Tavara vaihtaa omistajaa - luonnollisesti

Tämän tarinan pääkohde - sormus.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kansanlaulaja Irwin Goodmania lyhyesti siteeraten ”kaikki alkoi siitä kun …” istuimme kauppakeskuksen ukkoporukan vakipöydässä ja siihen tuli minulle tuntematon, mutta yhden pöydässä istuvan tuttu rouva, joka kertoi löytäneensä kultasormuksen. Joku oli kiiltänyt maassa, auringonvalo oli heijastunut siitä – ja kas – sehän oli sormus. Tuo sormus, joka on mukana olevassa kuvassa.

Rouva ei tiennyt, mitä tehdä ja meillä ukoillahan oli jälleen ratkaisu kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Moni meistä epäili nähneensä tuon sormuksen silloin tällöin – itse asiassa ihan äsken, viisi minuuttia sitten – pöydässämme istuneen suomalaiseen etniseen vähemmistöön kuuluvan sormessa. Mutta hän oli kuitenkin jatkanut matkaansa, eikä enää ollut paikalla.

Siinä arvuuttelimme kaikki mahdolliset vaihtoehdot sormuksen omistajan löytymisestä poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kun sitten ajattelin ”auttaa” rouvaa ja lähdin hänen kanssaan samaan suuntaan, minne tämä etnisen vähemmistön edustaja oli lähtenyt. Josko löytäisimme miehen. Muuten hän on sama mies, josta kerroin blogijutussani ”Kahdenkympin testi”.

Palaan lyhyesti tuohon testiin. Kysyin tältä henkilöltä tavatessani tänään, muistatko ja vastaus oli luonnollinen: ”Tietysti!” Virhe oli tälläkin kertaa minun, kun en kysynyt tarkemmin. Takaisinmaksua ei ole vieläkään tapahtunut.

No – lähdimme etsimään häntä ja kuljettuamme rouvan kanssa parin kauppakeskuksen kautta kävelykadulle, siellähän hän istui puistonpenkillä. Menimme luo ja kysyimme, onko hänellä sormus mukana. Oli ja näytti sitä vielä meillekin. Hups! Ei siis ollutkaan hänen sormus tuo löytynyt sormus.

Mutta ei hätää, hän epäili sen olevan poikansa sormus ja pyysi sormusta nähtäväksi. Rouva ei tietenkään näyttänyt ja mies soitti pojalleen, joka tosin nukkui ja puhelimeen vastannut joku muu kertoi sormuksesta löytyvän lommon tai naarmun. Siinä vaiheessa rouvan kantti petti ja hän näytti sormusta, ja taas tuli luonnollinen kommentti: ”Kyllä se on pojan sormus!”

Silloin alkoi tapahtua. Huomaamattamme paikalle oli tullut neljä erään toisen EU-maan etnisen vähemmistön edustajia pahvimukeineen kerjäämään ja – yllätys, yllätys – heillä olikin myytävänä samantapaisia ”kultasormuksia” kasapäin hintaan 2 – 5 euroa. Rouvat eivät poistuneet hätistelystä huolimatta, vaan pyörivät siinä ympärillä koko ajan.

Pian tämä suomalainen etnisen vähemmistön edustaja havaitsi oman sormuksensa hävinneen sormestaan. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikä osannut sanoa, miten ja milloin se hävisi. Äsken se oli vielä tuossa ja minä jopa katsoin sitä omassa kädessäni, mutta – onneksi – annoin sen takaisin.

Siinä sitten ihmeteltiin ja pohdittiin, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehdotin poliisia, vähemmistön edustajasta se ei ollut jostain syystä hyvä ratkaisu. Yksi ulkomaalaisista vähemmistön edustajista alkoi jo lipua muualle ja menin hänen peräänsä ja tarkastin kädessä olevat pari, kolme sormusta. Ei ollut sitä kadonnutta sormusta enkä edelleenkään saanut kutsua poliiseja paikalle.

Palattuani takaisin sormuksensa kadottaneen luokse rouva oli tehnyt jalon päätöksen, koska mitä ilmeisimmin hänen löytämänsä sormus ei ollut aito kultasormus vaan noita 2-5 euron sormuksia, joiden karaattiluku ei taida olla kovinkaan suuri. Hän antoi sormuksen – siis kuulemamme tarinan mukaan tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan pojan sormuksen – tälle sormuksensa kadottaneelle samaan etniseen ryhmään kuuluvalle. Tai siis pojan isälle. En itsekään pitänyt tekoa kovinkaan harkitsemattomana kaiken edellä kerrotun nähtyäni. Sormus ei melko varmasti ollut aito kultasormus, vaan rihkamasormus.

Lähdimme pois ja täytyy kyllä sanoa, että piti istahtaa tuon minulle vielä toistaiseksi tuntemattoman viehättävän vanhan rouvan kanssa kävelykadun penkille ja nauroimme, niin että vedet tulivat silmistä ja totesimme nauraa räkättäessämme molemmat, että elämällä oli vielä jotain opetettavaa meillekin.

Tarina ei vielä pääty tähän. Lähdin siitä sitten kävelemään parinsadan metrin päässä olevalle autolleni, kun puolivälissä tajusin, että olisihan minun pitänyt ottaa kuva noista mainioista ulkomaalaista ”opettajista”. Siispä kurvasin pikaisesti takaisin, mutta arvoisat ulkomaalaiset rouvat olivat hävinneet kuin – niin kuin sanonta sanoo – "pieru Saharaan". Ketään ei näkynyt mailla, ei halmeilla.

Menin autolle ja ajelin sillä keskustaa ristiin rastiin. Ei tulosta, rouvat olivat hävinneet. Ilmeisesti he olivat siis ottaneet tuon suomalaisen etnisen vähemmistön edustajan sormuksen ja arvelivat sen olevan arvokkaan ja katosivat maisemista, ennen kuin joku tekee jotain, josta aiheutuisi heille ongelmia.

Minä sen sijaan kävin vielä tarkistamassa kauppakeskuksen, josko rouvat olisivat siellä. Eivät olleet, mutta sormuksensa kadottanut mies istui siellä kahvilla kiiltävä, suomalaiselta rouvalta saatu sormus kädessään. Ikuistin tämän tapahtumarikkaan sormuksen kuvaan. Mies harmitteli liukkaita varkaita, mutta rehellisesti sanottuna, jos minä olisin kadottanut kultasormukseni, olisin ollut vihaisempi ja huolestuneempi ja varmasti olisin ilmoittanut asian poliisille. Mies se sijaan vain harmitteli ääneen – ei kovin runsaasti – sen luonnollisen verran, mitä tässä tilanteessa tarvittiin.

Itse pohdin tuotakin ja päättelin sitten, että moinen olotila, se ettei ollut tuon enempää huolestunut, kertoi ehkä enemmänkin sitten sen kadonneen sormuksen karaattiluvusta kuin, mitä omat arveluni siitä olivat. Saattaa siis olla suurikin yllätys sormuksen viejille, kun havaitsevat asian ja samalla käväisi kyllä väkisin mielessä vanhan kaskun luonnollinen opetus: ”Taisi mennä sormus hankintahintaan!”


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com