Olen syrjäsilmällä seurannut yhä joitain asioita nykyisestäkin hektisestä koulumaailmasta, kun netti ja some tarjoavat siihen oivan mahdollisuuden. Miksi syrjäsilmällä ja miksi yhä? No kaiketi siksi, että toimin aikanaan eri tehtävissä opetusalalla noin 40 vuotta, niin sieltä kai jäi jotain selkärankaankin – siksi siis yhä. Mutta olen nyt ollut jo vajaan parin vuoden päästä eläkkeelläkin kymmenen vuotta, siksi syrjäsilmällä. Minusta ei ole oikein, jos tai ehkä opettajan kyseessä ollessa KUN eläkeläinen ryhtyy neuvomaan työssä olevia, miten opettaa ja toimia. Siksi minusta on parempi olla sivustakatsoja ja heittää herjaa silloin, kun sille päälle sattuu. Mahdollisimman harvoin kuitenkin.
Nyt taas satuin sille päälle. Seurasin nettikeskustelua uskonnon kirjojen saamattomuudesta, lukio-opiskelijoitten määrän vähenemisestä ja sitä tietä tuntien ja tietysti pitkässä juoksussa töiden loppumisesta. Kuinka ollakaan tuo keskustelu oli enemmän tai vähemmän pelkää valittamista ja voivottelemista siitä, kun joku ei tee mitään tai jos tekeekin, tekee sen ihan väärin.
Eihän tuossa tietysti ole mitään uutta, noin taisivat jo toimia silloinkin, kun töissä olin ja yleensä syy oli sitten johdossa, milloin rehtorissa (tai oikeastaan useimmiten), milloin kouluhallinnossa. Silloin kerrottin mieluusti vanhaa sanontaa siitä, että opettaja, joka ei osannut opettaa, pääsi rehtoriksi. Rehtori, joka ei osannut johtaa kouluaan, pääsi koulutoimenjohtajaksi. Koulutoimenjohtaja, joka ei osannut johtaa kuntansa koulutointa, pääsi tarkastajaksi. Tarkastaja, joka sai läänin koulutoimen (silloin oli vielä läänejäkin) sekaisin, ylennettiin kouluhallitukseen, nykyiseen opetushallitukseen ja parhaimmillaan tie johti kai sitten aina ministeriöön saakka.
Eihän valittamisessa tietysti mitään niin kamalan dramaattista ole, se kuluu varsin läheisesti ihmisluontoon, mutta keinoissa ratkaista asioita saattaa sitten tuota draamaa ilmetä. Valittaa kun on niin helppoa, tehdä oikein on jo asteen vaikeampaa. Puhumattakaan, että ryhtyisi muuttamaan maailmaa – tässä tapauksessa opetusta – paremmaksi ja tehokkaammaksi, tuloksia tuottavammaksi.
Joku minua viisaampi olisi jo muutama vuosi sitten arvannut, että näin tässä käy. Opettajat kertovat yleensä tienneensä sen jo kauan, mutta eivät silti tehneet mitään asian korjaamiseksi. Tai tekiväthän he – valittivat.
Kirjat ovat siis yksi tämän hetken kiista-asioista monien muiden ohessa. Pienelle ryhmälle – tai oikeammin yhä edelleen pienenevälle ryhmälle – ei ole viisasta eikä taloudellista tehdä kirjoja. Aikanaan – ainakin isä Viktor Railaksen jälkeen – tuossakin ryhmässä oli ihmisiä, jotka ihan oikeasti kuvittelivat rikastuvansa kirjojen tekemisellä. Heh!
Sen verran ole jälkiviisas ja kehun itseäni, että jo 1990-luvulla haikailin joidenkin pellepelottomien kanssa muunlaista opetusmateriaalia, kuin käsiin hajoavia kirjoja, joiden tieto ja anti opetussuunnitelmien muuttuessa jäivät usein kovin lyhytaikaisiksi. Niin ja tietysti kirjat olivat kalliita, koska pitihän kirjoittajille yrittää maksaa edes jotain palkkiota kirjojen teosta ja niitä myytiin kovin pieni määrä normaaleihin muihin kirjoihin verrattuna. Me pellepelottomat silloin ja osin vieläkin edes yritimme ja yritämme yhä etsiä muita keinoja.
Mutta jo silloin kohosi vahvana tietotekniikan vastustus. Tietokoneet tulivat kouluihin ja muistan useita varsin nuoriakin opettajia, jotka totesivat – vieläpä ihan tosissaan – etteivät he ikinä koske tietokoneeseen, eivätkä tule niitä tarvitsemaan ja käyttämään opetuksessa. No jäljet näkyvät nyt monella tavalla: opiskelijoitten määrissä, kirjojen teossa (mm. laadussa) ja kumma kyllä myös varsinaisen työn, opetuksen, suorittamisessa, sillä yhä löytyy noin ajattelevia opettajia ja yllättävän paljon kaiken lisäksi.
Apuun on aikojen saatossa huudettu milloin kirkkoa, milloin opetushallintoa, eiköhän joku liene osoittanut pyyntönsä – uskonnosta kun on kyse – hieman korkeammallekin taholle. Mutta eipä ole ainakaan kirkon ja opetushallinnon alalta paljoa herunut ja tuo ylempi taho ei aina kerro asioista niin selkeästi meille ihmisille. Ei varsinkaan oppikirjoista.
Nyt voisi kai jo laittaa tähän sen pitkään jahkaamani eläkeläisen neuvon kaikesta huolimatta. Silläkin uhalla, että turpaan tulee ja sitä se tunnetusti varmasti tekee. Neuvoa nyt kaiken tietäviä ja osaavia opettajia. Mutta teen sen silti.
Huolimatta tilanteesta aika moni opettaja on kuitenkin ollut hiljaa, eikä ole kiivennyt barrikadeille, koska on katsonut sen melko turhaksi. Mitä he ovat sitten tehneet? Sitä, mitä opettajat ovat jo satoja vuosia tehneet: OPETTANEET. Opettaneet niillä välineillä ja kirjoilla, mitä on saatavilla ja kaikesta tärkeimmillä välineillään: AMMATTITAIDOLLA ja ASIAOSAAMISELLA. Kun nuo taidot on hankkinut, muuta ei sitten välttämättä tarvitsekaan ja voinen kai tässä kainosti muistuttaa sen tosiasian, joka ainakin meille jo kauan, kauan sitten opettajanvalmistuksessa opetettiin: kirja on vain opetuksen väline, jota ilmankin voi opettaa. Jos osaa! Liekö nykyisin toisin!
Tietysti monet muutkin voisivat siirtyä moiseen menetelmään, mutta varmasti on muitakin asioita, joita he voisivat tässä tilanteessa tehdä valittamisen sijasta. Ryhtyä tehokkaaseen opettajajärjestön koordinoimaan yhteistyöhön asioiden muuttamiseksi paremmiksi. Sitä tosin aina ovat haitaneet ujous ja kateus. Kun minä teen jotain yhteistä materiaalia, a) pelottaa, onko se muiden mielestä hyvää materiaalia, b) siinä on ollut semmoinen urakka, että tehkööt laiskat itse materiaalinsa, c) saako tästä lisää palkkaa tai d) joku muu syy, joka yleensä aina kyllä löytyy.
Väite, ettei kaikilla kouluilla ole tietokoneita ja laitteita oppilaiden käyttöön on yhtä hatara, kuin se, ettei vanhoille ihmisille voi tehdä nettimateriaalia, kun he eivät osaa käyttää tietokoneita. Tai se, että nyt pitää tehdä koko kirkolle yhteinen tiedotuslehti ja ihan paperisena, koska vanhukset ... Heh, heh! Kaikki on sovellettavissa ja toteutettavissa, kunhan vain tahtoa – ja ripaus järkeäkin – löytyy. Jos on rahaa kirjoihin, on rahaa myös laitteisiin. Jos ei ole, nouskaa tästä barrikadeille. Niin ja opetelkaa sitä ennen itse käyttämään tietotekniikkaa hyväkseen mahdollisimman paljon opetuksessa. Se kaikesta huolimatta tuo paljon uutta sisältöä ja mielenkiintoa opetukseen, on normaaliutta nykynuorille ja menee heille paremmin perille. Uskontokin!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Nyt taas satuin sille päälle. Seurasin nettikeskustelua uskonnon kirjojen saamattomuudesta, lukio-opiskelijoitten määrän vähenemisestä ja sitä tietä tuntien ja tietysti pitkässä juoksussa töiden loppumisesta. Kuinka ollakaan tuo keskustelu oli enemmän tai vähemmän pelkää valittamista ja voivottelemista siitä, kun joku ei tee mitään tai jos tekeekin, tekee sen ihan väärin.
Eihän tuossa tietysti ole mitään uutta, noin taisivat jo toimia silloinkin, kun töissä olin ja yleensä syy oli sitten johdossa, milloin rehtorissa (tai oikeastaan useimmiten), milloin kouluhallinnossa. Silloin kerrottin mieluusti vanhaa sanontaa siitä, että opettaja, joka ei osannut opettaa, pääsi rehtoriksi. Rehtori, joka ei osannut johtaa kouluaan, pääsi koulutoimenjohtajaksi. Koulutoimenjohtaja, joka ei osannut johtaa kuntansa koulutointa, pääsi tarkastajaksi. Tarkastaja, joka sai läänin koulutoimen (silloin oli vielä läänejäkin) sekaisin, ylennettiin kouluhallitukseen, nykyiseen opetushallitukseen ja parhaimmillaan tie johti kai sitten aina ministeriöön saakka.
Eihän valittamisessa tietysti mitään niin kamalan dramaattista ole, se kuluu varsin läheisesti ihmisluontoon, mutta keinoissa ratkaista asioita saattaa sitten tuota draamaa ilmetä. Valittaa kun on niin helppoa, tehdä oikein on jo asteen vaikeampaa. Puhumattakaan, että ryhtyisi muuttamaan maailmaa – tässä tapauksessa opetusta – paremmaksi ja tehokkaammaksi, tuloksia tuottavammaksi.
Joku minua viisaampi olisi jo muutama vuosi sitten arvannut, että näin tässä käy. Opettajat kertovat yleensä tienneensä sen jo kauan, mutta eivät silti tehneet mitään asian korjaamiseksi. Tai tekiväthän he – valittivat.
Kirjat ovat siis yksi tämän hetken kiista-asioista monien muiden ohessa. Pienelle ryhmälle – tai oikeammin yhä edelleen pienenevälle ryhmälle – ei ole viisasta eikä taloudellista tehdä kirjoja. Aikanaan – ainakin isä Viktor Railaksen jälkeen – tuossakin ryhmässä oli ihmisiä, jotka ihan oikeasti kuvittelivat rikastuvansa kirjojen tekemisellä. Heh!
Sen verran ole jälkiviisas ja kehun itseäni, että jo 1990-luvulla haikailin joidenkin pellepelottomien kanssa muunlaista opetusmateriaalia, kuin käsiin hajoavia kirjoja, joiden tieto ja anti opetussuunnitelmien muuttuessa jäivät usein kovin lyhytaikaisiksi. Niin ja tietysti kirjat olivat kalliita, koska pitihän kirjoittajille yrittää maksaa edes jotain palkkiota kirjojen teosta ja niitä myytiin kovin pieni määrä normaaleihin muihin kirjoihin verrattuna. Me pellepelottomat silloin ja osin vieläkin edes yritimme ja yritämme yhä etsiä muita keinoja.
Mutta jo silloin kohosi vahvana tietotekniikan vastustus. Tietokoneet tulivat kouluihin ja muistan useita varsin nuoriakin opettajia, jotka totesivat – vieläpä ihan tosissaan – etteivät he ikinä koske tietokoneeseen, eivätkä tule niitä tarvitsemaan ja käyttämään opetuksessa. No jäljet näkyvät nyt monella tavalla: opiskelijoitten määrissä, kirjojen teossa (mm. laadussa) ja kumma kyllä myös varsinaisen työn, opetuksen, suorittamisessa, sillä yhä löytyy noin ajattelevia opettajia ja yllättävän paljon kaiken lisäksi.
Apuun on aikojen saatossa huudettu milloin kirkkoa, milloin opetushallintoa, eiköhän joku liene osoittanut pyyntönsä – uskonnosta kun on kyse – hieman korkeammallekin taholle. Mutta eipä ole ainakaan kirkon ja opetushallinnon alalta paljoa herunut ja tuo ylempi taho ei aina kerro asioista niin selkeästi meille ihmisille. Ei varsinkaan oppikirjoista.
Nyt voisi kai jo laittaa tähän sen pitkään jahkaamani eläkeläisen neuvon kaikesta huolimatta. Silläkin uhalla, että turpaan tulee ja sitä se tunnetusti varmasti tekee. Neuvoa nyt kaiken tietäviä ja osaavia opettajia. Mutta teen sen silti.
Huolimatta tilanteesta aika moni opettaja on kuitenkin ollut hiljaa, eikä ole kiivennyt barrikadeille, koska on katsonut sen melko turhaksi. Mitä he ovat sitten tehneet? Sitä, mitä opettajat ovat jo satoja vuosia tehneet: OPETTANEET. Opettaneet niillä välineillä ja kirjoilla, mitä on saatavilla ja kaikesta tärkeimmillä välineillään: AMMATTITAIDOLLA ja ASIAOSAAMISELLA. Kun nuo taidot on hankkinut, muuta ei sitten välttämättä tarvitsekaan ja voinen kai tässä kainosti muistuttaa sen tosiasian, joka ainakin meille jo kauan, kauan sitten opettajanvalmistuksessa opetettiin: kirja on vain opetuksen väline, jota ilmankin voi opettaa. Jos osaa! Liekö nykyisin toisin!
Tietysti monet muutkin voisivat siirtyä moiseen menetelmään, mutta varmasti on muitakin asioita, joita he voisivat tässä tilanteessa tehdä valittamisen sijasta. Ryhtyä tehokkaaseen opettajajärjestön koordinoimaan yhteistyöhön asioiden muuttamiseksi paremmiksi. Sitä tosin aina ovat haitaneet ujous ja kateus. Kun minä teen jotain yhteistä materiaalia, a) pelottaa, onko se muiden mielestä hyvää materiaalia, b) siinä on ollut semmoinen urakka, että tehkööt laiskat itse materiaalinsa, c) saako tästä lisää palkkaa tai d) joku muu syy, joka yleensä aina kyllä löytyy.
Väite, ettei kaikilla kouluilla ole tietokoneita ja laitteita oppilaiden käyttöön on yhtä hatara, kuin se, ettei vanhoille ihmisille voi tehdä nettimateriaalia, kun he eivät osaa käyttää tietokoneita. Tai se, että nyt pitää tehdä koko kirkolle yhteinen tiedotuslehti ja ihan paperisena, koska vanhukset ... Heh, heh! Kaikki on sovellettavissa ja toteutettavissa, kunhan vain tahtoa – ja ripaus järkeäkin – löytyy. Jos on rahaa kirjoihin, on rahaa myös laitteisiin. Jos ei ole, nouskaa tästä barrikadeille. Niin ja opetelkaa sitä ennen itse käyttämään tietotekniikkaa hyväkseen mahdollisimman paljon opetuksessa. Se kaikesta huolimatta tuo paljon uutta sisältöä ja mielenkiintoa opetukseen, on normaaliutta nykynuorille ja menee heille paremmin perille. Uskontokin!
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti