoa, hurskasteleeko kaikissa yhteyksissä ristinmerkeillä, huiveilla tai muulla pukeutumisella, kumarteluilla ja käsiin suutelemalla, tuohuksia sytyttelemällä, toisten hurskaudettomuudesta huolestuneena, jne. En siis todellakaan ole varmaan niitä hurskaimpia ”penaalin kyniä”.

Voi olla, että tuo elämänasenne kirkkooni ja uskontooni on pelastava minut – toivottavasti viimeisellä tuomiollakin – mutta ainakin se on nyt pelastanut näiden riitojen keskellä. Minua kun ei suuremmin ole haitannut noiden nykyisten toimessa olevien piispojen tuollainen käyttäytyminen. Olen pääasiassa heidän kanssaan ihan hyvissä puheväleissä ja muutenkin hyvissä väleissä yhtä lukuun ottamatta, joka ilmaisi jo jokunen vuosi sitten haluavansa olla kaukana minusta ja edustamastani ehkä hieman kapeammasta diversiteetistä. Mutta sekään ei ole suuremmin minua haitannut, toisesta osapuolesta ei varmaa havaintoa.

Joten en oikein millään jaksa ymmärtää sitä suurta vouhotusta, joka tämän ns. riita-asian ympärillä kuohuu. Joskus tuntuu siltä, että siinä on jotain sukulaisuutta erilaisten inhimilliseen käyttäytymiseen kautta vuosisatojen oudosti pesiytyneellä salaliittoteoriaherkkyydellä. Ilmeisesti on olemassa tyyppejä, jotka keksivät ”jallupäissään” tuollaisia toinen toistaan herkullisimpia teorioita ja sitten enemmän tai vähemmän pirullisesti nautiskellen heittävät sen hurskastelijoille kaluttavaksi.

Miksi he noin toimivat, siitä lienen kertonut jo liian monissa blogijutuissani, joten en enää viitsi asiaa kerrata taas täällä. Mutta kirkkoomme on selvästikin pesiytynyt joitain ortodoksisuudelle outoja ideologioita omaavia tyyppejä tällaisten kirkollisten Qanon-tyyppien ympärille ja he kiihottavat itseään ja toisiaan jonkinlaiseen uskonnollissävytteiseen kliimaksiin moisilla jutuilla ja kokenevat tällöin ilmeisesti jonkinlaista mielihyvää ja tunnetta omasta erinomaisuudestaan ja merkittävyydestään. Näin sen toisinaan koen kaikesta huolimatta, vaikka kuinka yrittäisin hokea itselleni, että ihmisiä ne ovat nuokin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka

1 kommentti:

Herman Merras kirjoitti...

Kirkko on pyhä, vaikka sen jäsenet ovat syntisiä. Isäni aikoinaan esitti saman asian vertauksella: Eihän sairaala ole sairas, vaikka potilaat ovat.